13.6.-16.6.2023
Kun lähdimme Blythestä vähän ennen puoltapäivää jatkamaan matkaa, oli lämpötila kohonnut jo +38C tietämille. Onneksi autossa ei kuitenkaan ollut kuuma, kiitos tehokkaan ilmastoinnin, vaikka pahimmillaan lämpötila nousi 108 Fahrenheitiin (=42C). Olimme etukäteen katsoneet, että matkaan pitäisi kulua noin neljä tuntia, mutta tottahan toki matkalle sattui pätkä tietyömaata, ja se hidasti matkantekoamme tunnilla. Alkumatkasta maisemat olivat yhtä kuivan rapsakat, kuin edellisenäkin päivänä, mutta lähemmäs Williamsia päästessämme, alkoi kasvillisuuttakin olla hieman enemmän. Ne olivat pääasiassa ponderosa-mäntyjä. Lämpötilakin oli pudonnut mukavaan reiluun +20 asteeseen.
Majoituimme tällä kertaa leirintäalueelle asuntovaunuun. Se oli hieman reippaamman kokoinen Uudessa-Seelannissa vuokraamaamme asuntoautoon verrattuna. Asuntovaunussamme oli kaksi makuuhuonetta, kaksi vessaa ja yhdistetty olohuone-keittiö. Lisäleveyttä vaunuun toivat seinät, jotka liikkuivat ulospäin muodostaen kolme uloketta vaunun sivulle. Näissä ulokkeissa olivat asuntovaunun sohva, ruokailutilat ja osittain makuuhuoneetkin.
Kävimme vielä illalla pesettämässä pyykit Williamsin itsepalvelupesulassa. Samalla piipahdimme myös ruokaostoksilla. Kun palasimme hakemaan pyykkejämme, oli tie pesulalle poikki, koska keskellä katua oli käynnissä villin lännen taistelu. Paikallinen teatteriryhmä esitti siellä katuteatteria, joka kuvaili 1800-luvun loppupuolella perustetun Williamsin elämää. Melkoista pyssyjen pauketta ja viinan juontia se tuntuu silloin olleen, ainakin joidenkin ihmisten osalta. Ronja ei hirveästi arvostanut tätä esitystä, vaan seisoi yleisössä sormet korvissa suurimman osan ajasta ja mutisi, että taas oli koko reissu pilalla.
Torstain ja perjantain välinen yö oli yllättävänkin viileä. Kun aamulla heräsimme, oli ulkolämpötila vain 12C, eikä vaunussakaan kovin lämmin ollut. Onneksi vaunussa oli kaasutakka, joten napsautimme sen päälle, ja pian oli kaikilla taas mukavan lämmin. Heti aamiaisen jälkeen lähdimme Williamsin juna-asemalle katsomaan, saisimmeko liput vuoden 1923 junaan, joka veisi meidät Grand Canyonille. Lippuja oli onneksemme vielä jäljellä, ja ostimme yhdistelmäliput samalle päivälle. Junakuljetuksen lisäksi pakettiin kuului buffet-lounas sekä 1,5 tunnin mittainen kiertoajelu Grand Canyonin maisemissa. Mikään kokonaisedullinen reissu tämä ei ollut, sillä luonnonpuistomaksuineen reissu tuli maksamaan koko porukalta 502 dollaria.
Ennen junan lähtöä oli laiturialueen takana olevassa ulkoilmateatterissa lyhyt teatteriesitys. Siellä ne samat tyypit paukuttelivat aseitaan, kuin edellisenä iltana katuteatteriesityksessä. Ja jälleen sheriffi onnistui ampumaan roistot, ja niin oli junamatkamme turvattu. Ronja oli sitä mieltä, että olimme jälleen kerran pilanneet hänen elämänsä, kun raahasimme hänet katsomaan ja kuuntelemaan pyssyjen pauketta, mutta heltyi kuitenkin esityksen lopuksi kuvaan yhden roiston kanssa.
Matkustimme 2h15min matkan Grand Canyonille junan Pullman-luokassa, joka oli matkustusvaihtoehdoista se halvin. Halvin se oli siksi, että vaunussa ei ollut ilmastointia. Katossa oli sentään tuulettimet, ja ikkunat sai avattua, joten varsinkin menomatkalla lämpötila vaunussa oli ihan mukava. Meidän vaunussamme oli myös PSA-henkilö (passenger service assistant), joka valotti alueen historiaa, kertoi (huonojakin) vitsejä, ja viihdytti meitä matkalaisia jutustelemalla kanssamme. Vaunussa piipahti myös viulisti, joka soitti meille muutaman kappaleen.
Perillä Grand Canyonilla meidät ohjattiin busseihin, ja meidän bussimme ensimmäinen pysähdyspaikka oli buffet-lounas. Lounas ei ollut mikään varsinainen gourmet-elämys, mutta kyllä sillä vatsansa täyteen sai. Tunnin ruokapaussin jälkeen lähdimme viimein katsomaan itse kanjonia. Markolla meinasi jo hermo mennä, kun kuski ajeli alkuun vain ympäri Grand Canyonin kylää (jossa muuten asuu pysyvästi parhaimmillaan 3000 henkeä), ja esitteli sen koulua, kirjastoa ja muita rakennuksia. Kanjoniahan tänne oltiin tultu katsomaan, ei rakennuksia.
Vihdoin saavuimme kuitenkin ensimmäiselle pysähdyspaikallemme, Yavapai Pointille. Paikassa olisi ollut myös geologinen museo, mutta sinne emme poikenneet, vaan katselimme mieluummin kivimuodostelmia ulkosalla. Jaana oli käynyt Grand Canyonilla kerran aikaisemminkin, mutta silti pelkkä paikan koko hämmästytti häntä edelleen. Kuvat eivät lainkaan pysty kertomaan, kuinka huikea paikka Grand Canyon on. Leveimmillään kanjoni on noin 29km, ja kapeammissakin kohdissa melkein 19km. Syvyyttä kanjonilla on enimmillään 1,8km ja keskimäärinkin noin 1,5km, joten mistään pikkurotkosta ei ole todellakaan kyse! Mielenkiintoista olisi käydä siellä myös talvella, jolloin siellä saattaa olla jopa 1,5m lunta, pohjoisreunalla vieläkin enemmän. Nyt, kolmenkymmenen asteen helteessä sitä oli tosin hieman vaikea uskoa.
Toinen pysähdyspaikkamme oli Yaki Point, jossa Ristolle riitti kivien katselu, ja hän heittäytyi pötkölleen rotkon reunalle. Oli kuulemma vähän tylsää, ja kiikaritkin olivat jääneet junaan. Me muut sen sijaan jaksoimme ihastella maisemia paahtavasta helteestä huolimatta. Grand Canyonin tasangolla lämpötila oli hieman yli 30 astetta, joten hetkeäkään ei tehnyt mieli lähteä patikkaretkelle kanjonin pohjalle, jossa lämpötilat pysyttelevät yötä päivää neljänkymmenen asteen molemmin puolin. Tasangolla lämpötila sentään laskee reilusti yöllä, ja viilentää mukavasti.
Bussi toi meidät lopuksi juna-aseman luokse, jonka lähellä kävimme vielä katsomassa kanjonia kolmannen kerran. Sen jälkeen pikainen piipahdus matkamuistomyymälään, josta lapset saivat ilmaiseksi tehtävävihkosen, ja sen tehtävien hyväksytystä suorittamisesta Junior Ranger -merkin. Periaatteessa tehtävät olisi pitänyt ensin tehdä valmiiksi, ja käydä vasta sitten vannomassa vartijan vala ja hakemassa merkki, mutta koska junamme oli lähdössä, Ronjan ja Riston kohdalla tehtiin poikkeus, ja vala vannottiin, sekä merkit annettiin heille etukäteen. Me aikuiset sitten valvoimme, että tehtävät tuli suoritettua junassa paluumatkan aikana.
Paluumatkalla junamme joutui rosvojen kynsiin. Pitkin preeriaa junan ohi laukkasi rosvoja, jotka Ronjan suureksi riemuksi ampuivat jälleen aseilla, ja pakottivat siten junamme pysähtymään. (Tämä meidän menopelimme ei kulkenut koko matkalla, kuin korkeintaan 40km/h, joten ryöstäjille oli helppo nakki ratsastaa juna kiinni ja pysäyttää se.) Kolme rosvoista kiipesi junan kyytiin, ja he kävivät joka vaunussa ryöstöretkellä. Ristolta he yrittivät myös kysellä rahaa, mutta onneksi he uskoivat, kun Risto sanoi, että hänellä ei ole rahaa lainkaan. Kyseessä oli sama rosvokolmikko, jonka sheriffi oli ampunut aikaisemmin aamulla, joten ilmeisesti kyseessä oli jonkinlainen ylösnousemuksen ihme. Tai sitten entisajan rosvoilla oli yhdeksän elämää, kuten kissoillakin.
Lauantaina nukuimme kaikki pitkään, ja lähdimme liikkeelle vasta vähän myöhemmin aamupäivällä. Tällä kertaa emme suunnanneet ihailemaan maisemia, vaan lasten (ja vähän kyllä meidän aikuistenkin) riemuksi lähdimme vierailulle The Grand Canyon Deer Farmille. Farmi ei sijainnut lähelläkään kanjonia, vaikka nimestä niin voisi päätellä. Se sijaitsi aivan tässä lerintäalueemme lähimaastossa, joten ajomatkaa ei kertynyt kymmentä minuuttia enempää.
Paikassa oli nimensä mukaisesti tolkuton määrä kauriita, joita sai ruokkia lipputiskiltä ostetuilla pelleteillä ja maissinjyvillä. Vaikka nämä pikkukaverit oli juuri ennen saapumistamme ruokittu, olivat ne hyvinkin ahnasta joukkoa. Heti kun yksi niistä äkkäsi ruokapurkkia kanniskelevan ihmisen, syöksyivät loputkin peurat suurena laumana paikalle. Jos ruokaa ei herunut, peuroille kelpasi pureksittavaksi myös laukut, hameet, kengännauhat, paidanhelmat ja shortsinlahkeet. Ronjaa hameenhelmoja pureksivat peurat eivät naurattaneet aluksi yhtään, mutta lopulta hänkin jo tuuppi eläimiä tottuneesti sivummalle, jos ne meinasivat tehdä turhan läheistä tuttavuutta hänen vaatteidensa kanssa. Risto suurena eläinten ystävänä oli sen sijaan aivan innoissaan. Kävimme ostamassa vielä toisenkin kupillisen ruokaa peuroille, jonka sai amerikkalaiseen tapaan re-fill-tyyppisesti hieman halvemmalla.
Eläinpuistossa oli peurojen lisäksi myös mm. biisoni, kameli, alpakoita, laamoja ja porojakin, mutta niitä ei saanut ruokkia.
Kun olimme käyneet katsomassa myös näitä muita eläimiä, ajoimme takaisin Williamsin keskustaan paikalliseen uimahalliin. Uimahallin sisäänpääsymaksu ei päätä huimannut, koko porukalta uintireissu maksoi vain 8 dollaria. Pukuhuonetiloissa meitä hämmensi hieman kyltit, joissa kiellettiin siellä alastomana kekkalointi. Uima-asut piti vaihtaa vessakopeissa, eikä suihkuunkaan saanut mennä alasti. Tämä tuntui meistä todella oudolta, sillä Suomessahan käsketään nimenomaan peseytymään ilman uimapukua ennen altaalle menoa. No, maassa maan tavalla, tuumimme me, ja tottelimme kiltisti, vaikka pukuhuonetiloissa ei ketään muita sillä hetkellä juuri ollutkaan.
Uimahallissa oli vain yksi iso allas, josta noin puolet oli erotettu lastenaltaaksi. Uimahallissa raikasi myös poppi niinkin kovaa, että Ronjan piti käydä pyytämässä heitä laittamaan se hieman pienemmälle. Muuten neiti olisi viettänyt uimahallireissun pääasiassa sukeltaen. Uima-altaalla oli myös kiipeilyseinä sekä koripallokori, joten lapset viihtyivät siellä hyvin melkein kaksi tuntia. Uimahallin ovesta luimme myös, että siellä näytettiin kuukausittain elokuvia. Mukaan piti ottaa oma uimapatja elokuvanautintoa varten. Viimeisin leffa oli esitetty juuri edellisenä viikonloppuna. Harmi, sillä olisi ollut aika hauska kokemus kelluskella uima-altaassa elokuvaa katsoen. Luultavasti tämän uimahallin elokuvavalikoimaan eivät kuulu esim. Tappajahait tai sen sukulaiselokuvat.
Olimme ensin suunnitelleet menevämme vielä päivälliselle jonnekin Williamsin keskustaan, mutta paikallisesta Safeway-supermarketista löysimme valmistiskistä niin herkullisia paistettuja kanafileitä, että päätimme napata niitä päivälliseksi. Jälkiruuaksi ostimme vielä valtavan purkillisen suklaajäätelöä, joten nautimme ihan gourmet-päivällisen terassilla, mutta huomattavasti edullisemmin, kuin ravintolassa.
Jaana ja Ronja olivat lauantaina uimahallin pukuhuoneessa jutelleet erään paikallisen naisen kanssa, joka kertoi, että Williamsissa oli tänä viikonloppuna rodeo. No sitähän meidän piti tietenkin päästä ehdottomasti katsomaan. Niinpä sen jälkeen, kun olimme kirjautuneet ulos leirintäalueelta, kävelimme hetken kaupungin keskustan pääkadulla, ja siirryimme sen jälkeen rodeoalueelle.
Olimme varmaan kaikki kuvitelleet, että rodeo tarkoittaa vain villin hevosen tai härän selässä ratsastamista. Meille kuitenkin selvisi hyvin pian, että rodeoon kuuluu paljon muutakin. Koko tapahtuma alkoi Amerikan, Arizonan ja rodeoyhdistyksen lippujen kantamisella areenalle. Sen jälkeen kaikki rodeoon osallistuvat ratsastajat ratsastivat areenalle hekin. Tämän jälkeen lausuttiin alkurukous, laulettiin Amerikan kansallislaulu ja kunnioitettiin rodeoyhdistyksen viimeisimpänä kuolleita jäseniä. Tämä tehtiin niin, että areenalle ratsasti kuolleen perheenjäsenen omaiset mukanaan yksi hevonen, jolla oli selässään vain tyhjä satula. Alkuseremonioiden jälkeen yleisö sai istua, ja itse kisat alkoivat.
Ensimmäisenä oli vuorossa alle 12-vuotiaiden sarja, jossa kilpailijat yrittivät ratsastaa pienellä härkävasikalla. Osa lapsista putosi eläimen selästä välittömästi, mutta jotkut heistä pysyttelivät selässä useita sekunteja. Kaikilla lapsilla oli ratsastaessaan päässään kypärät ja jonkinmoiset muutkin suojavarusteet. Kun aikuiset miehet ratsastivat villihevosillaan, he ratsastivat ilman mitään suojavarusteita. Aivan hullua puuhaa! Ratsastushommien lisäksi rodeossa kisailtiin eri sarjoissa mm. vasikan lassoamisessa, vasikan lassoamisessa ja lipun nappaamisessa sen hännästä, villin lehmän lassoamisessa ja lypsämisessä, sekä vasikan lassoamisessa ja sitomisessa. Nämä kolme viimeksimainittua olivat joukkuekisoja. Me istuimme yleisössä reilut kaksi tuntia, mutta sitten meidän oli pakko lähteä ajelemaan kohti Las Vegasia. Rodeokokemus oli todella mielenkiintoinen. Se selvensi meille myös sen, että täällä kasvavat lapset istutetaan luultavasti hevosen selkään heti, kun oppivat istumaan. Tapahtumassa ei näkynyt yhtään pientä cityprinsessaa, vaan kaikki tytöt (ja toki pojatkin) osasivat käsitellä lassoa taitavasti, ja kulkivat farkut ja bootsit jalassa tomunpeittämät kasvot hymyssä suin.
Lasten rodeo aloitti koko kisan.
Miesten rodeossa oli myös melkoisen hurja meno. Se yltyi niinkin hurjaksi, että yhtä ratsastajaa varten tarvittiin ambulanssia. Onneksi kyseessä oli vain pieni murtuma, ei mitään todella vakavaa.
Tämän lajin nimi oli “Milking the wild cow”.
Seuraavana oli vuorossa lipunryöstöä vasikanhännästä.
Vasikan lassoaminen ja sitominen yksilölajina oli mielenkiintoisempaa seurattavaa, kuin vastaavan lajin joukkuesarja. Vähän kävi kyllä sääliksi vasikkapoloja, kun ne mätkäytettiin tantereeseen melkoisella voimalla.
Ajomatka Vegasiin Williamsista kesti noin 4h. Ilman pysähdyksiä matka olisi ollut lyhyempi, mutta me halusimme pysähtyä matkan varrelle sattuneelle Hoover Damille ihailemaan sen suuruutta. Aluksi kävelimme 244m korkealle sillalle, josta saattoi ihailla patokompleksia sen koko komeudessaan. Sillalla tuuli todella rajusti. Hattuja ei voinut kuvitellakaan pitävänsä päässä, ja silmälasien sangoistakin oli turvallisempaa pitää kiinni. Valokuvia ottaessakin piti kännykkää puristaa tosi tiukasti kädessään, ettei se olisi molskahtanut tuulen mukana alla virtaavaan Colorado-jokeen. Kun olimme ihailleet patoa riittävästi yläilmoista käsin, ajoimme alas padolle, ja sen yli. Padon sisuksiinkin olisi ollut tarjolla kiertokäyntejä, mutta siihen meillä ei ollut tällä kertaa aikaa.
Saavuimme Las Vegasin asunnollemme joskus kahdeksan aikaan illalla. Koska paikka oli resortti ja osa IHG-klubia, meille alettiin heti markkinoida paikan jäsenyyttä. Jos suostuisimme osallistumaan n. 1,5h kestävään esittelytilaisuuteen, voisimme valita itsellemme lahjaksi joko 150 dollaria käteistä, vähän yli 200:n dollarin arvosta ruokakuponkeja resorttiimme, tai vaihtoehtoisesti liput johonkin valitsemaamme show’hun Las Vegasissa. Jos lippujen hinnat ylittäisivät 200 dollaria, maksaisimme tuon ylimenevän osan omasta pussistamme. Järkeilimme, että 1,5h myyntipuheen kuunteleminen on meille taloudellisesti hyvinkin kannattavaa, olimmehan suunnitelleet menevämme katsomaan esityksiä Las Vegasissa joka tapauksessa. Nyt meidän tarvitsi maksaa vain yhdet liput itse. Sanoimme siis ”kyllä” esittelylle, ja meille varattiin tapaaminen myyntitykki Huikkasen kanssa heti seuraavalle päivälle.
Kun saimme kirjautumisen ja muut asiat setvittyä, meillä kaikilla oli jo kova nälkä. Päätimme siis mennä nopeasti käymään lähimmässä McDonald’sissa autolla, ja sen jälkeen vielä ruokakaupassa. Tämä oli ISO virhe. Lähimmälle Mäkkärille vievä tie oli tietöiden (Yllätys!) vuoksi aivan tukossa, ja kun lopulta pääsimme sen luokse, ei sen eteen tietenkään voinut parkkeerata lainkaan. Keskellä Las Vegas Stripiä sijaitsevalla mäkkärillä ei ollutkaan laajaa ja ilmaista parkkitilaa asiakkaille. Kumma juttu… Ei auttanut muu, kuin etsiä kartalta hieman kaukaisempi pikaruokala, ja ajella sinne. Noin tuntia myöhemmin olimme lopulta perillä, ja saimme ruokaa. Siinä vaiheessa kello oli kuitenkin jo yli kymmenen illalla, joten emme enää ehtineet ruokakauppaan sinä iltana. Meille opastetut kaksi supermarkettia kun menivät kiinni klo 22 ja 23. Palasimme syönnin jälkeen suorinta tietä (joka oli tällä kertaa vain 10min) kotiin, ja menimme kaikki nukkumaan hieman yhdentoista jälkeen.
Briefly in English:
When we left Blythe a bit before noon, the temperature had already risen to +38C. Fortunately, thanks to the efficient air conditioning, it was not hot in the car, although the highest temperature outside reached 108 Fahrenheit (=42C). We had checked in advance that the journey should take about four hours, but of course there were roadworks on the way, which slowed us down by an hour. The scenery was just as dry as the day before, but as we got closer to Williams, there was a bit more vegetation. Mostly ponderosa pines. The temperature had also dropped to a comfortable +20 degrees.
In Williams we stayed in a caravan at the campsite. It was a little more spacious than the campervan we rented in New Zealand. Our caravan in Williams had two bedrooms, two toilets and a combined living room/kitchen. You could get extra width for the caravan with walls, which slid outwards on the side of the caravan. The caravan’s dining table, sofa and beds were located in this extra space.
In the evening, we went to the Williams self-service laundry to do our laundry. At the same time, we also did some grocery shopping. When we returned to pick up our laundry, the road to the laundromat was blocked because there was a Wild West show going on in the middle of the street. A local theatre group was there depicting life in the late 1800s Williams. It seems to have been a lot of guns blazing and booze drinking back then, at least for some people. Ronja didn’t appreciate the show very much and stood in the audience covering her ears most of the time, muttering that yet again the whole trip was ruined.
The night was surprisingly cool. When we woke up in the morning, the temperature outside was only 12C, and it wasn’t very warm in the trailer either. Fortunately, there was a gas fireplace in the trailer, so we clicked it on and soon everyone was comfortably warm again. Immediately after breakfast we headed to Williams train station to see if we could get tickets for the 1923 train that would take us to the Grand Canyon. Luckily, there were still some tickets left, and we bought combination tickets for the same day. In addition to the train transport, the package included a buffet lunch and a 1.5h tour of Grand Canyon. The whole thing cost us 502 dollars, including park fees, so it wasn’t cheap at all.
Before the train left, there was a short theatre performance in the open-air theatre behind the platform area. The same guys were banging their guns as the night before in the street theatre show. Again the sheriff managed to shoot the thugs, and so we were safe during our train journey. Ronja thought that we had once again ruined her life by dragging her to watch and listen to the show, but she agreed to have her picture taken with one of the thugs at the end of the show anyway.
We travelled the 2h15min journey to the Grand Canyon in Pullman class, the cheapest of the travel options. It was the cheapest because there was no air conditioning in the carriage. There were fans in the ceiling, and the windows could be opened, so the temperature in the carriage was quite comfortable, especially on the outward journey. We also had a PSA (passenger service assistant) in our carriage, who explained the history of the area, told (bad) jokes, and entertained us passengers by chatting with us. There was also a violinist in the coach who played a few songs for us.
Once at the Grand Canyon, we were directed to buses, and the first stop for our bus was a buffet lunch. It wasn’t exactly a gourmet lunch, but it was enough to fill your stomach. After an hour long lunch break, we finally went to see the canyon itself. Marko was getting a bit anxious, as the driver drove around the Grand Canyon village (where 2000-3000 people live permanently), showing us the school, library and other buildings. After all, we had come here to see the canyons, not the buildings.
Finally, however, we arrived at our first stop, Yavapai Point. There would have been a geological museum there, but we didn’t go there, preferring to look at the rock formations outside. Jaana had been to the Grand Canyon once before, but the sheer size of the place still amazed her. The pictures do not do justice to how stunning the Grand Canyon is. At its widest point, the canyon is about 29km wide, and even in the narrower parts it is almost 19km. The canyon is up to 1.8km deep with an average depth of about 1.5km, so it’s certainly grand! It would also be interesting to visit in winter, when there can be up to 1.5m of snow on the south rim, and even more snow on the northern rim. Now, in the thirty degree heat, it was a bit hard to believe, though.
Our second stop was at Yaki Point, where Risto had had enough of looking at the rocks and decided to take a nap on the rim. He said the tour was a bit boring, and he had left the binoculars on the train. The rest of us kept on admiring the scenery despite the scorching heat. The temperature on the Grand Canyon plateau was just over 30 degrees Celsius, so we didn’t for a moment feel like going on a hike to the bottom of the canyon, where temperatures stay in the mid-40s day and night. At least on the plateau the temperature drops considerably at night, and cools down nicely.
The bus finally brought us to the train station. There we stopped at the canyon rim for a third time. After that we made a quick stop at the souvenir shop, where the children received a free activity booklet, and a Junior Ranger badge for successful completion of the booklet. The tasks should have been completed first, and only then should they have gone to take the oath of the junior ranger and get the badge, but as our train was about to leave, an exception was made for Ronja and Risto. They took the oath and got the badges beforehand. We adults promised to make sure that the tasks were completed on the train on our way back to Williams.
On the way back, our train was attacked by bandits. From the train windows we saw bandits riding next to the train and forcing it to stop. To Ronja’s horror the bandits were also shooting with their guns again. (Our train was not going more than 40km/h, so it was easy for the bandits to catch the train and stop it.) Three of the bandits climbed aboard the train, and they walked through every carriage. They also tried to ask Risto for money, but luckily they believed him, when Risto said he had no money at all. It was the same gang of bandits that the sheriff had shot earlier in the morning, so apparently it was some kind of miracle of resurrection. Or maybe the bandits of Wild West had nine lives, like cats.
On Saturday, we all slept in late, and didn’t set off until a little later in the morning. This time we didn’t head out to admire the scenery, but to the delight of the kids (and a little bit of us adults) we went to visit The Grand Canyon Deer Farm. The farm was nowhere near the canyon, despite what the name might suggest. It was very near our campsite, so it was no more than a ten-minute drive there.
As the name suggests, there were a huge number of deer, which could be fed with pellets and corn grains bought at the ticket counter. Although these little guys had been fed just before we arrived, they were a greedy bunch. As soon as one of them spotted a human carrying a can of food, the rest of the deer rushed in in a big herd. If you didn’t give them food, the deer would also bite bags, skirts, shoelaces, shirt cuffs and shorts. At first, Ronia was not happy with the deer biting her skirt, but eventually she would push the animals aside if they tried to get too close to her clothes. Risto, a great animal lover, was thrilled. We bought another cup of food for the deer, which was available at a slightly lower price, it being a re-fill, American-style.
In addition to deer, there were also a bison, a camel, alpacas, llamas and reindeer, but you were not allowed to feed them. After visiting these other animals, we drove back to downtown Williams to the local swimming pool. The entrance fee to the pool was cheap, we only paid $8 to get in. In the locker rooms, we were a little confused by the signs prohibiting nudity there. Swimsuits had to be changed in the toilet stalls, and you weren’t allowed to shower naked either. This seemed very strange to us, because in Finland they specifically tell you to wash without a swimsuit before entering the pool.
The pool area consisted of one large pool, about half of which was separated into a children’s pool. They also played music there, which was very loud. Ronja had to ask them to turn it down a bit. Otherwise, she would have spent most of her time there diving. The pool also had a climbing wall and a basketball hoop, so the kids had a great time there for almost two hours. We found out that they have a monthly movie-night by the pool. You had to bring your own floater for the movie experience. The latest movie had just been shown the weekend before. Too bad, because it would have been quite a fun experience to float around in the pool watching a movie. Probably this pool’s movie selection does not include Jaws or similar kind of movies.
We had initially planned to go out for dinner somewhere in downtown Williams, but we found such delicious fried chicken fillets at the local Safeway supermarket that we decided to grab them for dinner. For dessert, we bought a huge jar of chocolate ice cream, so we had a gourmet dinner on the patio, but at a much lower price than at the restaurant.
Jaana and Ronja had been talking with a local lady in the changing room of the swimming pool. She had told them that there was a rodeo in Williams this weekend. Of course, we had to go and see it. So after checking out of the campsite, we took a short walk down the main street in the centre of town, and then headed over to the rodeo grounds.
We all had probably thought that rodeo was just about riding a wild horse or a bull. But we soon discovered that there is much more to rodeo than that. The whole event started with the carrying of the American, Arizona and rodeo association flags into the arena. After that, all the riders participating in the rodeo rode into the arena as well. This was followed by the opening prayer, singing of the American National Anthem and a tribute to the members of the Rodeo Association who had passed away recently. During the tribute, family members of each deceased rode into the arena with a horse with only an empty saddle on its back. After the opening ceremonies, the public were seated and the actual rodeo began.
First up was the under 12s series, where competitors tried to ride a small calf. Some of the children fell off the calf immediately, but some of them stayed on for several seconds. All the children were wearing helmets, safety vests etc. while riding. When adult competitors rode their wild horses, they rode without any protective gear. It was crazy! In addition to the riding, the rodeo also had a series of different competitions, including lassoing a calf, lassoing a calf and catching a flag on its tail, lassoing and milking a wild cow, and lassoing and tying a calf. These last three were team competitions. We sat in the audience for a good two hours, but then we had to leave for the drive to Las Vegas.
The drive to Vegas from Williams took about 4h. Without the stops, the trip would have been shorter, but we wanted to stop at the Hoover Dam on the way to admire its grandeur. First we walked to the 244m high bridge, from where we could admire the dam in all its glory. The wind was really fierce on the bridge. You couldn’t imagine wearing hats, and it was safer to hold on to your glasses too. Even when taking photos, you had to grip your cell phone really tightly in your hand to keep it from falling into the Colorado River below. After admiring the dam from above, we drove down to the dam, and over it. There would have been tours of the inside of the dam, but we didn’t have time to do them this time.
We arrived at our Las Vegas apartment sometime around eight in the evening. As the place was a resort and part of the IHG club, we were immediately seen as potential members. If we agreed to attend a 1.5 hour presentation, we could choose a gift. Either $150 in cash, just over $200 worth of food vouchers for our resort, or alternatively tickets to a show of our choice in Las Vegas. If the ticket prices exceeded $200, we would pay that excess out of our own pockets. We reasoned that 1.5 hours of listening to a sales pitch would be well worth it for us financially, since we had planned to go see shows in Las Vegas anyway. Now we only had to pay for one set of tickets out of our own pocket. So we said “yes” to the sales pitch, and we were booked to meet with sales guy the very next day.
By the time we got the registration and other things sorted out, we were all very hungry. So we decided to make a quick stop at the nearest McDonald’s. We took the car, because we planned on going to the grocery store afterwards. This was a HUGE mistake. The road to the nearest McDonald’s was completely blocked by road works (surprise!). When we finally got to McDonald’s, there was no parking in front of it at all because it was right in the middle of the Las Vegas Strip. So all we could do was look for a fast food restaurant a little further away from the center, and drive there. About an hour later, we finally arrived, and got some food. By then, however, it was already past ten in the evening. So we didn’t have time to go to the grocery store that night after all, because the two supermarkets nearby closed at 10pm and 11pm. After eating, we drove home (which took only 10min this time), and all went to bed a little after 11pm.
Aivan loistava paikka tuo Grand Canyon! Minusta se oli oman Amerikan reissumme kohokohta 2018.
Tosi kivaa reissua ja laittakaahan taas uusia kertomuksia.