20.6. – 24.6.2025
Aamupalaristeilyn jälkeen kiipesimme jälleen kuorma-automme kyytiin ja aloitimme matkanteon kohti Botswanan rajaa. Tie kulki jotenkin hassusti luonnonpuiston halki, joten samalla rajaa kohti ajaessamme pääsimme vielä bongaamaan eläimiäkin. Heti puiston porteilta lähdettyämme näimmekin kahdeksan kirahvia, antilooppeja ja villisikoja.
Saavuimme Namibian raja-asemalle vain lyhyen ajomatkan jälkeen. Tällä kertaa rajamuodollisuudet sekä Namibian että Botswanan puolella hoituivat todella nopeasti. Lasten syntymätodistuksia kyseltiin molemmilla luukuilla passien lisäksi, mutta muuten mitään erityisempää ei tapahtunut. Jonoakaan ei ollut lainkaan.
Heti rajan ylitettyämme huomasi kyllä, että olimme tulleet uuteen maahan. Aaseja emme olleet Namibian puolella nähneet juuri lainkaan, mutta nyt niitä juosta jolkotteli ympäriinsä vaikka kuinka paljon. Lisäksi asutusta oli huomattavasti harvemmassa, kuin Namibian puolella. Asutuksen täytyy Botswanassa keskittyä muutamiin suurempiin kaupunkeihin, koska väkiluvultaan Namibia ja Botswana ovat kuitenkin melkein yhtä suuret. Aasien lisäksi myös vapaana laiduntavia lehmiä ja vuohia näkyi huomattavasti Namibiaa enemmän. Kaikkein suurin ero oli kuitenkin teiden laadussa. Asfalttitiessä oli aivan järkyttävät määrät isoja kuoppia, joita Takun oli ajaessaan pakko koko ajan väistellä. Niinpä kuorma-automme käärmelehti autotietä pitkin jatkuvasti puolelta toiselle. Joku olisi voinut luulla, että kuskimme oli humalassa, mutta ihan kokiksen voimalla Taku ajoi eteenpäin.
Kun olimme selvinneet pahimmasta kuoppaisen tien osuudesta, pysähdyimme tien sivuun nopealle lounaalle lehmien tarkkaillessa puuhiamme kymmenen metrin päästä. Niille riitti kuitenkin heinää syötäväksi, joten ne antoivat meidän syödä oman lounaamme rauhassa. Sen jälkeen matka jatkui vielä reilut pari tuntia, kunnes saavuimme 8h matkaa tehtyämme viimein Maun-nimiseen kaupunkiin, johon jäimme yöksi. Koska kyseessä oli reilun 50 000 asukkaan kaupunki, majoituimme kaikki kaupungin keskustan liepeillä olevassa hotellissa. Illallista nautimme hotellin ravintolassa buffet-pöydästä, jonka jälkeen piti vielä pikaisesti pakata pienemmät yöpymiskassit Okawangon suistoalueelle suuntautuvaa parin yön mittaista retkeä varten.
Kun Taku infosi meitä päivällisellä tulevasta ekskursiosta jokisuistoon, menivät Ronjalta pasmat aivan sekaisin. Hänelle kun selvisi, että meillä teltoissa majoittuvilla matkalaisilla ei olekaan deltalla majapaikan puolesta tarjolla olevissa teltoissa omia vessoja. Niillä matkakumppaneillamme, jotka normaalisti yöpyvät huoneissa, oli omissa teltoissaan vessat ja suihkutkin. “Mitäs jos mun pitää päästä vessaan ja yöllä ei saa liikkua yksin?” kyseli neiti hyvin hädissään. Kun Taku lupasi järjestää asian jotenkin ja Jaana lupautui Ronjan telttakaveriksi seuraavaksi pariksi yöksi, neiti rauhoittui ja kuivasi kyyneleensä. Tämä on kyllä opettavainen matka monellakin tapaa.
Aamulla heräsimme jälleen aikaisin ehtiäksemme lentokentälle varaamaamme lennätystä varten. Tarkoituksena oli lentää 45min ajan Okawango-deltan yllä ihaillen maisemia ja mahdollisesti eläimiäkin. Saavuimme lentokentälle hyvissä ajoin klo 7:00, mutta siinä vaiheessa kävi ilmi, että Taku oli varannut vahingossa meille lennätyksen väärälle päivälle. Takun varaama lento olisi ollut jo edellisenä päivänä. Euroopassa meidät olisi varmasti käännytetty takaisin hotellille, tämä kun oli meidän, eikä lentoyhtiön tekemä moka. Afrikassa homma toimii kuitenkin hieman toisella tapaa. Taku neuvotteli hetken virkailijan kanssa, ja lentolippuihin kirjoitettiin lyijykynällä uudet päivämäärät. Sen jälkeen meidän piti vielä odotella, että paikalle saatiin hälytettyä lentäjät, jotka voisivat viedä meidät jokisuiston ylle. Noin reilun tunnin ylimääräisen odotuksen jälkeen me kaikki 13 lennon varannutta matkalaista pääsimme vihdoin nousemaan koneisiin.
Lentokoneesta jokisuistoalueen suuruus avautui toden teolla. Lentelimme 45min deltan yllä, ja se ei tuntunut loppuvan lainkaan. Olimme ehkä hieman yllättyneitä siitä, kuinka vähän eläimiä lentokoneesta käsin näimme, mutta suurimmat yksilöt, kuten norsut ja kirahvit oli sieltä helppo kumminkin bongata. Ilmasta käsin eläimiä ei kuitenkaan kannattanut lähteä kuvaamaan.
Kun palasimme takaisin lentokentälle, hyppäsimme kuormurin kyytiin ja kiiruhdimme maksamaan lentojamme Mack Airin toimistoon. Tämä firma toimii jostakin kumman syystä “cash only” -periaatteella, joten ensin meidän piti pysähtyä automaatilla nostamassa paikallisia pelimerkkejä. Dollareillakin olisi toki voinut maksaa, mutta kaikilla ei niitä ollut mukana riittävästi. Vedimme vesiperän kahdella eri automaatilla, joista yritimme rahaa nostaa. Kummastakin oli nimittäin rahat loppu. “This is Africa, TIA.”, totesimme ja päätimme siksi palata ensin takaisin hotellille syömään myöhäistä aamiaista ja lähteä sen jälkeen uudelleen metsästämään automaattia, josta paikallista rahaa, eli pulaa, saisi. Koska olimme aikataulusta jo melkein kaksi tuntia myöhässä, oli aamiainen aika pikainen, mutta ehdimme kuitenkin ajoissa kaikki kuorma-auton kyytiin.
Paikalliselta ostarilta löysimme viimein automaatin, josta kaikki saivat nostettua rahaa itselleen. Nyt ei siis enää ollut kenelläkään pulaa pulasta! Seuraavaksi pikainen stoppi Mack Airin toimistolla, ja sieltä siirryimmekin neliveto-avoautojen kyytiin, jotka kuljettivat meidät Okawango-deltalle kahdeksi yöksi. Matkaan oli saanut pakata vain vaatetta kahdeksi päiväksi, sillä autoissa ei ollut lainkaan tavaratilaa, vaan reput piti säilyttää jalkatilassa istuimen edessä.
“Bumpy bumpy”
Aika nopeasti asfalttitien loputtua kävi selväksi, miksi kuorma-autolla ei deltalle voinut ajaa. Hiekkatie oli todella kuoppainen ja pehmeässä hiekassa olisi kuormuri jäänyt varmasti jumiin useammankin kerran. Nelivedoillamme puskimme eteenpäin kuitenkin sitkeästi, mutta paikoitellen hieman hitaasti. Lähtiessämme meille kerrottiin, että tätä nelivetokyytiä olisi tiedossa noin viiden tunnin verran. Viisi tuntia venähti kuitenkin seitsemäksi, sillä paikalliset oppaamme päättivätkin yhdistää ajomatkaan game driven. Se olikin loistava ajatus, sillä näimme uskomattoman paljon eläimiä ja todella läheltä. Ehkä huikein kokemus oli tarkkailla leijonalaumaa, jonka pennut vielä ahersivat naaraiden kaataman kudunruhon kimpussa. Olimme vain parin metrin päässä laumasta, mutta kylläiset leijonat eivät kiinnittäneet meihin minkäänlaista huomiota. Lisäksi näimme myös norsuja niin läheltä, että melkein kädellä olisi niitä autosta käsin voinut koskettaa.
Vasta auringon laskiessa saavuimme leiriimme keskelle deltaa. Meidät toivotettiin tervetulleeksi laulun kera, jonka jälkeen majoituimme pikaisesti telttoihimme. Ronja ei ollut ollenkaan vakuuttunut paikan vessafasiliteeteista varsinkaan sen jälkeen, kun yksi leirin työntekijöistä sanoi, että leijonia oli viime aikoina liikuskellut leirin ympärillä. Tämä työntekijä sanoi, että yöllä ei olisi lainkaan turvallista käydä vessassa, mutta kun kysyimme asiaa oppailtamme, he sanoivat, että kyllä sinne voi mennä, jos ottaa kaverin vessareissulle mukaan. Ronja varmisti asian vielä muutamalta muultakin henkilökunnan jäseneltä. Yksi sanoi, että henkilökunnan pitäisi tulla vessareissulle mukaan, ja toinen oli sitä mieltä, että kyllä sinne yksinkin voi mennä, kunhan ensin tarkistaa valon avulla, että eläimiä ei ole näkyvissä.
Söimme illalliseksi herkullista lihapataa leirin telttakatoksen alla, jonka jälkeen siirryimme nuotiopaikalle kuuntelemaan ohjeistusta seuraavan päivän varalle. Kun nuotio alkoi hiipua, hipsimme kaikki telttoihimme, sillä tiedossa olisi jälleen yksi aamukuuden herätys. Nukkumaan mennessä saimme kaikki vielä mukaamme kuumavesipullot, mikä oli mukava yllätys. Täällä deltalla yölämpötilat voivat pudota kesäkuussakin pakkasen puolelle, joten tiedossa oli viileä yö. Meillä oli kuitenkin paksut peitot, kuumavesipullo ja useampi kerros vaatetta päällä, niin nukuimme kaikki hyvin. Yöllä tosin heräilimme satunnaisesti hyeenoiden huutoihin, jotka tuntuivat tulevan aivan jostain leirimme lähettyviltä. Aamuyöstä Jaana kuuli vielä, kun jokin eläin, luultavasti villisika, röhki jossain teltan takana tyytyväisenä. Se toinen röhkimistä muistuttava ääni oli Marko, joka kuorsasi makeasti naapuriteltassa.
Meidät tultiin herättämään kuudelta, ja teltan eteen pieniin vesiastioihin tuotiin meille lämmintä vettä, jotta saimme pestä unihiekat pois silmistä. Puoli seitsemältä saimme aamiaista, jonka jälkeen hyppäsimme jälleen nelivedon kyytiin ja lähdimme katsomaan, mitä eläimiä tällä kertaa näkisimme. Mukaan kyytiin saimme uudet kuumavesipullot sekä viltit, jotka pitivät meidät mukavan lämpiminä ajon ensimmäisten tuntien aikana.
Tämäkään ei ollut todellakaan mikään hukkareissu! Suuntasimme autollamme luonnonpuiston alueelle Khwai-nimisen kylän taakse. Siellä näimme mm. harvinaisen mustahevosantiloopin sekä paljon norsuja. Reissun huippukohta taisi kuitenkin olla gebardin näkeminen. Oppaamme sanoi, että nykypäivänä gebardin näkeminen on deltalla todella harvinaista. Hän itse on nähnyt sellaisen vain 1-2krt vuodessa ja tämä oli hänen ensimmäinen kertansa tänä vuonna. Näkemämme gebardi oli kiinnostunut antilooppiryhmästä, joka laidunsi lähistöllä. Valitettavasti (gebardille) antiloopit olivat kaikki täysikasvuisia, joten sillä ei ollut mitään mahdollisuutta saada niitä saaliikseen. Vaikka nopeus riittäisi niiden kiinniottamiseen, gebardin puruvoima ei riitä täysikasvuisen antiloopin kaatamiseen.
Gerbardin kohtaamisen jälkeen pääsimme seuraamaan leijonalauman saalistusta. Oppaamme osasi todella tarkkaan kertoa, mitä mikin leijona tekisi seuraavaksi. Hän oli selvästi todella kokenut näissä hommissa. Toki se ei ole mikään ihme, sillä hän kertoi työskennelleensä oppaana deltalla jo vuodesta 1997 lähtien. Näkemämme leijonalauma oli iskenyt silmänsä vesiantilooppilauman nuorimpaan jäseneen. Väijytys oli edennyt jo hyvään vaiheeseen, kun seepralauma jolkotteli paikalle, ja pilasi leijonien suunnitelmat. Seepra kun on liian suurikokoinen saalis leijonalle. Seepra saattaa kuulemma potkullaan jopa tappaa leijonan. Tästä huolimatta leijonat lähtivät lopulta hyökkäykseen seepra- ja antilooppilaumaa kohti, mutta koska maasto oli leijonille kovin epätasainen, eivät ne pystyneet kiihdyttämään juoksuaan täyteen huippunopeuteensa, vaan jäivät loppujen lopuksi nuolemaan näppejään. Paikalle oli myös hiippaillut vaivihkaa jo aiemmin näkemämme gebardi, jonka yksi leijonanaaraista ajoi pois heidän saalistusmailtaan. Se, että yksi kissapeto ajaa takaa toista, on kuulemma todella harvinaista nähtävää.
Palasimme lounaalle takaisin leiriimme, jonka jälkeen meillä oli onneksi pieni hengähdystauko. Telttoihin lepäilemään kömpiessämme huomasimme, että myös jokisuistossa vierailee huonekeiju. Sänkymme oli pedattu kauniisti, ja kaikki vaatteemme oli viikattu siisteihin pinoihin sängyn päälle. Myös Markon likaiset kalsarit, jotka hän oli piilottanut sänkynsä alle odottamaan pyykkipussiin pääsyä. Lepohetken ja päiväkahvien jälkeen lähdimme jälleen liikkeelle. Tällä kertaa suuntana oli deltan kosteikkoalueet, jossa liikuimme pienellä perinteisellä mokoro-veneellä. Aikaisemmin nämä veneet oli veistetty puusta, mutta meidän käyttämämme veneet olivat kyllä lasikuidusta valmistettuja.
Jokaisen veneen kyytiin pääsi kaksi matkustajaa. Paikalliset nuoret miehet sauvoivat veneitä eteenpäin matalassa jokisuistossa. Jaanan ja Ronjan veneen kuljettaja kulki letkassa ensimmäisenä, sillä hän oli kuulemma paras kaikista bongaamaan vedessä mahdollisesti lymyilevät virtahevot. Me kuulimme kyllä virtahepojen ääniä, mutta emme onneksi niitä tällä kertaa kohdanneet. Pienellä veneellä olisi ollut aika mahdoton päästä karkuun virtahepoa, jos niin olisi pitänyt tehdä. Virtahepojen sijaan näimme kyllä norsun, joka oli tullut alueelle syömään vesikasvien juuria.
Parin tunnin mittaisen veneretken jälkeen lähdimme vielä nelivedoilla katsomaan, jos näkisimme lisää eläimiä. Tällä kertaa vedimme vesiperän. Emme nähneet enää mitään sellaista, mitä emme olisi jo aikaisemmin nähneet. Palasimme takaisin auringonlaskun jälkeen ja huomasimme, että deltan huonekeiju oli vieraillut teltoissamme uudelleen. Jälleen sängyt oli siististi pedattu ja vaatteet kauniisti viikattu, myös ne Markon kalsarit. Paikassa oli parempi palvelu kuin yhdessäkään hotellissa koskaan! Ei Hiltonissakaan huonekeiju vieraile kuin korkeintaan kerran päivässä.
Söimme jälleen päivällistä ulkokatoksessa, jonka jälkeen istuimme hetken nuotiopaikalla ennen nukkumaanmenoa. Tällä kertaa eläimet eivät häirinneet yöuntamme, vaan nukuimme keskeytyksettä aamuun asti. Paitsi Marko, joka juoksi vessassa pitkin yötä vilustuneen oloisena.
Aamulla herättyämme eläimet ilmoittivat jälleen olemassaolostaan. Kuulimme niin leijonien karjuntaa, kuin norsujen töräytyksiä ja shakaalin ja hyeenoiden huutojakin. Aamiaisen jälkeen aloitimme pitkän ja pomppuisen matkan takaisin kohti Maunin kaupunkia. Pysähdyimme ainoastaan pari kertaa puskapissalle, joten olimme kaikki jo aika nuutuneita, kun saavuimme perille noin 4,5h jälkeen Mauniin. Siellä meidän piti hypätä suoraan kuorma-auton kyytiin, ja matka jatkui kohti Elephant Sands -nimistä leirintäaluetta.
Jos nelivetokyyti oli pitkä, oli sitä myös loppumatka! Emme pysähtyneet lainkaan lounaalle, vaan meille annettiin autoon evääksi sämpylät, joiden oli tarkoitus toimittaa lounaan virkaa. Ryhmässämme on kolme kasvissyöjää, joista yksi on vielä lisäksi gluteenille allerginen. Jostakin syystä tämä oli päässyt deltan leirintäalueella sämpylöitä väsänneiltä ihmisiltä unohtumaan, ja kasvisvaihtoehtoja oli tarjolla vain yksi. Gluteeniton sämpylä kyllä löytyi, mutta siihen oli vahingossa laitettu kanaa, joten se jäi loppujen lopuksi syömättä. Jos kyseessä olisi ollut vain leikkeleellä täytetty sämpylä, olisi leikkeleen voinut vielä napata pois, ja syödä pelkän sämpylän muine täytteineen. Sämpylässä oli kuitenkin täytteenä jonkinlaista kanatahnaa, joten sitä oli ihan mahdoton kokonaan saada kaavittua pois.
Lopulta yhteensä kymmenen tuntia matkaa taitettuamme saavuimme perille. Elephant Sandsin alueella on runsaasti norsuja, joten pimeään aikaan huoneissa majoittuvat matkustajat kuljetettiin autokyydillä kotiovelle asti. Me teltoissa majoittuvat olimme riittävän lähellä ravintola-aluetta, että saimme kulkea teltoille itsekin. Tosin Risto tarvitsi itselleen aina jonkun aikuisen saattajaksi, koska oli alle 12v. Voitte varmaan arvata, että Ronja ei ollut taaskaan kovin ilahtunut tiedosta, että alueella liikuskeli norsuja öiseen aikaan. Pystytimmekin tästä syystä omat telttamme mahdollisimman lähelle vessa- ja suihkurakennusta, että yöllä ei tarvitsisi kulkea kovin monen metrin matkaa vessaan päästäkseen.
Söimme päivällistä paikan ravintolan buffetista, jossa oli tarjolla jälleen monenlaista herkkua. Samalla saimme seurailla ravintolan edustalla olevalla juomapaikalla touhuilevien norsujen puuhia. Risto ei niinkään norsuista perustanut, vaan hän puuhaili vuorotellen paikan Bella-nimisen saksanpaimenkoiran tai leiritulien kanssa. Myös pieni kesy mungo sai Ristolta rapsutuksia. Tämä mungo oli Bella-koiran hyvä kaveri, joten siksi sekin pyöri siellä, missä Bellakin oli.
Aamulla saimme nukkua kerrankin hieman pidempään, koska aamiaista oli tarjolla vasta puolen kahdeksan aikaan. Olimme kaikki tästä todella iloisia, sillä jokainen meistä oli edellisen pitkän matkustuspäivän jälkeen todella väsynyt. Yön nukuimme hyvin, vaikka norsut yrittivätkin herätellä meitä töräyksillään aamuviiden aikoihin. Yöllä kolmen leijonan ryhmä, yksi uros ja kaksi naarasta, oli myös tassutellut leirintäalueen läpi. Stanley ja Taku olivat olleet hereillä vielä puoliltaöin, ja olivat nähneet näiden kaverusten hipsivän hiljaa ohi kuormurimme etupuolelta. Aamulla kuulimmekin vielä leijonien karjahduksia norsujen töräyttelyjen lisäksi, mutta emme niitä enää kuitenkaan nähneet. Ehkä ihan hyvä niin. Olisi saattanut mennä aamukahvit mennä väärään kurkkuun, jos leijonat olisivat saapuneet seuraksemme aamupalapöytään. Paikallinen tukaani ja pari muuta lintua kyllä yrittivät sitkeästi päästä käsiksi tarjolla olleisiin pilkottuihin hedelmiin, mutta niistä ei tarvinnut sen kummemmin välittää.
Aamiaisen jälkeen kipusimme jälleen auton kyytiin ja aloitimme n. 250km mittaisen ajomatkan kohti määränpäätämme. Onneksi tie oli tällä kertaa hyvässä kunnossa, joten matka taittui nopeasti, kun Taku huristeli maantiellä reilut 100km/h. Saavuimme perille yhden vessa- ja yhden kauppapysähdyksen taktiikalla Thebe River lodgen pihaan puolenpäivän aikoihin. Stanley alkoi heti valmistamaan lounaaksi hampurilaisia, ja me muut pystytimme telttamme ja asetuimme taloksi. Tämä olisikin toiseksi viimeinen ilta yhdessä tämän porukan kanssa, sillä neljä meistä jää pois kyydistä Victorian putouksilla Zimbabwen puolella, ja Taku ja Stanley palaavat takaisin Kapkaupunkiin. Me muut hyppäämme Sambian puolella uuden kuorma-auton ja uusien oppaiden kyytiin, ja saamme ilmeisesti seuraksemme kahdeksan uutta matkatoveriakin.
Tämän toiseksi viimeisen illan yhteisenä ohjelmanumerona meillä oli jokiristeily auringonlaskun aikaan. Tätä silmällä pitäen olimmekin pysähtyneet kaupassa, sillä veneestä ei kuulemma voinut ostaa lainkaan virvokkeita tai pikkunaposteltavaa. Niinpä pakkasimme kylmälaukun täyteen juomia ja kassiin naposteltavaa ja hyppäsimme veneen kyytiin.
Olimme kaikki kuvitelleet menevämme vain maisemaristeilylle. Hyvin nopeasti kuitenkin paljastui, että kyseessä olikin melkoinen eläinkattaus Länsi-Afrikan turneemme päätteeksi. Näimme laumoittain norsuja sekä uimassa, että laiduntamassa. Näimme myös vesipuhveleita, krokotiileja sekä varaanin, joka yritti päästä ryöstämään lintujen pesistä munia ruuakseen. Linnut kuitenkin puolustivat pesiään niin raivokkaasti, että varaani veti tällä kertaa vesiperän. Risteilyn kruunasi vielä upea auringonlasku, jonka jälkeen palasimme leirintäalueelle syömään yhdessä viimeisen Stanleyn laittaman päivällisen kuorma-autollamme. Seuraavana päivänä matka jatkuisi kohti Zimbabwea ja Victorian putouksia.
Sanoinkuvaamattoman upeaa! ❤️