25.5. – 28.5.2023
Torstaina lähdimme Giant Ibis –nimisen firman bussilla Ho Chi Minhistä Phnom Penhiin Kambodzaan. Bussimatka kesti melkein seitsemän tuntia, mutta osa ajasta toki kului rajamuodollisuuksien hoitamiseen sekä lounastaukoon. Tie oli kyllä ihan kohtuullisen kokoista koko matkan ajan, mutta molemmissa kaupungeissa ja niiden esikaupunkialueilla liikenne oli niin tukkoista, että etenimme todella hitaasti.
Matkan ensimmäinen pysähdys oli Vietnamin rajalla. Tämä pysähdys oli käytännössä kyllä täysin turha, sillä rajalla ollut virkailija vain vilkaisi yhtä meidän perheen passeista, antoi koko nipun takaisin ja näytti sormella, että saimme jatkaa matkaa. Kambodzan rajamuodollisuuksia varten jokaisen meidän piti täyttää kahteen kertaan sama maahantulopaperi. Toisen ottivat viranomaiset itselleen, ja toinen nidottiin passiin kiinni samalle sivulle, missä maahantuloleimakin oli. Passien leimaaminen hoitui tosi kätevästi bussifirman edustajan toimesta sillä aikaa, kun olimme lounastamassa rajalla olleessa ravintolassa. Lounaan jälkeen kävimme vielä näyttämässä naamamme ja passimme Kambodzan rajaviranomaisille, ja niin olimme jälleen vaihtaneet maata.
Heti rajan toisella puolella huomasi muutaman eron Vietnamiin nähden. Täällä käveleskeli lehmiä vapaana aivan kaikkialla. Pyhiä nämä elukat eivät kuitenkaan paikallisille taida olla, sillä sen verran voimakkaasti kuskimme tööttäili aina välillä tielle eksyneille kantturoille. Kambodzassa on myös paljon skoottereita, mutta täällä on myös runsain mitoin moottoripyörätakseja (tuk tuk), joita Ronja ei niiden äänekkyyden vuoksi suuremmin rakasta. Myös rakennustyyli on erilaista. Ilmeisesti köyhyyttä on tässä maassa merkittävästi enemmän ainakin kaupungeissa, sillä näimme liikenteen seassa useampiakin lapsia kauppaamassa erilaisia koristeita tai muuta pientä rihkamaa. Tällaiseen emme Vietnamissa olleet törmänneet. Suurin ero Vietnamiin nähden täällä on kuitenkin se, että ihmiset noudattavat liikennevaloja. Sitä ei Vietnamissa tapahtunut juuri koskaan.
Bussin päätepysäkiltä nappasimme taksin, joka toi meidät hotellillemme aivan keskustan liepeille. Majoituimme jälleen kahteen erilliseen hotellihuoneeseen, jotka olivat yllättäen todella suuria. Tuumimmekin, että olisimme ihan hyvin mahtuneet koko perhe lasten huoneeseen, sillä heidän ”yhden hengen” sänkynsä olivat kapean parisängyn kokoluokkaa. Illalla kävimme vielä hotellin uima-altaalla uimassa ja vielä hieman myöhemmin uima-allasravintolassa syömässä.
Jos Vietnamin dongin kurssi oli hurja ( 1€ = 25 000VND), ei tämä Kambodzan riel kovin paljon kummoisempi valuutta ole. Täällä yhdellä eurolla saa 4400KHR. Vietnamissa oli käytössä pelkkiä setelirahoja, ja niin taitaa olla Kambodzankin laita. Tosin osa näistäkin seteleistä on todella arvottomia. Marko laskeskeli illalla kaupasta palattuaan, että hänen vaihtorahana saamansa sadan rielin seteli vastasi arvoltaan noin kolmea palaa vessapaperia. Pyrimme kuitenkin käyttämään ihan oikeaa vessapaperia, ja turvaudumme satasen seteleihin vasta hätätapauksessa, ettei meille tule syytettä pyhäinhäväistyksestä.
Perjantaina ajatuksenamme oli mennä käymään Kambodzan hallitsijan kuninkaallisella palatsilla, mutta kun olimme tekemässä sinne lähtöä vähän ennen yhtätoista, meille kerrottiin, että siellä on vartijoilla lounastauko. Paikka aukeaisi seuraavan kerran vasta kahdelta. Niinpä muutimme hieman suunnitelmia, ja otimme tuk tukin Wat Phnomin temppelille. Lapset kiljuivat heti yhteen ääneen ”Eikä! Isi lupasi, että tänään ei mennä temppeliin!”, mutta yllättyivät iloisesti, kun sanoimme, että temppelin edustalla oli leikkipuisto, jonne olimme menossa. Puisto ei ollut kovin moderni, ja jälleen oli aivan järkyttävän kuumakin, mutta siitä huolimatta lapset jaksoivat leikkiä siellä kohtuullisen pitkään. Sillä aikaa, kun muksut leikkivät puistossa, me aikuiset kävimme vuoron perään katsastamassa temppelin.
Temppelin luota jatkoimme tuk tukilla paikalliselle ostarille. Se oli useamman kerroksen korkuinen, mutta sisällä oli kovin tyhjää. Yhdestä kerroksesta löysimme pienen lasten sisäleikkipuiston, jonne molemmat lapset menivät puuhailemaan joksikin aikaa. Lisäksi paikasta sai ostaa poletteja jonkinlaisiin sähköllä toimiviin eläinajokkeihin. Ensin lapset huristelivat sellaisella pitkin ostarin käytäviä kahdestaan, mutta sitten Risto otti kyytiin erään paikallisen pikkupojan, ja Ronja siirtyi jalkapatikkaan.
Sillä aikaa, kun lapset leikkivät ostarin yläkerrassa, Jaana rohkaisi mielensä ja lähti käymään alakerran kampaajalla. Yhteistä kieltä ei juuri ollut, mutta lopulta Jaana luuli ainakin pyytäneensä itselleen hiustenleikkuun shampoopesulla. No, kyllä ne hiukset pestiinkin. Ihan kahteen kertaan. Kolmannella kerralla hiuksiin vasta levitettiin hoitoaine. Muuten homma olisikin ollut ihan jees, mutta tähän shampoopesuun kuului ilmeisesti päähieronta. Saattaa kuulostaa hyvältä, mutta tämä ei ollut kyllä mikään rentouttava kokemus! Ja se kesti pienen ikuisuuden. Kirpun kokoinen naisihminen puristeli Jaanan päätä niin, että hetken hän jo pelkäsi koko kallon rusentuvan naisen sormien alle. Kun kaksi ensimmäistä hierontakierrosta sormenpäillä oli ohitse, siirryttiin kolmanteen vaiheeseen. Tämä ei enää ollut niin kovakouraista touhua, kuin edelliset ”hieronnat”, mutta aika eksoottinen kokemus sekin. Tällä kertaa nainen otti pitkät kyntensä avuksi, ja raastoi niillä Jaanan päänahkaa niin, että on ihme, että siellä on enää yhtään hiusta jäljellä. Lopulta päästiin hiusten leikkaamiseen asti, ja se sujui ihan Suomen malliin. Koko hoito maksoi 40 000KHR (n. 9€), kuten etukäteen oli selvitetty. Kyllä näillä taksoilla kestää vähän kovakouraisemmankin päähieronnan!
Ostarin alakerrassa oli myös ihan kunnollisen kokoinen supermarketti, joten kävimme vielä ennen lähtöämme ostamassa sieltä hotellille pientä iltapalaa. Tiensä samaan supermarkettiin olivat löytäneet myös monet muutkin länsimaalaiset. Paikka taisi olla yksi niitä harvoja, joissa valikoima oli myös länsimaalaiseen ruokavalioon soveltuva.
Lauantaina lähdimme heti aamiaisen jälkeen uudelle vierailuyritykselle kuninkaalliseen palatsiin. Matkustimme sinne tuk tukilla kohtuullisen huokeaan kolmen dollarin hintaan. Kambodzassa hinnat ilmoitetaan usein dollareina, vaikka maksu tapahtuukin loppujen lopuksi paikallisella valuutalla. Dollari on ollut pitkään täällä suosittu valuutta sen vakaamman kurssin vuoksi, mutta nyt Kambodzassa on alettu pyrkiä dollareista eroon. Uusia dollareita ei enää laiteta kiertoon, ja vanhoja pyritään vastaavasti poistamaan.
Palatsialue on edelleen kuninkaan perheen asuinkäytössä, joten osa alueista on suljettu turisteilta. Alueelle on neljä sisäänkäyntiä, joista yhtä saavat käyttää palatsin työntekijät ja turistit. Alueella oli muutamia muitakin turisteja, mutta mitään suurta yleisöryntäystä palatsille ei ollut.
Kävimme ensin kurkistamassa sisään rakennukseen, joka kantoi nimeä ”Throne hall”. Siellä kruunataan uudet kuninkaat ja otetaan vastaan arvovieraat. Sanomattakin on selvää, että turistit eivät lukeudu arvovieraisiin, joten me saimme kurkistaa paikkaan vaan ovelta sisään. Kuviakaan ei saanut ottaa.
Tämän rakennuksen vieressä oli pienempi rakennus, jossa oli esillä kuninkaallisia asuja sekä esineitä. Osa esineistä oli siellä selkeästi pelkästään museokäyttöä varten, mutta joitakin niistä käytetään edelleen esimerkiksi kruunajaisissa.
Kuninkaan henkilökohtaisen asumuksen lähelle ei ollut mitään asiaa, mutta näimme sen pihassa sinisen lipun, joka merkitsi sitä, että kuningas oli sillä hetkellä palatsissaan.
Palatsin alueella oli myös ”Silver Pagoda”-niminen rakennus, jonne turistitkin saivat tulla sisään. Rakennuksen nimi tulee siitä, että koko sen lattia on tehty 500 hopealaatasta. Jos niiden paino lasketaan yhteen, on se melkein kuusi tonnia. Hopealaatat oli peitetty punaisilla paksuilla matoilla, mutta osittain ne oli jätetty esille myös turistien ihmeteltäviksi. Pagodassa oli myös valtava kultainen buddha-patsas, joka painoi 90kg. Tämä täyttä kultaa oleva patsas on lisäksi koristeltu 9584 timantilla, joten eipä ihme, että paikassa oli vartijoita joka nurkalla. Hopealattian ja kultaisen Buddha-patsaan lisäksi rakennuksen seinämillä oli eri vitriineissä esillä muitakin hopeasta ja kullasta valmistettuja patsaita ja koristeita. Kävimme siis käytännössä vierailulla valtavan suuressa aarrekammiossa. Valokuvaaminen oli jälleen kielletty.
Vielä ennen kuin poistuimme palatsin alueelta, näimme muusikoita soittamassa perinnesoittimia palatsin pihamaalla. Katselimme heidän soittoaan hetken, ja kun he lopettivat, kysyimme, saisivatko lapsetkin kenties kokeilla. No saivathan he. Siellä Ronja ja Risto sitten jamittelivat yhdessä paikallisten muusikoiden kanssa jonkinlaisen kansanmusiikin tahtiin. Risto soitti bambuksylofonia (roneat) ja Ronja puolestaan soitti kongvongia, joka koostuu monesta pienestä eri sävelkorkeudelle viritetystä gongista.
Kävimme vielä kurkkaamassa kuninkaallisia istuimia, joissa kuninkaallisia on kuljetettu aikanaan norsujen selässä. Ilmeisesti nykyään näin ei enää tehdä. Lisäksi näimme pihamaalla jonkinsorttiset ”kuninkaalliset kangaspuut”, joita Jaana kävi tutkailemassa hieman lähemmin.
