Cuiabá ja Pantanal 26.6. – 2.7.2026
Puolenpäivän jälkeen hyppäsimme Mercury-hotellilla Überin kyytiin ja ajoimme lentokentälle. Manauksen kansainvälinen lentokenttä ei ollut mikään suuren suuri, mutta sieltäkin löytyi lounge, johon saatoimme mennä odottelemaan lentomme lähtöä. Lentomme lähti vasta neljän aikoihin iltapäivällä, ja hurautti tyhmästi Cuiabán ohi vain laskeutuakseen Viracoposin lentokentälle lähelle São Pauloa. Siellä meidän piti tehdä välilasku, ja palata takaisin käytännössä samaa lentoreittiä puoleenväliin saakka, jotta pääsimme vihdoin klo 01:30 laskeutumaan Cuiabán lentokentälle. Manauksen ja Cuiabán välillä ei yksinkertaisesti ole suoraa yhteyttä.
Majoituimme Hotel Inter Cuiabáan, ja ehdimme nukkua jonkin aikaa, ennen kuin piti lähteä tarkastamaan aamupalapöydän tarjonta. Tässä vaiheessa Risto oli jo valitellut päänsärkyä, joten hänelle aamiaiseksi riitti särkylääke, vähän mehua, leipä ja jugurtti. Koska olimme olleet juuri retkellä Amazonilla, päätimme lähteä varmuuden vuoksi läheiseen paikalliseen, myös turisteillekin ilmaiseen, terveyskeskukseen ottamaan selvää, mikä Ristoa vaivasi.
Terveyskeskus oli yllättävän iso, mutta poikkesi kyllä tasoltaan huomattavasti Suomen vastaavista paikoista. Markon hankkimalle eSIM-kortille tuli kertaheitolla käyttöä runsaammin, sillä paikassa ei yksikään ihminen osannut englantia. Espanjaa he kyllä ymmärsivät, mutta puhuivat ainoastaan portugalia meille takaisin, joten hienoista kielimuuria oli havaittavissa.
Aivan ensimmäiseksi meidät otettiin vastaan huoneessa, jossa sairaanhoitaja teki arvion siitä, kuinka kiireellinen meidän tapaus oli. Tässä vaiheessa Ristolta mitattiin kuume ensimmäisen kerran. Ei kuumetta, kiitos särkylääkkeen. Sitten meidät palautettiin vihreällä merkinnällä varustettuna takaisin odotussaliin odottelemaan, koska Riston nimi näkyisi taululla. Punaisella merkinnällä varustettuna pääsi heti lääkärin pakeille, vihreällä joutui odottamaan hieman kauemmin. Ennen kuin nimi ehti kilahtaa tauluun, tuli Ristolle oksu, ja kaikki aamuiset appelsiinimehut lensivät kaaressa lattialle. Yritimme kysellä, josko jossakin olisi paperia sotkun siivoamiseen, mutta se ei kuulemma ollut meidän homma. Paikalle tulisi siivoojat hieman myöhemmin hoitamaan sotkun pois. Kummasti tässä vaiheessa meidän ympärillemme tuli runsaasti tyhjää tilaa odotussalin penkkiriveillä…
Pian Risto kutsuttiinkin lääkärin luokse, joka mittasi Ristolta kuumeen toisen kerran (ei vieläkään kuumetta), määräsi kotihoitoon muutamaa eri lääkettä, sekä määräsi Ristolle myös labratestit. Jälleen palasimme odottamaan odotustilaan sitä, että Riston nimi kilahtaisi tauluun uudelleen. Tässä vaiheessa Riston kuume alkoi nousta, ja kun pääsimme labratesteihin asti, oli kuumetta niin paljon, että meidät ohjattiin toiselle lastenlääkärille uuteen konsultaatioon. Tässä vaiheessa kuume siis mitattiin kolmannen kerran. Toinen lastenlääkäri, joka osasi jopa pari sanaa englantia, mittasi kuumeen neljännen kerran, ja määräsi Ristolle kuumetta alentavaa lääkettä suoraan suoneen, jotta verikokeet voitaisi ottaa. Niinpä siirryimme jälleen odotussalin kautta uuteen toimenpidehuoneeseen, jossa kaikki potilaat istuivat tippa käsivarressa. Täällä on ilmeisesti tapana antaa lääkettä tosi herkästi suonensisäisesti, sillä yksikään potilaista ei vaikuttanut olevan mitenkään vakavasti sairas.
Odottelimme lääkkeen valumista suoneen puolen tunnin ajan, jonka jälkeen Ristolta mitattiin kuume viidennen kerran. Kuumetta oli edelleen liikaa, joten Riston otsalle laitettiin kylmä kääre, ja kainaloihin alkoholilla kostutetut pumpulitupot (!!) kuumetta alentamaan. Noin parinkymmenen minuutin kuluttua kuume mitattiin uudelleen, nyt siis jo kuudennen kerran. Vieläkin lukema oli labrakokeita ajatellen liian korkea, ja Risto jatkoi pötköttelyä vielä toiset 20min. Taas yritettiin mitata kuumetta seitsemättä kertaa, mutta mittari antoi aivan väärän lukeman. Haettiin uusi kuumemittari, mutta siitä patterit olivat loppuneet. Vasta yhdeksännellä kuumemittarilla saatiin Ristosta sellaiset lukemat, että häneltä voitiin ottaa ne aiemmin määrätyt verikokeet. Pari täyttä putkiloa myöhemmin pääsimme lääkkeet kassissa takaisin hotellille odottamaan, että saisimme illalla kahdeksan jälkeen mennä kuulemaan verikokeiden tulokset.
Hotellille paluusta ei mennyt kuin tunti, kun Riston kuume alkoi nousta taas kovalla vauhdilla. Annoimme hänelle yhden lääkärin määräämistä kuumetta alentavista lääkkeistä, ja Jaana lähti vielä terveyskeskuksesta kysymään, otettiinkohan verikokeista myös samalla malariatesti, mutta kuulemma sitä ei voinut terveyskeskuksessa ottaa. He sanoivat yllättäen, että meidän pitääkin lähteä testiä varten paikalliseen yliopistolliseen sairaalaan. Jaana ja Risto lähtivät siis Überillä sinne, kun Marko ja Ronja jäivät hotellille.
Sairaalan porteilla Jaana ja Risto saivat kuulla, että viikonloppuna malariatestejä ei oteta lainkaan. Portinvartija ohjasi heidät vähän matkan päässä olevaan apteekkiin, jossa kuulemma tehtiin pikatestejä. Ystävällinen portinvartija tilasi heille kyydin, ja maksoikin sen vielä itse. (No hintaa kyydillä ei ollut kyllä kuin euron verran.) Apteekissa Jaana ja Risto saivat kuulla, että testit olivat loppu. Sieltä suositeltiin heille testipaikaksi terveyskeskusta, jossa olimme jo aamulla olleet. Tässä vaiheessa Jaana kertoi apteekin henkilökunnalle, että kyseinen paikka on ilmeisesti malariatestin suhteen tyhjä arpa, joten heille suositeltiin kakkosvaihtoehdoksi jotakin äitiysklinikkaa. Tässä vaiheessa Jaana ja Risto päättivät kuitenkin palata takaisin hotellille, ja käydä kuulemassa terveyskeskuksessa otettujen verikokeiden tulokset, ja miettiä sitten, mitä tehdään. Viikonloppuna kun ei ilmeiseti ainakaan julkisella puolella saa missään otettua malariatestiä. Voihan olla, että Ristoa vaivaa ihan jokin muu tauti muutenkin. Koti-Suomessakin Ristolle nousee yleensä aluksi aivan hurjan korkea kuume, jonka jälkeen se sitten laskee, ja seuraavana päivänä taudista ei ole tietoakaan. Toivotaan, että niin käy tälläkin kertaa.
Illalla kahdeksalta Jaana palasi terveyskeskukseen kuulemaan tuloksia. Vastaanoton tyyppi sanoi ensin, että tulokset kerrotaan vain asianosaiselle henkilölle. Siihen Jaana tuumasi, että asianosainen nukkuu hotellilla kovassa kuumeessa, eikä Jaanalla ollut aikomustakaan raahata varsinaista potilasta tänne turhan takia. Äitinä Jaana sanoi olevansa ihan oikeutettu kuulemaan tulokset. Silloin respan työntekijä tulosti yhden A4-kokoisen paperin Jaanalle, ja toivotteli hyvät illanjatkot. Siinä vaiheessa Jaana ilmoitti, että ei lähde mihinkään, ennen kuin on puhunut lääkärin kanssa, koska näin meille oli luvattu aamupäivällä paikassa käydessämme. Respan tyyppi naputteli uudelleen Riston tiedot järjestelmään, ja sanoi, että Jaana voisi mennä koputtelemaan lääkärin ovelle samantien. Lääkäri ei ollut huoneessaan, mutta pienen odottelun jälkeen hän saapui paikalle. Mukaan tuli myös toinen lastenlääkäri, joka englannin ymmärtämisen lisäksi puhui myös kyseistä kieltä ihan sujuvasti. Molemmat lastenlääkärit olivat sitä mieltä, että tulosten perusteella Ristolla on vain jokin ärhäkämpi virus, joka menee luultavasti ohi muutamassa päivässä. Mitään estettä Pantanalille lähtöön ei heidän mielestään ollut. Jos kuume ja huono olo jatkuisi vielä reissun jälkeenkin, silloin meidän pitäisi mennä käymään sairaalassa malaria- ja denguetesteissä. Silloin olisi arkipäivä, ja testien ottaminen onnistuisi hyvin.
Seuraavan yön Risto oli vielä aika kuumeinen, ja juoksi useamman kerran vessassa, mutta aamulla kuumetta ei enää ollut. Ehkä yöllä otettu kuumelääke auttoi asiaa, mene ja tiedä. Aamiainen ei vieläkään maistunut Ristolle, joten hän jäi huoneeseen nukkumaan, kun me muut lähdimme syömään. Tuliaiseksi aamupalalta Risto sai yhden sämpylän, jonka kuuliaisesti nakersi hotellihuoneessa ennen lähtöä Pantanalille.
Pyysimme kuljettajaamme pysähtymään ensin apteekin luona, jotta saimme ostettua Ristolle tutumpaa Parasetamolia lääkärin määräämän paikallisen, ja Suomessa ei käytössä olevan kuumelääkkeen tilalle. Ostimme matkaan myös kuumemittarin, sekä veteen sekoitettavaa jauhetta, jolla Risto saisi elimistöönsä vähän energiaa ja suoloja.
Matka Pantanalin majapaikkaan oli yllättävän pitkä. Matkasimme ensin kaksi tuntia autolla, jonka jälkeen hyppäsimme vielä pienen moottoriveneen kyytiin, jolla kiisimme joella eteenpäin vielä toiset kaksi tuntia. Pääsimme perille joskus yhden aikoihin, jonka jälkeen melkein heti saimme herkullisen lounaan.
Majoituimme joen varrella pienessä majatalontapaisessa yhdessä puolalaisen pariskunnan kanssa. Meillä oli oma viiden hengen huoneemme, ja puolalaisilla kahden hengen huone. Molemmat huoneet sijaitsivat maalla päärakennuksen alakerrassa. Paikan omistajalla oli ilmeisesti omat tilansa rakennuksen yläkerrassa. Toinen vaihtoehto olisi ollut yöpyä joella parkissa olevalla laivalla, mutta emme halunneet majoittua sinne, koska siellä oli tarjolla vain pieniä kahden hengen huoneita.
Lounaallakaan Risto ei syönyt kuin riisiä ja yhden leivän, mutta pääasia, että ruoka edes maistui vähän. Pieniä paranemisen merkkejä oli selvästi kyllä ilmassa, koska Ristoa kiinnostivat rakennuksen oleskelutilan jääkaapissa olevat ilmaiset juomat, sekä kaupasta aiemmin ostetut karkit. Lounaan jälkeen pidimme pienen lepotauon viileässä ja ilmastoidussa huoneessamme. Meille kaikille viileän huoneen lisäksi iloinen yllätys myös se, että paikassa oli toimiva internet-yhteys. Tämä helpotti huomattavasti kanssakäymistä paikan omistajien kanssa, sillä he osasivat ainoastaan portugalia ja vähän espanjaa. Googlen kääntäjä oli siis kova sana täälläkin.
Siestan jälkeen lähdimme oppaamme, Wellingtonin, kanssa metsään bongaamaan eläimiä. Hänkään ei osannut kuin portugalia ja auttavasti espanjaa, joten Googlen kääntäjä oli iso apu, kun hän kertoi meille näkemistämme eläimistä. Ristoa emme tälle 2h kävelyretkelle mukaan ottaneet, sillä ajattelimme, että hänen on vielä parempi levätä huoneessa, jotta jaksaa sitten lähteä bongaamaan jaguaareja seuraavana päivänä. Vajaan parituntisen aikana näimme paljon enemmän eläimiä, kuin olimme Amazonilla nähneet koko aikana. Näimme useamman eri apinalauman puissa kiipeilemässä. Niistä oli vain tosi hankala saada kuvia tai videoita, sillä ne mokomat piilottelivat puiden latvustoissa lehvästöjen lomassa todella tehokkaasti. Apinoiden lisäksi näimme monia eri lintuja, sekä paljon kapybaroja. Yhden pikkuisen kapybaran näimme myös majapaikkamme pihamaalla auringon laskettua. Näimme myös yhden kaimaanin pötköttelemässä kosteikossa. Niitä olimme tosin jo tulomatkallakin bonganneet veneestä käsin melkein kymmenkunta kappaletta. Wellington esitteli meille myös maassa olevat jaguaarin jalanjäljet. Ihan kiva, että emme vielä tällä kävelyreissulla törmänneet itse jaguaariin. Se olisi saattanut olla vähän turhan jännittävä kohtaaminen. Näiden isompien eläinten lisäksi kohtasimme järjettömän määrän hyttysiä, jotka hyttysmyrkystä huolimatta pyrkivät tekemään vähän turhan läheistä tuttavuutta kanssamme. Onneksi Pantanal ei kuulu malariariskin alueeseen!
Illalla söimme vielä päivällisen. Aikuisille oli tarjolla juustoista kalaa, ja lapsille paikan emäntä oli paistanut kanaa. Tämäkin ruoka oli ihan äärimmäisen herkullista! Täytyy vielä erikseen mainita, että molemmilla aterioilla oli myös tarjolla jälkiruokaa. Herkullista sekin.
Seuraavana aamuna söimme aamiaisen seitsemältä, jonka jälkeen lähdimme koko päivän retkelle joelle. Tarkoituksemme oli keskittyä jaguaarien bongaukseen, mutta näimme matkan aikana paljon muitakin eläimiä. Teimme yhdessä uusien puolalaisten ystäviemme kanssa veikkauksen siitä, kuinka monta jaguaaria tulisimme päivän aikana näkemään. Jaana veikkasi vain kahta, ja Risto kuutta. Kaikki muut veikkasivat jotain siltä väliltä. Aluksi vaikuttikin siltä, että Jaanan veikkaus osuisi oikeaan, mutta päivän lopuksi meillä oli saldona 6 bongattua jaguaaria. Aika uskomatonta!
Pantanalin alueella arvioidaan elävän noin 4 000–7 000 jaguaaria. Pohjois-Pantanalissa, erityisesti Cuiabá- ja Piquirī-jokien varsilla Porto Jofressa, on maailman suurin tunnettu jaguaarien tiheys. Eipä siis ihme, että onnistuimme näkemään niitä näin monta yhden päivän aikana.
Alue, jolla liikuimme, sijaitsi lähes kahden tunnin venematkan päässä majapaikastamme. Koska kiisimme joen pääuomalla 50km/h, tarkoittaa se ainakin 75km matkaa syvemmälle Pantanalin kosteikkoalueelle. Jaguaarien lisäksi näimme monia eri haikaralajeja, sekä muita lintuja. Näimme myös kapybaroja, yli kaksimetrisiksi kasvavia jättiläissaukkoja, sekä tuhansia kaimaaneja. Kaimaanien lukumäärää osaamme arvioida hieman siksi, että ihan huvin vuoksi laskimme muutaman kerran, kuinka monta kaimaania näimme minuutissa. Ensimmäisellä kerralla niitä sattui silmiin 12kpl, seuraavaksi 18kpl. Tästä voisi laskea, että näimme keskimäärin noin 15 kaimaania minuutissa, joka tarkoittaisi noin 900 kaimaania tunnissa. Olimme liikkeellä kokonaisuudessaan 11h, joten siitä voi jokainen laskeskella, että kaimaaneja oli todella uskomattomat määrät! Ja tässä olivat siis vain ne kaverit, jotka me näimme. Ruskeassa vedessä ja kasvillisuuden seassa piileskeli varmasti vielä toinen mokoma. Tässä joessa ei tulisi mieleenkään uida, kuten Amazonilla.
Wellinton kertoi, että osa päivän aikana näkemistämme jaguaareista oli luetteloitu katalogiin. Näimme ainakin Pantaneran, Patrician ja Ousadon. Kolmea muuta Welington ei tunnistanut. Jokaisella jaguaarilla pilkut ovat erilaiset, kuten seeproilla raidat, ja jaguaareja tunnistetaan erityisesti kasvojen pilkkujen perusteella.
Koska kyseessä oli koko päivän reissu, söimme myös retkilounaan veneessä. Etsimme joelta varjoisan paikan ja parkkeerasimme veneen sinne. Valitettavasti myös hyttyset näyttivät viihtyvän varjossa. Jokainen meistä söi siis ennätysvauhtia, jotta pääsimme jälleen liikkeelle, ja pois hyttysten armoilta. Lounaan jälkeen olikin pakko pysähtyä puskapissalle, koska varsinaisia vessafasiliteetteja ei joen varteen ollut pystytetty. Wellington kävi ensin tarkistamassa alueen, ettei pusikossa vaaninut jaguaari, ja sitten me kaikki muut hyppäsimme pois veneestä pusikon suojaan tarpeillemme. Palasimme veneeseen, ja kurvasimme seuraavan mutkan taakse. Ja mikäs se siellä odotti, no jaguaaripa tietenkin! Olimme siis tietämättämme käyneet puskapissalla n. 100m päässä kohtuullisen kokoisesta kissapedosta. Totuuden nimissä täytyy kuitenkin kertoa, että tämä jaguaari käveli eri puolella jokea, kuin missä me olimme hetki sitten pissalla käyneet. Tämäkään tieto ei paljon jälkikäteen lohduttanut, sillä hetkeä myöhemmin näimme, kuinka näppärästi tämä kissapeto osaa myös uida ja saalistaa vedessä…
Lähdimme palaamaan takaisin majapaikkaamme joskus neljän jälkeen iltapäivällä. Jossakin vaiheessa moottorista loppui bensa, mutta se ei haitannut, sillä Wellingtonilla oli mukanaan varakanisteri, josta hän lapposi bensatankkiin lisää menovettä. Jatkoimme siis jälleen matkaa kohti kotia, mutta n. 15min ajomatkan päässä kotoa bensa loppui uudelleen. Tällä kertaa varakanisteri oli jo tyhjä, joten meidän ei auttanut muu, kuin ohjata vene viimeisillä bensanrippeillä rannan pusikkoon odottamaan hinausta. Meidän oli kiinnitettävä itsemme ruovikkoon, koska majapaikkamme sijaitsi joen yläjuoksulla, ja virtaus olisi vienyt meitä suhteellisen reipasta vauhtia kauemmas majapaikastamme, jos olisimme jääneet kelluskelemaan keskemmälle jokea. Rannan kaislikossa oli toki se riski, että koskaan ei tiennyt, mikä siellä meitä saattoi vaania. Olimmehan nähneet päivän aikana useammankin terävähampaisen kaverin niin maalla kuin vedessäkin.
Koska puhelinsignaalia ei ollut, oli majapaikallamme Wellingtonin mukaan järjestelmä, että jos hän ei palaa takaisin klo 17:30 mennessä, he odottavat vielä 20 min. Jos senkään jälkeen emme olisi kotiutuneet, he lähettäisivät apua toisella veneellä. Bensan loppuessa kello oli jo 17:25, joten laskeskelimme, että emme joutuisi ihan tolkuttoman kauan kaislikossa odottelemaan. Meillä ei ollut varsinaisesti sen kummempaa hätää, koska meillä oli mukanamme vettä, ja syömistäkin löytyi. Ainoa ongelma olivat hyttyset, jotka löysivät sillä siunaaman sekunnilla luoksemme, kun vene oli parkkeerattu kaislikkoon. Ja näitä hyttysiä oli PALJON. Sitä mukaa, kun aurinko laski, mokomia pirulaisia tuli aina vain lisää ja lisää. Revimme kaislikosta itsellemme huiskat, joilla hätistelimme hyttysiä. Onneksi emäntämme oli kehottanut meitä ottamaan mukaan pitkähihaiset paidat (lähinnä aamun viileää viimaa silmällä pitäen), joten vetäisimme ne päällemme suojaamaan itseämme verenhimoisilta hyttysiltä. Myös 40% DEETiä sisältävä hyttysmyrkky oli kovaa valuuttaa.
Pimeä laskeutui yllemme, lepakot ja kuu ilmestyivät taivaalle, mutta pelastuspartiota ei vain kuulunut. Silloin Wellington sanoi, että partion viipyminen johtui luultavasti siitä, että meitä pelastamaan lähetetty vene on lähtenyt jo taaksemme jääneestä kalastajien majapaikasta, ja että he ovat ilmeisesti lähteneet väärään suuntaan. Siinä vaiheessa aloimme hieman ihmetellä majapaikkamme koko pelastussuunnitelmaa. Keksimme eurooppalaisina heti lukuisia tapoja, kuinka tätä systeemiä voisi parantaa niin, että turistit eivät joudu hätätapauksen sattuessa odottelemaan veneessä avun saapumista toista tuntia. Edelleenkään meillä ei siis ollut varsinaisesti mitään hätää, mutta hyttysten ruokana oleminen alkoi hieman ärsyttää meitä kaikkia.
Kun bensan loppumisesta oli kulunut jo yli tunti, eikä apua kuulunut, Wellington päätti siirtää veneen aivan rantaan kiinni ja nousta ruovikosta kuivalle maalle hakemaan jonkinlaista pitempää keppiä, jotta voisi sauvoa meidät suhteellisen lähellä olevalle asumukselle. (Veneessähän ei ollut luonnollisestikaan minkäänsorttista melaa mukana.) Sieltä voisimme hälyyttää apua oikeaan osoitteeseen. Risto oli hieman huolissaan, kun oppaamme katosi ruovikon taakse pimeyteen, ja me jäimme kelluskelemaan rantaveteen. ”Mitäs jos sieltä tulee jaguaari ja hyökkää kimppuun?” Ihan hyvä kysymys kyllä… Kun Wellington saapui takaisin pitkän kepin kanssa, aloimme kuulla myös moottorin ääniä. Hetken päästä joenmutkan takaa ilmestyikin emäntämme Margarida ja kaksi miestä veneellään, jossa oli kyydissä iso kanisterillinen bensaa. Kun tankki oli taas täysi, jatkoimme matkaa takaisin majapaikallemme, vain 1,5h odottelun jälkeen. No, onpahan taas mummona muisteltavaa!
Kun saavuimme viimein kotiin, oli puolalaisen pariskunnan huoneessa iso sammakko. Pariskunnan mies yritti hätyytellä kaveria kengällä ulos huoneesta, mutta sammakko ei ymmärtänyt vihjettä. Niinpä Risto meni ja nappasi sammakosta kiinni ja lähti kantamaan sitä ulos. Ilmeisesti Riston ote ei ollut tarpeeksi napakka, sillä sammakko onnistui jotenkin pyristelemään itsensä irti, ja tarrautui omin jaloin Riston käteen kiinni. Risto säikähti tätä hieman, ja nakkasi sammakon kaaressa lattialle. Nyt oli sammakon vuoro säikähtää, ja se päästi melkoiset hätäpissat ruokailutilan lattialle. Siinä vaiheessa Marko nappasi sammakon käsiinsä ja vei ulos. Tälläkin kertaa sammakko onnistui pyristelemään itsensä vapaaksi, ja kiipeämään Markon olkapäälle. Sieltä saimme sammakon viimein hätisteltyä alas, ja takaisin luontoon. Sammakkoepisodin jälkeen söimme myöhäisen, mutta jälleen todella herkullisen päivällisen, ja painuimme pikkuhiljaa yöpuulle. Melkoisen tapahtumarikas päivä meillä kyllä oli!
Tiistaina heräsimme vasta hieman myöhemmin, sillä meille oli varattu tälle päivälle kokopäivän retki nimellä ”päivä luonnossa”. Retki ei juurikaan poikennut edellisen päivän jaguaarien bongausretkestä, paitsi että emme menneet veneellä tällä kertaa niin kauas. Bongailimme eläimiä lähempänä majapaikkaamme (mutta silti yli tunnin venematkan päässä), ja söimme lounaan erään kalastajaperheen takapihalla. Kyseessä oli sama paikka, jossa olimme edellisenä päivänä pysähtyneet vessapaussille ja korjaamaan veneen yhtä istuimen selkänojaa. Yksi paikan asukkaista kiinnitti meille riippumatot puiden varjoon, joissa saatoimme lepäillä ja odotella lounasta.
Tällä kertaa meillä ei ollut mukana valmista ruokaa, vaan Wellington paistoi meille grillissä sekä kanaa, että naudanlihaa. Ruokaa saimme odotella aika kauan, sillä alkuun Wellington laittoi lihat paistumaan lähes puolen metrin korkeudelle kytevistä hiilistä. Vasta puolen tunnin päästä hän siirsi lihat lähemmäs lämmön lähdettä, jolloin ne alkoivat oikeasti vasta kypsyä. Valmistustekniikasta voidaan olla montaa mieltä, mutta ruuasta tuli todella herkullista, kun se oli viimeinkin valmista. Kotitekoinen mausteseos lihojen päällä oli uskomattoman hyvää, ja myös kanan nahka paistui niin rapsakaksi, että jopa Ronja söi sen mielellään. Kaikki kanojen rustokohdat, ja lihojen läskisemmät osuudet annoimme pöydän ympärillä odotteleville neljälle koiralle ja yhdelle kissalle, jotka selkeästi olivat saaneet turistien ruuasta oman osuutensa aiemminkin.
Päivän aikana emme tällä kertaa nähneet jaguaareja, mutta useamman iguanan, lukuisia lintuja, sekä lukemattoman määrän kaimaaneja. Näimme myös jättiläissaukkoja, vesipuhvelin ja lepakoita. Tällä kertaa bensa riitti paluumatkalla perille asti, vaikka Wellington yrittikin pelotella meitä muutaman kerran menoveden loppumisella. Tällä kertaa olimme liikkeellä vain kahdeksan tunnin ajan, ja pääsimme perille valoisaan aikaan.
Olimme asettuneet jo oleskelutilan pöydän ääreen odottamaan illallista, ja nauttimaan ilmeisesti majoituksemme hintaan kuuluvista päivittäisistä jättimäisistä caipirinhoista, kun amerikanpampakauriin poikanen tepsutteli majapaikkamme pihalle auringon laskettua syömään ruohoa. Wellington oli sen huomannut, ja tuli kysymään, haluammeko sen nähdä. Toki me aikuiset maltoimme sen verran irroittautua tapajuopottelustamme, että kävimme bongaamassa vielä yhden eläimen päivän päätteeksi. Toinen kohtaaminen oli puolalaisen pariskunnan huoneeseen taloksi asettuneen sammakon kanssa. Tällä kertaa oli Jaanan vuoro pelastaa reissukumppanimme hädästä, ja kuskata sammakko ulkoilmaan. Jännä juttu, että puolalaisten huoneessa sammakoita oli jatkuvasti, mutta meidän huoneesemme niitä ei eksynyt lainkaan. Margaredan laittama illallinen oli jälleen todella herkullinen jälkiruokineen päivineen, joten maha täynnä oli hyvä käydä nukkumaan.
Koska Riston ripuli ei osoittanut vieläkään loppumisen merkkejä, vaan tuotokset olivat Riston sanojen mukaan edelleen ”suomalaista lähdevettä”, päätimme lähteä seuraavan päivänä käymään Cuiabássa vielä yksityisessä sairaalassa varmistamassa, ettei turistiripulia kummempi tauti todellakaan Ristoa vaivannut. Niinpä paluumatkalla Jaana ja Risto jäivät kyydistä pois yksityisellä, ja majapaikkamme emännänkin kovasti kehumalla Santa Rosan sairaalalla Cuiabán keskustassa, ja Marko sekä Ronja jatkoivat matkaa suoraan asunnollemme. Kunhan Risto tästä taudista selviää, hän on tilannut jo etukäteen itselleen pastaa, koska tällä hetkellä python-mittarissa on kuulemma 2% riisiä ja 98% Coca Colaa. (Tämä mittari on Riston mukaan se, mitä hän on syönyt viimeaikoina. Ihan totta se ei ole, sillä hyvällä ruokahalulla ovat maistuneet myös sämpylät, erilaiset mehut, paistettu kana ja liha sekä karkit.) Toinen mittari, jota Risto käyttää, on pythonin koostumusmittari. Se alkaa suomalaisesta lähdevedestä ja päättyy meganight-pythoniin. Väliin mahtuvat myös mm. smoothie, jäähilejuoma, puluparvi, kalakeitto, puolipython, melkein python, sekä tavallinen python. Kovin sairas ei voi kaveri olla, kun aikansa kuluksi tällaisia keksii! Meganight-pythonia odotellessa siis!
Santa Rosan sairaalalla oli jälleen pientä kielimuuria havaittavissa, mutta onneksi on olemassa Googlen kääntäjä. Jaana on jo tosin aika hyvin oppinut ymmärtämään portugalinkielisetkin kysymykset, joita lääkärissä heille esitetään, sillä ne tuppaavat toistumaan aikalailla saman kaavan mukaan. Myös perusvastaukset Jaana osaa antaa portugalin ja espanjan iloisella sekamelskalla (90% espanjaa, 10% portugalia). Jos siitä ei tule mitään, silloin kaivetaan puhelimet esille, ja käytetään kääntäjää.
Tällä kertaa itse lääkärille ja uusiin verikokeisiin pääseminen ei kestänyt kovinkaan kauaa, mutta verikokeiden tuloksia piti odottaa 2,5h. Aluksi tulosten luvattiin tulevan jo parissa tunnissa, mutta syystä tai toisesta odotusaikaa tuli vielä puoli tuntia lisää. Koska Jaana ja Risto olivat syöneet vain aamupalan Pantanalin kosteikkoalueella, alkoi neljän aikaan olla jo aika kova nälkä. Sairaalalta ei kuitenkaan kuulemma saanut lähteä mihinkään kauemmas, joten Jaana kävi tien toisella puolella olevassa hodarikojussa ostamassa itselleen ja Ristolle hodarit, jotka sitten söivät sairaalan odotustilassa verikokeiden tuloksia odotellessaan.
Koska tulosten saaminen kesti sen verran kauan, ehti ensimmäisenä Ristoa hoitanut naislääkäri lopettaa jo työvuoronsa ja lähteä kotiin. Tilalle tuli aivan tolkuttoman pitkä, jopa Markoakin pidempi toinen naislääkäri, joka osasi myös hieman englantia. Hän selitti, että Ristolla on brasilialaisille lapsille hyvin tyypillinen tauti, joka vaati kolmen päivän antibioottikuurin parantuakseen. Tosin ilman antibioottejakin sairaalassa odotellessamme Riston pythonin koostumusmittari oli kavunnut yhtäkkiä jo kalakeittotasolle asti. Meille määrättiin reseptillä monia muitakin juttuja, kuten parasetamolia, probiootteja yms., mutta lääkäri sanoi, että ehkä meidän kannattaa nyt vain aluksi ottaa pelkät antibiootit. Niinpä hyppäsimme Überin kyytiin ja hurautimme asunnollemme, jossa Marko ja Ronja olivat hoitaneet jääkaapin täyteen ja ensimmäinen koneellinen pyykkiäkin roikkui jo kuivumassa. Päivälliselle kävellessämme nappasimme samalla apteekista matkaan vielä lääkkeetkin. Lääkkeitä varten olisi pitänyt olla taas paikallinen veronumero, CPF, mutta apteekin työntekijä ”lainasi” meille omaa veronumeroaan, jotta saimme antibiootit ostettua.
Viimeinen kokonainen päivä Cuiabássa otettiin aika rennosti. Aamupäivällä pestiin lisää pyykkiä ja lähdettiin sitten puolen päivän aikoihin tutustumaan kaupungin vanhempaan osaan. Mitään kovin erikoista nähtävää siellä ei ollut, muutama kirkko ja paljon katukauppiaita. Risto, joka ei normaalisti juuri shoppailusta piittaa, innostui ostamaan muutaman jalkapallopaidan kotiinviemisiksi. Me muut toimimme vain makutuomareina. Myöhäistä lounasta lähdimme syömään vähän kauempana sijaitsevaan ostoskeskukseen, sillä historiallisessa keskustassa ei oikein ollut mitään sämpylänmyyjiä kummempia ruokapaikkoja tarjolla. Käväisimme vielä pikaisesti ruokakaupan kautta, ja palasimme takaisin asunnolle.
Seitsemältä alkoi Portugalin ja Kroatian välinen jalkapallo-ottelu, jonka Risto halusi nähdä. Yle Areena näytti pelin periaatteessa, mutta Risto ei saanut sitä tabletillaan pyörimään, koska se oli rajattu vain EU:n alueelle. Ei muuta kuin Markon läppäri kehiin, VPN-yhteys Suomeen, peli pyörimään Areenasta ja läppäri kiinni kämpän isoon lättätelkkuun HDMI-piuhalla. Kun Ronja tuli olohuoneeseen, hän ihmetteli, miten meillä oli kisakatsomo pystyssä suomenkielisellä selostuksella!
Pelin jälkeen pakkailimme vielä tavaroita seuraavan päivän lentoa varten. Tarkoitus kun olisi suunnata seuraavaksi Viracoposin lentokentän kautta kohti Iguassun putouksia.
Onhan taas riittänyt elämyksiä.
Riston suolistolle pikaista toipumista ja teille kaikille hyvää seikkailumatkan jatkoa!
Huh, olipa aikamoinen reissu teillä. Toivottavasti Riston vointi kohenee. Meillä oli aikoinaan Chilessä viikon verran vatsatautia ja lääkärin kanssa keskusteltiin espanjan ja saksan sekoituksella, kun englantia ei lääkäri puhunut. Google kääntäjä olisi ollut kätevä, mutta silloin ei ollut moderneja välineitä.
Turvallista matkan jatkoa!
Teillä ollut taas uskomattomia seikkailuja, niin kaupungissa kuin joella. Hienoja luontoelämyksiä ja eläinten kohtaamisia. Risto löytää joka paikasta koiratstäviä. Yhdenlaisen seikkailut myös terveydenhoitosaralla. Urheasti Risto jaksaa seikkailla, vaikka välillä korkea kuume, maha sekaisin ja varmasti vetämätön olo.
Kaupungin värikkäät kujat ja upeat kirkkorakennukset myös hienoja. Teknisinä näitten sitten Areenassakin mm-kisoja!! Kyllä elämä on ihmeellistä.
Innolla kohti seuraavia elämyksiä ja Ristolle pikaista paranemista, edelleen!!
Kiitos taas! Olipa seikkailuja viidakossa ja pääsitte tutustumaan terveydenhoitoon.
Ihmettelen, miten te pääsitte niin lähelle mm. jaguaareja. Minua pelottaisi, mutta
te urheat!