Rio de Janeiro 17.7.-24.7.2026
Lensimme Montevideosta Rio de Janeiroon chileläisen Sky-yhtiön lentokoneella. Lento oli vain puolillaan, joten matkustimme oikein väljästi. Lentoaikakin lyheni parillakymmenellä minuutilla, joten laskeuduimme Rioon jo vähän jälkeen yhden iltapäivällä.
Olimme jälleen vuokranneet kahden makuuhuoneen asunnon, koska meitä ei houkutellut viettää kuutta yötä ahtaassa hotellihuoneessa. Majapaikkoja katsellessamme olimme myös todenneet hotellit aika kalliiksi, joten tällainen huoneisto oli meille edullisempi ratkaisu. Asuntomme sijaitsi Tijucan kaupunginosassa puomilla suljetulla ja vartioidulla kadunpätkällä, joten vaikka alueella näyttikin pyörivän myös jonkin verran kodittomia, vaikutti tämä majapaikka oikein mukavalta, rauhalliselta ja turvalliselta. Jonkin verran pääkadun meteli asuntoon kuului, mutta ei niin häiritsevästi, kuten esimerkiksi Buenos Airesissa.
Kello oli lähempänä neljää, kun lähdimme perinteiselle päivällinen + ruokakauppa -ekskursiollemme. Päivällispaikaksi valikoitui läheinen kiinalainen ravintola, China Town, joka oli saanut Googlessa oikein hyvät arvostelut. Ravintola olikin todella loistava valinta, sillä ruoka oli herkullista, ja annokset sen kokoisia, että meille jäi vielä seuraavaksikin päiväksi ruuat jääkaappiin valmiiksi odottelemaan.
Iso ruokakauppakin oli vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä asunnoltamme. Se oli varmaan myös alueen ainoa vähän suurempi kauppa, sillä siellä oli aivan järkyttävän paljon väkeä ostoksilla. Kun hyllyvälit olivat vielä melkoisen kapeat, oli kaupassa asioiminen ihan samanlaista, kun pahimmassa jouluruuhkassa suomalaisessa ruokakaupassa konsanaan! Kun viimein saimme ladottua ostoksemme tiskiin ja tarjosimme korttia maksuksi, mokoma masiina hylkäsi ensin Markon kortin, ja sitten myös Jaanan kortin. Kaupassa luki seinällä kyllä selvästi ihan englanniksikin, että he eivät hyväksy luottokortteja, mutta Jaanan Mastercard on pelkkä debit-kortti ja Markon yhdistelmäkortissakin on luonnollisesti myös debit-ominaisuus. Siitä huolimatta hylky tuli kummallekin. Käteistä meillä ei ollut jäänyt riittävästi, kun lähdimme Iguassun putouksilta, joten meidän ei auttanut muu, kuin jättää osa ostoksista kaupan kassalle, jotta saimme lunastettua itsemme ulos.
Paluumatkalla bongasimme tien toiselta puolelta pankin ja rivin pankkiautomaatteja, jonne päätimme mennä nostamaan rahaa, koska olimme törmänneet tähän maksuongelmaan Mastercardin kanssa jo aiemminkin erityisesti ruokakaupoissa. Jaana tosin muisteli, että tämä on sen saman pankin konttori, joka ei lämmennyt Sao Paulossakaan Markon kortille. Marko kävi automaatilla toteamassa, että näin oli asian laita. Sitten Jaana meni koettamaan onneaan, ja tälläkin kertaa Jaanan kortti oli jostain syystä pankille mieluisampi kuin Markon, ja saimme nostettua käteistä.
Yllättävän hankalaa on näissä maissa ollut operoida pankkikortilla noin ylipäätään. Todella usein on tullut tilanteita, joissa maksu on kokonaan hylätty, tai se on ainakin pitänyt varmistella kahteen kertaan, ennen kuin se menee läpi. Usein myös kaupassa maksettaessa on debit-kortillakin valittava maksutavaksi ensin credit, jonka jälkeen tulee toinen valintakierros, jolloin pitääkin sitten valita debit, ja vasta sitten pääsee etenemään varsinaiseen maksutapahtumaan.
Lauantaina vietimme leppoisan välipäivän. Nukuimme pitkään ja vasta iltapäivällä menimme metrolla Copacabanan rannalle katsomaan, minkälaista meno siellä lauantaina olisi. Meillä ei ollut mitään uimakamppeita mukana, sillä ajatus oli vain hieman kävellä rannalla, ja aistia tunnelmaa. Koska oli viikonloppu, myös monet paikalliset olivat löytäneet tiensä rannalle. Rannalla pelattiin paljon rantalentopalloa ja potkittiin jalkapalloa vesirajassa. Joitakin ihmisiä oli uskaltautunut mereenkin asti. Vaikka päivälämpötilat ovat täällä talvellakin todella lämpöiset (lauantainakin + 27C), ei merivesi ole kuitenkaan kuin reilut parikymmentä astetta. Mekin kastoimme varpaamme veteen, ja totesimme, että kyllä siellä suomalainenkin tarkenee uida. Se, mikä rajoittaa uimista ovat voimakkaat aallot ja merivirrat, sekä nopeasti syvenevä ranta. Rannalla on joitakin alueita, joissa aallokko on hieman rauhallisempaa, mutta jos me rannalle uimakamppeissa vielä tällä reissulla tulemme, pysyttelemme kyllä sellaisissa syvyyksissä, että jalat ylettyvät pohjaan, ja pää vedenpinnan yläpuolelle.
Kävimme hakemassa läheisestä jätskibaarista jäätelöt, ja söimme ne Copacabanan rannalla, jonka jälkeen päätimme vielä käydä katsastamassa myös toisen, Ipaneman rannan. Vaikka netin mukaan rannoilla pitäisi olla eroa, emme me kyllä juurikaan sellaista huomanneet. Ehkä Ipaneman rannalla oli hieman vähemmän kaupustelijoita, kuin Copacabanalla, mutta muuten meno vaikutti aika samanlaiselta molemmissa.
Ipaneman rannalta kävelimme vielä Leblonin ostoskeskukseen, koska se sijaitsi kohtuullisen lähellä rantaa. Ostarilla olikin alakerrassa menossa jonkinlainen yhteislaulutapahtuma, jossa kaksi todella taitavaa muusikkoa soittivat ja lauloivat, ja yleisö sai halutessaan yhtyä lauluun mukaan. Koska yleisössä oli paljon iäkkäämpää väestöä, eivät he luonnollisesti hirvittävästi lauleskelleet mukana esimerkiksi ”Shallow” tai ”I Say a Little Prayer” -laulujen tahtiin, mutta kun vuoroon tuli jokin meille tuntematon portugalinkielinen klassikkobiisi, riemu yleisössä repesi ja laulu raikui. Ostarin vieressä olisi ollut metroasemakin, mutta koska Uber oli nopeampi kulkupeli kotiin, päätimme palata sillä takaisin kämpille. Yllättävää kyllä metrolla matkustaminen oli myös meidän nelihenkiselle perheellemme kalliimpaa kuin Uberin käyttö. Toki metro olisi varmasti ollut halvempi, jos metrolippua olisi käyttänyt kulkeakseen jonnekin metrolinjojen laitamille asti. Kun ostimme tulomatkalla metroliput, kertalipuissa ei tuntunut olevan mitään vyöhykejärjestelmää.
Sunnuntaina jouduimme nousemaan jo ennen kuutta, sillä olimme varanneet koko päivän kestävän retken Rion päänähtävyyksille. Meidät tultiin hakemaan Copacabanan rannan edustalta Copacabana Palace -hotellin edustalta. Oli aika äveriäs olo siinä hotellin edustalla kyytiä odotellessa, sillä kyseisessä hotellissa yö maksoi yli 600€ kahden hengen huoneessa. Olisi ollut vähän liian hintava paikka noin viikon majoitukseen meidän perheelle, kun huoneita olisimme joka yöksi tarvinneet kaksi.
Siinä kyytiä odotellessamme katselimme samalla ihmisiä, jotka olivat tulleet kuntojuoksutapahtumaan Copacabanan rantabulevardille. Tapahtuma järjestetään kuulemma joka sunnuntai, jolloin koko rantakadun toinen puoli suljetaan autoilta, jotta ihmiset pääsevät nauttimaan sunnuntaipäivästä rantaa pitkin kävellen tai juosten vielä paremmin, kuin normaalisti.
Kun meidät tultiin hakemaan, ensimmäinen pysähdyksemme oli Tijucan kansallispuistossa sijaitseva Kristus-patsas (Cristo Redentor). Kipusimme ensin omalla autokyydillämme, ja lopuksi kansallispuiston minibussilla 710m korkeuteen patsaan luokse. Tai teknisesti ottaen kyyti päättyi hieman alemmaksi, sillä patsaalle päästäkseen piti kivuta vielä 200kpl portaita. Toinen vaihtoehto olisi ollut hissi, mutta sinne oli niin iso jono, että valitsimme mieluummin portaat.
Jalustansa kanssa patsas on kaiken kaikkiaan 38m korkea, joten se oli aika vaikuttavan näköinen, kun patsaan juurella seisoi. Yllätykseksemme kuulimme, että patsaan jalustassa toimii pieni kappeli, jossa voisi esimerkiksi mennä naimisiin, tai vaikka kastaa lapsensa. Vierailummekin aikana pikkuruisessa, vain muutaman neliön kokoisessa kappelissa oli menossa jokin toimitus. Aika tarkkaan saa miettiä ketä häihinsä kutsuu, jos siellä naimisiin aikoo.
Jos patsas oli hieno, upeat olivat kyllä maisematkin. Ainoa miinuspuoli paikassa oli se, että vaikka olimme liikkeellä varmasti aamun ensimmäisten turistien joukossa, patsaalla ja sen ympäristössä oli aivan liikaa väkeä, jotka kaikki yrittivät tietysti ottaa juuri sitä parhainta valokuvaa itsestään ja Kristus-patsaasta. Aika nopeasti alkoi jo tehdä mieli lähteä pois hieman väljemmille vesille.
Patsaalta jatkoimme matkaa Maracanãn jalkapallostadionille (virallisesti Estádio Jornalista Mário Filho), jonne pelejä mahtuu katsomaan kerralla vaatimattomat 78 000 henkeä. Me kävimme tällä kertaa vain stadionin portilla, mutta sinne järjestetään myös opastettuja kiertokäyntejäkin. Paikalliselle katedraalihirvitykselle matkaa jatkaessamme ajoimme myös 700m pitkän Sambadromin ohi, jossa karnevaalien aikaan eri sambakoulut esittelevät osaamistaan yleisölle. Toki sambakoulut tanssivat ja soittavat myös paikalle johtavan kadun varrella, joka suljetaan karnevaalien aikaan kokonaan liikenteeltä. Voisi olla kyllä melkoinen kokemus tulla Rioon joskus sambakarnevaalien aikaan.
Kun olimme lukeneet päivän ohjelmasta pysähtyvämme katedraalin luona, kuvittelimme näkevämme jälleen klassisen kauniin koristellun kirkon. Sen sijaan ajaa karautimme autollamme järkyttävän ruman betonisen pyramidin muotoisen rakennuksen pihaan. Catedral Metropolitana de São Sebastião on valtava betonirakennus, jonne mahtuu kerralla jopa 20 000 ihmistä. Koska vierailimme siellä sunnuntaina, oli katedraalissa ilmeisesti jumalanpalvelus meneillään, mutta osanotto oli aika vähäinen. Kovin pitkälle katedraalin sisälle emme viitsineet toimituksen vuoksi mennä, mutta otimme ovelta kuvia valtavista lattiasta kattoon ulottuvista lasimaalauksista. Kaikessa rumuudessaan katedraali olikin sitten loppujen lopuksi ihan hieno.
Kävimme myös katsomassa Selarónin portaita, jotka yhdistävät Lapan ja Santa Teresan kaupunginosat. Chilessä syntynyt taiteilija Jorge Selarón aloitti portaiden koristeluprojektin kotinsa edustalla vuonna 1990. Rappusissa on 250 porrasta, jotka on peitetty yli 2000 keramiikkalaatalla yli 60 maasta.Me emme olleet näistä portaista aikaisemmin kuulleet, mutta oppaamme kertoi, että niissä on käyty kuvaamassa niin U2:n kuin Snoop Doggin musiikkivideoita.
Seuraavaksi oli lounaspysähdyksen aika. Se hoidettiin tällä kertaa brasilialaisessa perinteisessä buffet-ravintolassa, missä pöytien ympärillä kiertävät tarjoilijat kävivät vähän väliä tarjoamassa erilaisia grillattuja lihavaihtoehtoja asiakkaille. Maistoimmekin aika montaa eri sorttia, ja hyvää oli. Niin keskittyneitä olimme syömään, että emme huomanneet lainkaan ottaa lounaastamme valokuvia.
Lounaan jälkeen lähdimme vielä katselemaan maisemia Sokeritoppavuoren huipulle. Matka on jaettu kahteen eri osaan. Ensin kuljimme ensimmäisellä kaapelihissillä 220m korkeuteen Urca-vuorelle, josta matka jatkui Sokeritopan huipulle 400m korkeuteen. Myös sieltä oli upeat maisemat ympäri Rion kaupungin, kuten Kristus-patsaankin luota. Koska opastettu kierroksemme päättyi tähän, päätimme palata omia reittejämme takaisin asunnollemme. Emme siis kulkeneet enää yhdessä 19 hengen ryhmämme kanssa, vaan kun ryhmä palasi alas ensimmäiselle vuorentöppyrälle, me jäimme vielä Sokeritoppavuoren huipulle ihastelemaan maisemia.
Kun palasimme takaisin vuorelta, otimme Uberin kohti Glorian sunnuntaimarkkinoita. Koska olimme liikkeellä vasta neljän jälkeen, olivat kauppiaat jo keräilemässä kojujaan pikkuhiljaa pois, kun saavuimme paikalle. Kävelimme markkina-alueen kuitenkin loppuun saakka, sillä olimme oppaaltamme kuulleet sen läheisyydessä sijaitsevasta puistosta, jossa olisi illalla sambaa tarjolla. Löysimme puiston helposti, mutta sinne saapuessamme siellä oli vain paikallinen DJ soittamassa musiikkia. Kysyimme yhdestä kojusta, olisiko sambaa tulossa myöhemmin illalla. Koska meille vastattiin myöntävästi, jäimme puistoon notkumaan ja odottelemaan musiikkityylin vaihtumista. Kun kuudeltakaan samban tanssijoista ei ollut näkynyt vilaustakaan, päätimme palata takaisin kämpille. Meillä oli ollut todella pitkä päivä aamukuuden herätyksen vuoksi, joten ketään, vähiten Ristoa, ei huvittanut enää jäädä puistoon odottelemaan, jos siellä livelaulajien ja yhteislaulun lisäksi tulisi sambatanssiesityskin. Paikalliset kyllä tuntuivat puistossa viihtyvän. He söivät, joivat ja lauloivat vaihtuvien esiintyjien mukana ilmeisesti paikallisia hittibiisejä.
Ehdimme kotiin parahiksi katsomaan, kuinka Espanja voitti brasilialaisten suureksi riemuksi maailmanmestaruuden. Kuulimme nimittäin oppaaltamme, että yksikään paikallinen ei vahingossakaan kannusta Argentiinaa, sillä ilmeisesti argentiinalaisten pelaajat ovat joskus aiemmin sikailleet oikein kunnolla brasilialaisia vastaan pelatessaan. Väitteiden mukaan, jotka esim. Maradona on vuosia myöhemmin myöntänyt paikkaansapitäviksi, Argentiinan huolto oli lirauttanut Rohypnolia brassipelaajan juomapulloon vuoden 1990 MM-kisoissa. Oppaamme mielipidettä ei tarvinnut lukea rivien väleistä hänen todetessaan, että jos Argentiina pelaisi Saatanaa vastaan, he kannustaisivat Saatanaa. Argentiinan presidentti saattoi myös nakertaa aavistuksen verran maansa sympatiapisteitä muiden Etelä-Amerikan maiden silmissä todetessaan vuonna 2021, että ‘meksikolaiset tulevat intiaaneista, brasilialaiset viidakosta, mutta me argentiinalaiset olemme tulleet laivoilla Euroopasta’. Tunnelma Argentiinan ja Brasilian välisissä otteluissa lienee vielä asteen verran tiukempi kuin Suomen ja Ruotsin välisissä kinkereissä.
Maanantaina päätimme lähteä viettämään rantapäivää Copacabanan rannalle. Koska oli arkipäivä, eikä varsinainen turistisesonkiaika muutenkaan, oli rannalla suhteellisen rauhallista viikonloppuun verrattuna. Ei siellä edelleenkään ihan yksin tarvinnut olla, mutta mikään hirvittävä ruuhka ei onneksi myöskään ollut. Tämä toki tarkoitti myös sitä, että kaikenlaiset kaupustelijat olivat hyvinkin innokkaita hieromaan kauppoja meidän kanssamme. Tällä kertaa jätskikauppiasta lukuunottamatta heille jäi luu käteen. Aikuiset kun tilasivat oman juomansakin samalta porukalta, jolta vuokrasimme aurinkovarjot ja -tuolitkin. Lisäpalveluiden myynti olikin järjestetty erittäin mallikkaasti. Rantaraitin tuntumassa oli muutaman kymmenen metrin välein numeroituja kojuja, joista sai kaiken tarvittavan. Jokaisella oli kojunsa kohdalla oma rantakaistaleensa, jota he palvelivat. Rantavarusteet, juomat ja ruoka-annokset hintoineen olivat kaikki selkeästi esillä laminoiduilla esitteillä, joita he jättivät asiakkaille pikkuiselle rantapöydälle. Rantatuolit ja varjot oli varustettu palveluntarjoajan numerolla, ja he kiertelivät ajoittain alueellaan ja ottivat lisätilauksia vastaan. Kilpailu piti hinnat edullisina, ja hinnat olivat kiinteitä ja esillä, eivätkä riippuneet siitä, kuinka turistilta näytti. Esimerkiksi jäätävän kokoinen 700ml Caipirinha maksoi 5,5 euroa. Sama kilpailutilanne päti rantaraitin lukuisiin pieniin ravintoloihin, joissa hinnat vaikuttivat olevan samaa luokkaa vielä illallakin, kun ranta tyhjeni.
Merivesi oli yllättävän lämmintä, joten Marko ja lapset kävivät leikkimässä pidemmän aikaa rannan välillä todella voimakkaassakin aallokossa. Jaana jäi rannalle seuraamaan aalloissa lutraavaa kolmikkoa, sillä rannalla ei uskalla jättää omia tavaroitaan vartioimatta varkaiden vuoksi. Vuokrasimme neljä tuolia ja kaksi aurinkovarjoa, vaikka kaksi tuoleista oli loppujen lopuksi aika turhia, koska lapset viettivät suurimman ajan joko vedessä tai rantahiekalla. Iltapäivä rannalla oli oikein mukavan leppoisa, ja palasimme takaisin asunnollemme vasta, kun aurinko alkoi laskea. Menomatka rannalle ilman suurempia ruuhkia Uberillä kesti n. 25min, mutta paluumatkaan tuhrautui ruuhkan vuoksi lähes 45min.
Illalla Marko käväisi vielä lähikaupassa hakemassa jääkaappiin hieman täydennystä, ja todisti omin silmin, kuinka moottoripyörällä liikkuva varas yritti napata tienreunassa puhelimeen puhuvan miehen kännykän tämän kädestä. Tällä kertaa varas jäi ilman saalista, sillä mies onnistui pitämään puhelimestaan riittävän tiukasti kiinni. Tämä oli kuitenkin hyvä muistutus siitä, että turhaan täällä ei varoitella ihmisiä erilaisista varkauksista, ja kehotetaan pitämään hyvä huoli omaisuudestaan kaduilla liikkuessaan.
Tiistaiksi olimme varanneet kiertokäynnin Rio de Janeiron tunnetuimpaan ja suurimpaan favelaan, Rocinhaan. Meitä oli opastamassa Carlos, joka oli itsekin asunut kyseisessä favelassa koko ikänsä. Jo automatkalla Rocinhaan opimme, että sana ”favela” on itseasiassa erään pensaan/puun nimi, ja siitä on saanut alkunsa nimitys ”favela”, kun puhutaan Brasilian slummeista. Faveloiden ensimmäisiä asukkaita olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa vapautetut orjat sekä sotilaat, jotka eivät saaneet heille luvattuja palkkoja tai asuntoja sodan jälkeen. He asettuivat asumaan Rio de Janeiron jyrkille kukkuloille, koska heillä ei ollut varaa kaupungin virallisiin asuntoihin. Carloksen mukaan aikanaan, kun nämä ihmiset kertoivat, missä he asuivat, he kertoivat asuvansa rinteessä favelapuiden alla. Lopulta nimitys ”favela” vakiintui tarkoittamaan slummia.
Riossa on useita slummeja, mutta Rocinha on niistä ehdottomasti kehittynein ja suurin (n. 160 000 asukasta). Rocinhassa on neljä koulua, sairaala, pari lääkäriasemaa, poliisiasema, pankkeja ja paljon pieniä liikkeitä kaupoista partureihin ja kuntosaleihin. Se on siis ikäänkuin pieni oma kaupunkinsa kaupungin sisällä. Julkinen liikenne, kuten bussit ja mototaksit, kulkevat tiheään tahtiin ylös ja alas Rocinhan katuja. Useimmissa kodeissa on sähkö, juokseva vesi sekä wc, ja jätehuolto toimii päivittäin, mutta siitä huolimatta ainakin Carloksen mukaan roskien määrä on välillä iso ongelma. Rocinhan merkittävä etu on sen sijainti eteläisessä Riossa, jossa on mm. Copacabana sekä iso osa Rion palvelualan työpaikoista. Carloksen mukaan valtaosa Rocinhan asukkaista käykin töissä lähialueilla ja työmatkat sujuvat nopeasti julkisen liikenteen avulla. Työt ovat pääosin vähän koulutusta vaativia tehtäviä, kuten siivousta, kuljetustöitä tai myyntitöitä, mutta tämän kaltaisia töitä on ilmeisesti melko hyvin saatavilla. Suuri osa faveloista sijaitsee paljon pidemmällä kaupungin laitamilla, joista eteläiseen Rioon kulkeminen voi kestää parikin tuntia suuntaansa ainakin ruuhka-aikoihin. Muiden faveloiden taloudellinen tilanne ja työllisyysaste lieneekin pääasiallisesti Rocinhaa heikompi. Rocinhasta ei juurikaan muuteta pois, vaikka osalla olisi siihen ehkä mahdollisuuskin.
Koulujärjestelmästä Carloksella ei ollut mitään hyvää sanottavaa. Hän kertoi, että Rocinhan koulut ovat kunnallisia kouluja, joissa lapset käyvät opiskelemassa vain pari tuntia päivässä. Kunnallisten ja yksityisten koulujen väliset erot Riossa, ja varmaan koko Brasiliassakin, ovat kuulemma huimat. Carlos kertoikin, että hänen yläasteikäinen tyttärensäkään ei osaa vielä lukea tai kirjoittaa kunnolla, ja Carloksen täytyy auttaa tytärtään tässä asiassa jatkuvasti. Koulusta kun riittävää opetusta ei saa. Monet lapset käyvät koulussa vain ilmaisen lounaan takia, ja sen saatuaan poistuvat koulusta. Mekin kävelimme yhden koulurakennuksen ohi, mutta missään ei näkynyt yhtä ainoaa lasta, tai opettajaakaan.
Meillä oli Carloksen kanssa liikkuessamme hyvin turvallinen olo favelan kapeilla kujilla. Yksin alueelle ei kuitenkaan kannattaisi varmaankaan lähteä, sillä koko alue on niin sokkeloinen ilman virallisia kadunnimiä, että sinne eksyisi alta aikayksikön. Kun ihmettelimme, miten Rocinhassa asuvat saavat postinsa, Carlos kertoi, että kapeilla kujilla asuvat ihmiset käyttävät osoitteenaan paria isompaa Rocinhaa halkovaa katua, ja hakevat postinsa näiden katujen varsilla sijaitsevista rakennuksista.
Toinen syy, miksi turistin ei kannata yksin Rocinhassa liikkua, on alueen epävakaa tilanne. Vaikka Carlos sanoi, että pääsääntöisesti alueella on turvallista, ja yhteisö pitää huolta omistaan, voivat esimerkiksi poliisien ja huumekartellien väliset yhteenotot johtaa tietyillä alueilla ammuskeluihin. Alueella tapahtuu myös paljon taskuvarkauksia, ryöstöjä ja kameroiden/kännyköiden varastamista. Opastetuilla kiertokäynnillä vierailevia turisteja ei kuitenkaan yleensä ryöstetä, sillä turistit ovat tärkeä tulonlähde faveloille. Mekin jätimme Rocinhaan useamman realin edestä rahaa, kun sponsoroimme paikallista capoeira-koulua (myös pankkikortti olisi tässä paikassa käynyt tippien maksamiseen), söimme ehkä parhaimmat empanadat ikinä, tuimme paikallista räppäriä ostamalla häneltä itsetehtyjä makeisia (Ronja myös ryhtyi seuraamaan tätä Instagramin puolella), ja pysähdyimme juomaan limsat paikallisessa baarissa. Meille yhteensä kulutettu rahamäärä ei ollut suuri, mutta täytyy muistaa, että alueella asuvien työssäkäyvien ihmisten keskipalkka on n. 200 dollaria kuukaudessa. Heille jokaisella turistin mukanaan tuomalla sentillä on merkitystä.
Favela-kierroksen jälkeen palasimme Copacabanan rannalle, jossa söimme päivällistä yhdessä rannan pienistä ravintoloista. Ravintolan ruokalista oli hyvinkin kattava, mutta kieltämättä Markolle ja Jaanalle tuli hieman Kuuba-fiilikset, kun ruokia tilatessamme tarjoilija ilmoitti yksi annos kerrallaan, että sitä ei ole tällä hetkellä saatavissa. Lopulta saimme kuitenkin ruuat tilattua, ja ne olivat todella herkullisia. Ruoka oli myös yllättävän edullista siihen nähden, että ravintola sijaitsi aivan paraatipaikalla rannan tuntumassa. Esimerkiksi katkarapupasta, jossa katkarapuja oli todella runsaasti maksoi vain 12€. Sillä hinnalla katkarapuja saa Suomessa vasta katsella!
Illalla Risto sekä Marko kävivät vielä asuntomme lähellä sijaitsevassa parturissa leikkauttamassa reissun aikana pitkäksi venähtäneitä hiuksiaan. Ristolle otettiin mallia jonkin ainakin Jaanalle tuntemattoman jalkapalloilijan hiuskuontalosta, ja Marko pitäytyi tutussa ja turvallisessa jenkkisiilissä. Hiustenleikkuukaan ei ollut kovin kallista, 35 realia, eli noin kuutisen euroa per turpa.
Viimeisen varsinaisen lomapäivän kunniaksi täällä Riossa lähdimme tutustumaan Rio de Janeiron kuuluisan kahvilan, Confeitaria Colombon, antimiin. Paikka on perustettu jo vuonna 1894, ja on varmasti yhtä upea paikka, kuin Buenos Airesin Café Tortoni. Colombon alakerran seinillä on kahdeksan valtavan suurta kristallipeiliä. Peilit on tuotu aikanaan Belgiasta, ja niiden ympärillä on kauniit käsin veistetyt kehykset. Paikan upea lasimaalaus katossa ansaitsee myös oman mainintansa. Confeitaria Colombo toimii kahdessa kerroksessa, mutta ylemmässä kerroksessa tarjoillaan ruokia, kun alakerta keskittyy kahvilatuotteisiin, pikkusuolaisiin ja brunsseihin.
Paikan herkkutarjonta oli todella kattava, ja lähes jokaisessa annoksessa oli suklaa- tai makeuskerroin aikalailla katossa. Risto otti varman päälle, ja tilasi jäätelöannoksen, josta tiesi varmasti pitävänsä. Ronja herkutteli brownie-annoksella, Marko tiramisuleivoksella ja Jaanan eteen puolestaan kannettiin sitruunaleivos. Jaanan paikan nimikkocapuccino oli kuorrutettu kohtuullisen reippaasti kanelilla maustetulla kermavaahdolla, ja Markon kaakaossa lusikka pysyi melkein itsestään pystyssä. Niin paksun kermaista kaakao oli.
Kun olimme herkkumme syöneet, jatkoimme matkaa Copacabanan rannalle. Olimme luvanneet lapsille vielä uuden rantapäivän, sillä erityisesti Risto rakasti rannan aalloissa leikkimistä. Aallot olivat ehkä hieman edellistä kertaa suurempia, ja rannalla liehuikin punainen lippu keltaisen sijaan. Punaisesta lipusta huolimatta lähellä rantaa pystyi ihan turvallisesti leikkimään aallokossa, sillä jalat ylettyivät Ristollakin pohjaan aivan koko ajan. Syvemmälle ei ehkä olisi kannattanut lähteä, vaikka joku yksinäinen siellä näytti SUP-laudalla melovankin.
Otimme rantatuolit ja varjot samalta porukalta, kuin edelliselläkin kerralla, sillä olimme olleet heidän palveluihinsa tyytyväisiä aiemminkin. Tällä kertaa tosin emme ottaneet kuin kaksi rantatuolia, sillä edellisestä kerrasta oppineena tiesimme, että emme tarvitse tuoleja lapsille käytännössä lainkaan. Myös ottamamme kaksi aurinkovarjoa saimme lopuksi sulkea, sillä rannalla kävi hetkellisesti niin kova tuuli, että se vei yhden avonaisista varjoistamme jopa mukanaan.
Päivällisellä kävimme rannan läheisyydessä eräässä pastapaikassa, ja sitten pitikin palata jo kämpille pakkailemaan tavaroita viimeistä siirtymätaivalta varten. Jälleen kerran paluumatka keskustasta kesti huomattavasti kauemmin, kuin matka toiseen suuntaan. Olemme päätelleet tämän tosin johtuvan siitä, että iso tie, jota autot ajavat rannalle tullessaan, on syystä tai toisesta suljettu toiseen suuntaan kuljettaessa. Autot joutuvat siis tämän vuoksi puikkelehtimaan pienillä sivukaduilla, ja tämä ruuhkauttaa liikennettä. Ainoat, jotka luovivat sujuvasti eteenpäin ruuhkaisessakin liikenteessä ovat skootterit ja moottoripyörät. Ne ajavat tuhatta ja sataa autojen välissä tuutaten jatkuvasti torveaan. Näin kaistoja hyvinkin arvaamattomasti vaihtelevat kuljettajat toivottavasti edes jotenkin rekisteröivät, että takaa on tulossa moottoripyörä, eikä juuri sillä hetkellä ole paras aika kaistanvaihdolle. Moottoripyörän kyydissä on yleensä aina lähes poikkeuksetta kaksi henkilöä. Kypärät heillä sentään on, mutta t-paita, shortsit ja läpökkäät eivät hirvittävästi suojaa, jos viereiseltä kaistalta syöksähtääkin auto yhtäkkiä eteen. Ihme, että emme ole vielä nähneet ainuttakaan kolaria. Niitä on tällaisessa liikenteessä pakko sattua päivittäin!
Bussi takaisin Sao Pauloon lähti terminaalista, joka oli vain 10min automatkan päässä meiltä. Meidän ei siis tarvinnut nousta kovin aikaisin ehtiäksemme klo 11:00 lähtevään Aguia Branca -firman bussiin. Tällä kertaa bussi oli vain yksikerroksinen, mutta penkit olivat jälleen mukavan pehmeät ja leveät. Matka-aika oli 6,5h, mikä ei kolmensadan kilometrin matkalla ole kovin kummoinen keskinopeus. Olimme kuitenkin valinneet bussin lentämisen sijaan, koska sillä tavalla näkisi vähän enemmän maisemia. Koska matka oli pitkä, siihen sisältyi myös 30min mittainen lounastauko. Kaikki kuulosti siis oikein hyvältä, kun lähdimme huristelemaan bussilla kohti Sao Pauloa.
Heti alkumatkasta meno tökkäsi ruuhkaan, joka ilmeisesti muodostui erilaisten esikaupunkialueella olevien tietöiden vuoksi. Kun tästä selvittiin, matka sujui ihan mukavasti hetken aikaa, kunnes saavuimme vuoristoisemmalle alueelle, jossa oli käynnissä valtava tietyömaa. Jaana tutkaili netistä, mistä hankkeessa on kyse. Ilmeisesti tämän mittavan työmaan on tarkoitus poistaa valmistuttuaan pahimpia pullonkauloja vuoristoisella reitillä, sekä parantaa reitin turvallisuutta. Molempiin suuntiin on tulossa neljä ajokaistaa, ja reitille valmistuu yhteensä 24 viaduktia sekä poistumisramppeja jarruvikaisille ajoneuvoille.
Siinä ruuhkassa sitten kökötimmekin todella pitkään. Tässä vaiheessa alkoi jo hieman epäilyttää, mahtaako arvioitu 6,5h matka-aika pitää paikkansa. Kun noin neljän tunnin päästä lähdöstä pysähdyimme Graal-nimiselle huoltoasemantapaiselle syömään, oli harvinaisen selvää, että puoli kuusi emme saapuisi Sao Pauloon, niin kuin aamulla vielä luulimme.
Levähdyspaikan syömäpuoli oli hoidettu todella mielenkiintoisella tavalla. Alueelle päästäkseen piti automaatista ottaa numeroitu muovinen lituska, ja astua porteista sisään. Sitten alueelta sai valita haluamansa ruuan, joka kirjattiin muovisen lätyskän numerokoodilla kassajärjestelmään. Ruuan syötyään paikasta pääsi pois vasta, kun toisella kassalla kävi maksamassa syömisensä, ja sujautti lätyskän automaattiin sisään. Automaatti avasi portin, ja vapauduit vankilasta saapastelemaan kohti omaa menopeliäsi.
Yhden pysähdyksen taktiikan jälkeen matka jatkui vielä useamman tunnin, ja lopulta olimme perillä Sao Paulon bussiasemalla 8,5h matkustamisen jälkeen klo 19:30. Bussiasemalta tilasimme Uberin lentokenttähotelliin, ja köröttelimme vielä yhden puolituntisen lisää. Koska saavuimme perille niin myöhään, oli hotellin ravintola mennyt jo kiinni. Huonepalvelusta sai kuitenkin tilattua ruokaa, joten teimme sitten niin. Se olikin varmaan ensimmäinen kerta ikinä, kun tilaamme huonepalvelun kautta yhtään mitään. Hotellin huonepalvelu ei ehkä ollut ihan mikään salamannopea, joten vasta puolen yhdentoista aikaan olimme kaikki saaneet ruuat syötyä, ja olimme valmiita nukkumaan.
Perjantaina siirryimme vain Uberin kyydissä lentokentälle, ja aloitimme pitkähkön paluumatkan kotiin. Ensimmäinen lento Türkish Airlinesin kyydissä Sao Paulosta Istanbuliin oli vähän yli 12h mittainen. Risto ja Ronja olivat tehneet oikein kirjallisen suunnitelman matkan ajaksi, ja suunnitelmat pitivätkin suunnilleen paikkansa jopa unienkin suhteen. Risto taisi nukkua lennosta ainakin 6h, ja Ronjakin muutaman tunnin. Jaana ja Marko eivät nukkuneet, joten aika monta elokuvaa tuossa ajassa ehtii lentokoneen viihdejärjestelmästä katsella. Istanbulissa meillä oli 3h välilasku, ja lento kohti Helsinkiä lähti klo 15:05. Tällä lennolla kukaan meistä ei nukkunut, joten kun pääsimme viimein kotiin klo 20:15 lauantai-iltana, olivat perheen aikuiset valvoneet yhtä soittoa lähes 30h, ja lapsillakin oli tässä vain muutaman tunnin unet välissä.
Kaiken kaikkiaan tämäkin kesälomareissu oli oikein onnistunut. Kaikki sujui aivan suunnitelmien mukaan, ja moni kohteistamme yllätti positiivisesti. Olimme esimerkiksi suhtautuneet pienellä varauksella Paraguayn ja Uruguayn pääkaupungeissa vierailuun, mutta Ronja tykkäsi erityisesti Montevideosta. Me kaikki olimme sitä mieltä, että Amazonin ja Pantanalin alueet olivat kuumuudesta huolimatta reissun parasta antia. (Markon kohdalla tosin pienen miinuksen Amazoniin toi ”paskalakanassa”, eli riippumatossa vietetty yö.) Luontokohteiden lisäksi Marko ja Risto ihastuivat myös Rioon. Jaana puolestaan piti Buenos Airesista. Liikkuminen Uberillä oli yllättävän helppoa, joten paikallisten taksikuskien kanssa ei tarvinnut riidellä kyytien hinnoista. Kertaakaan emme käyttäneet perinteistä taksia, vaan Uber-kyytejä kertyi yhteensä 56 kappaletta. Pääsääntöisesti kyytihinnat olivat kohtuullisia (5-10€) poislukien Montevideon lentokenttäkyyti, sekä pidempi kyyti Sao Paulosta Viracoposin lentokentälle. Tosin tämä kyyti oli myös 100km mittainen.
Koska olemme tehneet tällaisia pidempiä lomareissuja jo kauan, olemme kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka tekniikan kehittyminen on helpottanut matkailua huomattavasti. Aikaisemmin olemme jo käyttäneet mm. Googlen offline-karttoja reissatessamme, mutta nyt uutena hyödyllisenä ominaisuutena olivat Google-kääntäjän offline-kielet, joita pystyi lataamaan puhelimeen helpottamaan kanssakäymistä paikoissa, joissa nettiyhteyttä ei ollut. Molemmat aikuiset ostivat puhelimiinsa myös eSim-kortin Airalolta, jolla 20€ hintaan sai käytettäväkseen 5Gt datayhteyttä. Tämä määrä riitti meille loistavasti Ubereiden tilaamiseen, ja yksityisten majapaikkojen pyörittäjien, tai retkenjärjestäjien kanssa asiointiin paikoissa, joissa Wifi-yhteyttä ei ollut. Erilaisia eSim-kortteja on teoriassa ollut saatavilla jo varmaan 5-6v ainakin, mutta me emme ole aiemmin sellaisia käyttäneet. Viimeaikoina kännyköiden eSim-tuki on levinnyt lippulaivamalleista tavallisempiinkin kapuloihin. Toinen merkittävä parannus on se, että nykyään maakohtaisien eSim-korttien lisäksi on saatavilla alueellisia kortteja, jotka kattavat esimerkiksi koko Etelä-Amerikan. Näin meidän ei tarvinnut aina uuteen maahan tullessamme hankkia uutta eSim-korttia. Kortin lataaminen puhelimeen oli tehty niin helpoksi, että jopa Jaanakin osasi sen itse tehdä.
Olemme aiemminkin varanneet useimmat opastetut retket eri kohteissa jonkin alustan (esim. Tripadvisor, Viator, GetYourGuide) kautta. Näiden kautta pystyy nykyään varaamaan todella pientenkin matkanjärjestäjien retkiä, ja etuna on se, että alustojen kautta maksaminen onnistuu helpommin. Useassa paikassa törmäsimme nimittäin siihen, että eurooppalainen Mastercard ei kelvannutkaan syystä tai toisesta lainkaan maksuvälineenä. Joskus jopa kaupassa kortille tuli hylky, ja oli pakko maksaa käteisellä. Hämmentävää kyllä myös Azul, yksi Brasilian suurimmista lentoyhtiöistä ei hyväksynyt meidän korttejamme lainkaan maksuvälineenä. Ennen matkalle lähtöä Marko oli yrittänyt varata lentoja suoraan yhtiön omilta sivuilta. Se ei onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta. Kyseessä ei siis ollut vain jokin tilapäinen häiriö yhtiön nettisivuilla. Onneksi lennot pystyi varaamaan myös Booking.comin kautta, ja sillä alustalla operoidessa korttimme ovat kelvanneet aina.
Tästä päästäänkin siihen, että matkalla kannattaa olla mukana aina useampi pankkikortti. Meilläkin niitä oli mukana neljä kappaletta. Yleensä joku niistä aina kelpasi maksuvälineenä, mutta ei ihan aina. Tämän vuoksi kannattaa mukana olla myös käteistä rahaa. Itse olimme ottaneet mukaan eurojen lisäksi myös dollareita. Näillä saatoimme maksaa joitakin majoituksia, ja lisäksi vaihtaa niitä paikalliseen valuuttaan rahanvaihtopisteissä. Yleensä olemme nostaneet paikalliset pimpulat pankkiautomaatista, mutta sekään ei aina onnistu, joten käteistä kannattaa varata mukaan aina vähän reilummin. Koska suurimmat menoerät, kuten lennot ja majoitukset, ovat pääsääntöisesti maksettu etukäteen, ei mukana tarvitse kuitenkaan raahata niin suurta määrää käteistä, että niistä pitäisi koko ajan stressata.
Etelä-Amerikka oli matkakohteena oikein hyvä, ja vaikka siellä onkin tällä hetkellä talvi, olivat päivälämpötilat suomalaiselle edelleen sopivat. Paikalliset olivat mukavia, ja ruoka suhteellisen edullista ja todella maukasta. Ainoastaan kunnollisen jugurtin löytäminen osoittautui välillä hieman hankalaksi, sillä se ei taida kuulua paikallisten aamu- tai iltapalavalikoimiin. Majoitukset olimme varanneet etukäteen niin, että isossa osassa oli myös pesukone. Näin me emme tarvinneet mukaamme kuin noin viikoksi vaatteita kerrallaan (paitsi Ronja, jolla pitää löytyä hyvä asukokonaisuus tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja muutama ylimääräinen, jos fiilis vaikka muuttuukin), joten matkatavaramme mahtuivat rinkkoihin loistavasti. Tällä kertaa meillä piti olla takkien lisäksi mukana vielä useammat kengätkin, sillä Amazonilla ja Pantanalilla liikkumista varten piti olla lenkkarit, jotka saivat myös kastua ja kurastua. Nyt olemme nähneet osan tästä maanosasta, mutta palaamme sinne vielä varmasti joskus uudelleen. Uusia seikkailuja odotellessa siis!
Kiitos mielenkiintoisesta blogista. On ollut antoisaa lukea seikkailuistanne. Samalla on tullut muisteltua omaa Chilen kiertomatkaa vuonna 1997. Matkailu avartaa ja matkailuun käytetyt rahat ovat mielestäni hyvin käytettyä rahaa.
Mukavaa loppukesää koko perheelle!
Viimeinkin luin viimeisenkin blogin. Ja mikä blogi! Oma Brasilian matkamme tuli kerrattua.
Kävimme samoissa paikoissa kuin tekin Kristus-patsaasta alkaen ja tietysti sekä cobacabanan
että ipaneman rannaoilla. Meidän hotellimme oli cobacabanan rannalla, joten oli lyhyt matka
todeta sen suuret aallot. Sokeritoppa-vuori oli meidänkin listalla, ja saitte tietysti kuulla,
että yksi Bond-leffoista on kuvattu siellä. Faveloista meille kerrottiin, että niitä aiotaan
hävittää, mutta olihan niitä vielä siellä. Ehditte nähdä kyllä paljon enemmän kuin me,
koska oma matkamme oli lyhyempi.
Mikähän maanosa on seuraavana listallanne? Puuttuuko Australia vielä? On ollut
ilo lukea blogianne, kiitos vielä!