22.5. – 24.5.2023
Maanantaina vaihdoimme jälleen kaupunkia, tällä kertaa lentäen. Vajaan kahden tunnin lennolla pääsimme Da Nangista Ho Chi Minhiin, entiseen Saigoniin. Onneksi kyseessä oli kotimaanlento, niin turvatarkastukset yms. olivat hieman ylimalkaisemmat kuin kansainvälisillä lennoilla. Meitä oli nimittäin varoiteltu siitä, että kentän koon vuoksi kansainvälisten lentojen turvatarkastuksissa menee pieni iäisyys.
Hyppäsimme lentokentällä taksiin ja olimmekin nopeasti Orchids-hotellilla. Kenelläkään ei ollut sen suurempaa innostusta lähteä tutustumaan kaupunkiin, joten naapurissa olevaa Filippiineiltä tuttua Jollibee-pikaruokalaa, ruokakauppaa ja pesulaa kauemmaksi emme lähteneet. Marko ja lapset kävivät myös illalla testaamassa hotellin uima-altaan.
Tiistaina kävimme iltapäivällä Hop on Hop off –bussilla kiertoajelulla ympäri Ho Chi Minhiä. Olimme aikaisemmin katsoneet, että kaupungin nähtävyydet keskittyvät pääosin Vietnamin sotaan sekä maan historiaan. Meitä aikuisia sotahistoria ei suuremmin kiinnosta ja lapset ehtivät perehtymään niihin asioihin joskus vanhempanakin, joten tyydyimme vain istumaan bussin kyydissä ja kuuntelemaan englanninkielistä selostusta. Hauskana yksityiskohtana selostuksesta mainittakoon, että Ho Chi Minhissä on noin 8,5 miljoonaa skootteria. Se on aika suuri määrä ottaen huomioon, että kaupungissä on selostuksen mukaan reilut 10 miljoonaa asukasta.
Bussiajelun jälkeen kävimme erinomaisessa italialaisessa ravintolassa syömässä ennen kuin palasimme hotellille loppupäiväksi. Tällä kertaa olemme käyttäneet hotellihuoneitamme koko rahan edestä! Yleensä kun me käymme niissä lähinnä nukkumassa.
Keskiviikkona lähdimme lasten riemuksi taas aikaisin liikkeelle. Tällä kertaa kohteena oli Vietnamin sodan aikaiset Cu Chi -tunnelit sekä Mekong-joki. Ajomatka tunneleille kesti reilun tunnin verran, joten sen vuoksi jouduimme lähtemään liikkeelle jo kahdeksalta. Perille päästyämme oppaamme Ben kierrätti meitä alueella ja kertoi lyhyesti Vietnamin sodan historiasta ja sen kulusta. Pääsimme tutustumaan Pohjos-Vietnamin Viet Cong –joukkojen kaivamaan tunneliverkostoon. Verkostoa on maan alla n. 250km, mutta siitä on löydetty vain n. 150km. Enempää tunneleita ei yritetä enää etsiäkään, sillä ne, jotka tunneleiden tarkan sijainnin tietäisivät, ovat jo kuolleet. Tunnelit ovat täynnä erilaisia ansoja, joten siksi ei ole turvallista lähteä niitä enää sen enempää kartoittamaan.
Näistä tunneleista käsin Viet Congin joukot sotivat Etelä-Vietnamin joukkoja ja heidän tukijoitaan vastaan. Tunnelit olivat hämmästyttävän kapeita, vain 40cmx40cm. Salaiset suuaukot olivat vielä kapeampia. Turisteja varten alueella oli laajennettu yhtä suuaukkoa niin, että keskikokoinen länsimaalainenkin turisti mahtui siitä sisään. Tämä suuaukko oli kuulemma 50% suurempi, kuin aidot alkuperäiset, joita me myös näimme. Kaikki halukkaat pääsivät kokeilemaan bunkkeriin pujottautumista. Ja tottahan toki mekin sinne halusimme yrittää ahtautua. Lapsille se ei ollut temppu eikä mikään, mutta Markon sissiura tyssäsi siihen, että hartiat eivät mahtuneet enää aukosta sisään. Jaana puolestaan mahtui alas aukosta juuri ja juuri, mutta ylöstulo olikin sitten toinen juttu. Koska suuaukko oli sen verran tiukka, ei bunkkerin lattiasta pystynyt ponnistamaan kunnolla vauhtia. Jaanan hauislihastreeni on myös jäänyt viimeaikoina aika vähiin, joten siinä hän sitten seisoi rintakehää myöten bunkkerissa, eikä päässyt ylös. Ilmeisesti tämä ei ole aivan ainutkertainen tapaus, sillä kaksi opasta säntäsi samantien avuksi, ja niin saatiin Jaanakin taas ihmisten ilmoille. Ei siis sissiainesta hänkään.
Myöhemmin pääsimme kulkemaan 100m matkan turisteja varten kunnostetussa bunkkerien välisessä tunnelissa. Tämä oli oikein luksus-luokan tunneli, sillä siellä oli valot, ilmastointi ja betonoidut seinät. Tunneli oli myös huomattavasti laajempi kuin 40cmx40cm. Silti Marko joutui kulkemaan karhukävelyä koko matkan. Jaanakin kulki aika kumarassa, mutta käsiä ei sentään tarvinnut vielä ottaa avuksi. Lapset puolestaan etenivät tunnelissa kuin munamies ja Viet Congin sissit konsanaan.
Jo tuolla 100m matkalla tuli aivan hirvittävä hiki. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että sissit elivät näissä tunneleissa sodan viimeisten kymmenen vuoden ajan. Silloin tunnelit olivat pimeitä, kosteita, kuumia ja kuhisivat käärmeitä, skorpioneja ja hämähäkkejä. Lisäksi tunneleissa haisi hiki ja uloste, sillä vessoja ei tunneliverkostossa ollut. Pääsimme myös kurkistamaan aitoon ja alkuperäisessä kunnossa olevaan tunneliin sisälle, mutta sinne meistä ei kukaan halunnut ryömiä, vaikka lupa kolmen metrin verran etenemiseen annettiinkin.
Tunneleiden lisäksi meille esiteltiin toinen toistaan karmaisevampia ansoja, joita metsiin oli rakennettu paljon. Ronja ei halunnut kuunnella tarkempaa selontekoa ansojen toiminnasta, vaan poistui paikalta. Risto kuunteli selostukset, mutta ei (toivottavasti) ymmärtänyt ihan kaikkea, mitä niistä kerrottiin.
Reitti kulki lopuksi vielä ampumaradan ohitse. Risto oli odottanut, että olisi päässyt ampumaan ja pettymys oli silmiinpistävä, kun opas totesi etteivät lapset voi ampua. Marko olisi myös periaatteessa mielellään kokeillut Kalashnikovia tai M-16 -rynnäkkökivääriä, mutta loppujen lopuksi kukaan ryhmästämme ei maksanut mennäkseen ampumaan, koska ampumarata oli aika onneton viritys. Miljoona vuotta vanhat aseet oli kiinnitetty kiinteästi holkkeihin, ja tähtäimen kohdistamisesta ei kannattanut edes uneksia muutaman kudin ruiskasulla. Eli turisti pystyi lähinnä lampsimaan aseen luo ja vetämään liipasimesta jolloin jossain penkassa pöllähti. Ei ollut ihan samaa settiä kuin Suomen armeijan RK 7.62 -ammunnat hyvillä aseilla 150 ja 300 metrin etäisyyksiltä eri asennoista, jotka ainakin joidenkin kohdalla (köh köh) johtivat kultaiseen rintaprenikkaan ja kuntoisuuslomaan.
Cu Chi –tunneleilta jatkoimme matkaa vähän leppoisampiin maisemiin Mekong-joelle. Siellä vierailimme pienellä saarella, jolla valmistettiin kookoksesta karkkeja. Saimme maistaakin niitä, mutta pettymykseksemme ne eivät olleen kovin kummoisen makuisia. Samassa paikassa meille tarjoiltiin jälleen käärmeviiniä, tällä kertaa ”Happy Wine” -nimellä. Jaanallekin lykättiin lasi kouraan, joten ei auttanut muu, kuin kulauttaa drinksu alas kurkusta. Tämäkään ei ollut Jaanan mielestä varsinainen testivoittaja.
Seuraavaksi jatkoimme matkaa puutarhalle, jossa meille esiteltiin erilaisia paikallisia hedelmiä. Saimme myös maistaa niistä joitakin. Pöytään oli katettu tutun ananaksen ja mangon lisäksi myös sapotillaa, jakkipuun hedelmää, pitaijaa ja guavaa. Pitaijaa ja guavaa olimme muutamassa hotellissa jo maistaneetkin, mutta sapotilla ja jakkipuu olivat meille uusia tuttavuuksia.
Puutarhalta lähdimme pienillä veneillä kapeaa kanavaa pitkin takaisin isommalle veneelle, joka odotti meitä 2km:n päässä laiturissa. Tämä melottava vene oli melkoisen kiikkerää sorttia, joten oli parempi istua aivan paikoillaan ja keskellä tuhtoa, ettei päätynyt ruskeaan veteen uimasilleen.
Palattuamme takaisin Ho Chi Minhiin, päädyimme uudelleen syömään samaan ravintolaan kuin edellisenäkin päivänä. Henkilökunta muisti meidät, joten myös tällä kertaa lapset saivat jälkiruokajäätelöt ihan ilmaiseksi. Sitten olikin aika palata hotellille pakkaamaan tavaroita, sillä seuraavana päivänä oli tiedossa jälleen maisemanvaihdos, kun lähtisimme bussilla Kambodzaan.