22.1. – 26.1.2023
Bruneihin saavuttaessa oli ensimmäinen kerta, kun jouduimme täyttämään maahantulolomakkeen. Lomakkeessa tiedusteltiin, oliko meiltä mm. evätty pääsy Bruneihin aiemmin, tai mitä rotua edustimme. Lomakkeen kääntöpuolella muistutettiin vielä ystävällisesti, että huumeiden maahantuonnista seuraa rangaistuksena kuolemantuomio. Kun kävelimme vihreää tullilinjaa pitkin lentokentän saapumisaulaan, paikalla patsastelleet virkailijat tiedustelivat vielä meiltä, olemmeko sattumoisin tuomassa maahan alkoholia. Aika tiukalta vaikutti tämän maan meininki, ainakin noin ensituntumalta. Suojatielle astuessamme myös autot pysähtyivät, ja päästivät meidät kulkemaan ensin. Tätä ei olisi tapahtunut Malesiassa, jossa tienylitys oli melkoista riskipeliä. Toisaalta täällä ei ole ollenkaan niin siistiä, kuin Singaporessa, joten ilmeisesti kaikissa asioissa ei kuitenkaan olla niin tiukkoina.
Majoituimme pieneen hostelliin muutaman kilometrin päähän keskustasta maan pääkaupunkiin Bandar Seri Begawaniin. Meille järjestyi kaksi huonetta, jossa toisessa oli kerrossängyt lapsille, ja meille aikuisille taas parivuode omassa huoneessamme. Muuta sinne ei sitten enää mahtunutkaan. Tosin emme odottaneet paljon muuta saavammekaan, jos neljän yön hinnaksi tuli koko porukalta 150€. Käväisimme ostoksilla paikallisessa supermarketissa, mutta tällä kertaa aamupalatarpeiksi ei tarttunut juuri leipää ja banaaneja kummempaa. Luulimme ostaneemme palan juustoa, mutta leivän päälle sitä leikatessa se paljastui sulatejuustoksi. No, juustoahan sekin on.
Seuraavana aamuna jouduimme nousemaan perin aikaisin, sillä meidän piti olla kaupungin keskustan bussiasemalla tapaamassa opastamme jo aamulla kahdeksan aikaan. Koska bussiaikatauluja emme löytäneet mistään, jouduimme ottamaan varman päälle, ja tähtäämään bussipysäkille hostellin luona jo puolen kahdeksan maissa. Niin, tai eihän täällä mitään bussipysäkkiä missään ollut. Seisoskelimme hetken keskellä autotietä, ja ihmettelimme, että mihinkähän se bussi mahtaisi pysähtyä. Kun sininen ykkönen kaarsi esiin kulman takaa (tosin mielestämme väärään suuntaan), viitoimme kuskia pysähtymään, ja kävimme kysymässä, että mahtoiko hän olla menossa oikeaan suuntaan. Olihan hän, joten kai se bussipysäkki sitten oli siinä, mihin me viitoimme bussin pysähtymään.
Oli ihan hyvä, että paikallinen oppaamme täällä oli lähettänyt meille kuvan bussiasemasta, jossa meidän oli tarkoitus jäädä pois. Se kun ei ollut pitkää bussipysäkkiä kummoisempi paikka. Tämä oli samalla myös bussimme päätepysäkki, joten oikean pysäkin ohi ajaminen olisi ollut onneksi mahdotonta. Odottelimme opastamme hetken, ja sitten lähdimme yhdessä hänen kanssaan kohti jokirantaa ja venettä, joka meitä siellä odotti. Vesi oli hurjan matalalla, mutta vene pääsi siitä huolimatta laiturille, jotta pääsimme hyppäämään kyytiin.
Suuntasimme ensin mangrovemetsän keskellä kiemurtelevalle joenpätkälle, jossa bongasimme joenpenkalta köllöttelemästä 17 krokotiilia, 11 varaania, erilaisia lintuja sekä nenäapinoita. Joen vesi oli todella matalalla, joten välillä jouduimme ajelemaan jokea pitkin todella hitaasti, ettemme olisi törmänneet salakavaliin uppotukkeihin tai pohjan kiviin. Veneretkellä kohtasimme myös kalastajan, joka oli kokemassa verkkojaan. Saaliiksi tuli jättikatkarapuja sekä ainakin yksi piikikäs ja myrkyllinen arguskala. Sen selkäevistä saatu pisto aiheuttaa voimakasta kipua pariksi päiväksi. Tappavan myrkyllinen se ei ilmeisesti kuitenkaan ole.
Sen jälkeen hurautimme veneellä vielä Kampong Ayer –kylään, joka on rakennettu paalujen varaan Brunei-joen varteen. Tällä noin kymmenen neliökilometrin suuruisella alueella asuu noin 10 000 ihmistä. Väkiluku on vähenemään päin, sillä monet haluavat muuttaa paalukylästä kuivalle maalle. Kylän vanhemmat osat ovat jokseenkin ränsistyneitä, osa rakennuksista ja kävelysilloista on romahtanutkin. Alueella kuljetaan moneen kertaan paikattuja lankkusiltoja pitkin talosta toiseen väistellen samalla kissankakkaa, ja silloissa ammottavia aukkoja ja lahonneita lautoja. Uudemmalla puolella kulkuväylät on valettu betonista, ja talotkin näyttävät parempikuntoisilta.
Oikeastaan Kampong Ayer koostuu useammasta pienemmästä kylästä, jotka ovat kasvaneet yhteen isommaksi alueeksi. Kylästä löytyy mm. urheilukenttiä sepak takraw –peliä varten, ulkoilmakuntosali, poliisiasema, paloasema, koulu sekä toki oma moskeija. Mitään kunnollisia kauppoja alueella ei ole, joten isompia ruokaostoksia varten väki käväisee veneellä mantereella. Paikan viemäröiti kiinnosti meitä, ja kun asiasta kysyimme, saimme kuulla, että vanhalla alueella kaikki likavesi menee suoraan jokeen. (YÖK!) Uudemmalla alueella on kuulemma myös viemäröinti. Täytyypä muistaa, että täällä kannattaa jättää ravintolassa paikallinen ”catch of the day” -kalaruoka ostamatta. Roskienkeruujärjestelmä heillä sentään on kaikilla. Paikalliset keräävät omat roskansa, ja kiikuttavat ne jätesäkeissä laitureille. Siitä ne sitten käy noukkimassa joku veneellään, joka vie roskat eteenpäin kaatopaikalle. Joella ajellessamme näimme myös miehiä, joiden tehtävänä oli kerätä vedessä kelluvaa roskaa. He suorittavat tämän roskankeruuoperaationsa kuulemma neljä kertaa päivässä.
Illalla lähdimme vielä Bandar by night –kierrokselle saman oppaan kanssa. Sataa ripotteli vettä, mutta siitä huolimatta Mel kierrätti meitä ihastelemassa erilaisia moskeijoita iltavalaistuksessa. Ne näyttivätkin tosi hienoilta. Kävimme myös norkoilemassa sulttaanin palatsin porteilla, mutta portit eivät tällä kertaa valitettavasti auenneet meille, vaikka kaukaisia vieraita olimmekin. Kierros päättyi paikallisille iltamarkkinoille, jossa oli myynnissä erilaisia paikallisia ruokia. Risto kokeili ei niin perinteistä bruneilaista nakkia vartaassa, ja me muut erilaisia kanavartaita. Ostimme myös friteerattuja banaaneita ja valtavat mukilliset kaakaota ja mehua. Saimme myös maistaa oppaamme Melin tilaamaa paikallista ”pähkinälettua”. Ruokailun jälkeen olikin jälleen aika palata hostellille nukkumaan, koska Mel sanoi tulevansa hakemaan meitä seuraavana päivänä yhdeksältä aamulla.
Tavoilleen uskollisena Mel saapui paikalle hieman myöhässä, ja autoon hypättyämme tämänpäiväinen matkasuunnitelmammekin muuttui hieman, mutta siihen olimme jo tottuneet. Kiertelimme ympäri Bandaria ja meille osoitettiin varmasti jokainen vähänkään merkityksellinen moskeija, valtion rakennus ja virastotalo. Ne olivatkin melkoisen mahtipontisia pytinkejä kaikki. Tavallisten kansalaisten asumuksissa taas Brunein öljyvaroista saadut rikkaudet eivät kyllä näy. Taitaakin olla niin, että raha keskittyy täällä vain pienelle eliitille, ja tavallinen kansa elelee vähän vaatimattomammin.
Tätä tavallisen kansan elämää pääsimme näkemään seuraavaksi, kun ajoimme koko Kaakkois-Aasian pisimmän sillan (30km) yli Temburongin alueelle. Matka sujui autolla nopeasti. Aiemmin kyseinen pätkä oli pitänyt taittaa ”pikaveneen” kyydissä, jolloin matkaan tuhraantui noin 45min. Toki maitsekin alueelle olisi myös ennen sillan rakentamista päässyt, mutta silloin olisi pitänyt kiertää iso lenkki Malesian puolelta Temburongiin päästäkseen. Iso syy sillan rakentamiselle on ollut se, että nyt tietä pitkin on helpompi ja nopeampi kuljettaa myös erilaista kauppatavaraa Malesian ja Brunein välillä.
Temburongissa pysähdyimme ensin pikaisesti paikallisella markkinapaikalla, jonka jälkeen kävimme kävelyllä paikallisessa sademetsässä. Kävely jäi aika lyhyeksi, sillä toisin kuin Cameron Highlandseilla, tässä sademetsässä oli hiostavan kuumaa ja kosteaa. Ronja ei myöskään arvostanut toista senttiä pitkiä muurahaisia, joita juoksenteli pitkin sademetsässä kulkevia polkuja. Emme myöskään olleet varustautuneet asianmukaisella vaatetuksella sademetsäretkeilyyn, sillä alkuperäisessä suunnitelmassa tätä reissua ei ollut. Hikisen sademetsärupeaman jälkeen päädyimme viilentymään lounaalle oppaamme sukulaisen omistamaan paikalliseen ravintolaan. Oli huomattavasti helpompi tehdä ruokatilausta, kun oli joku hyvää englantia puhuva paikallinen kertomassa, mitä ruokien nimet listalla tarkoittivat. Tilasimme paikallista suosikkia, jättikatkarapuja, erilaisissa mausteisissa kastikkeissa meille aikuisille, ja lapset söivät kanaa.
Ravintolasta matka jatkui erään pienen eläintarhan luokse. Kun saavuimme sinne, ripsi hieman vettä. Lapset kuitenkin halusivat käydä katsomassa eläimiä, joten lähdimme sinne sateesta huolimatta. Ehdimme bongata vain ensimmäisen eläimen, kun taivas repesi. Vettä tuli kuin saavista kaataen, ja eihän tässä paikassa ollut yhtäkään katosta, jonne olisimme päässeet sateelta suojaan. Säntäsimme lähimpien puiden alle siinä toivossa, että sadekuuro menisi nopeasti ohi, mutta niin ei käynyt. Kun olimme kaikki jo alusvaatteita myöten märkiä, päätimme lähteä takaisin autolle ja jättää eläinten ihastelun toiseen kertaan. Onneksi vesisade täällä on lämmintä, joten vaatteet päällä suihkussa käyminen ei suuremmin haitannut meitä. Hieman nolotti kyllä istua vettävaluvana takaisin auton kyytiin, mutta kuski vakuutteli sen olevan ihan ok. No, vaikka ei eläimiä nähtykään, tulipahan ainakin selväksi, mistä sademetsät ovat nimensä saaneet.
Vaikka olimme kaikki läpimärkiä, oppamme vei meidät vielä viimeiselle pysähdykselle Bandarissa sijaitsevaan puistoon, missä lapset näkivät ensimmäisen leikkipaikan pitkään aikaan. Leikkipaikalla tosin oli leikkimässä lauma apinoita, jotka siirtyivät läheisiin puihin puuhastelemaan, kun me saavuimme paikalle. Puistossa oli myös pieni vesiputous, jota kävimme ihastelemassa.
Läpimärkinä saavuimme takaisin hostellillemme, ja hyvästelimme Melin. Hänen opastuksessaan olimme varmasti näiden kahden päivän aikana nähneet kaiken, mitä täällä nähtävissä on.
Brunei on kyllä perin erikoinen maa: Täällä on hurjat rikkaudet öljyvarojen vuoksi, mutta siitä huolimatta se ei näy juuri lainkaan kaupunkikuvassa tai kauppojen valikoimissa. Päin vastoin, täällä tavallinen kansa näyttää tosiaan elävän varsin tavallista ja hyvinkin vaatimatonta elämää. Sulttaanilla sen sijaan on palatsissaan mm. 1788 huonetta, 257 kylpyhuonetta, 5000 vieraalle tarkoitettu ruokasali, tilat yli 100 autolle, sekä oma moskeija. Hänellä on myös erikseen rakennus, jossa hän säilyttää ulkomaisilta johtajilta saamiaan lahjoja. Maassa on parlamentti, mutta kaikki valta on kuitenkin keskittynyt sulttaanile itselleen, sillä hän on lähes jokaisen ministeriön korkein viskaali, ja ilmeisesti myös valinnut itse kaikki parlamenttinsa jäsenet.
Jos olisimme sattuneet tänne ramadanin aikaan, olisimme voineet päästä tapaamaan myös sulttaanin itsensä, sillä ramadanin päätteeksi hän pitää palatsissaan suuret juhlat, jonne kaikki ovat tervetulleita, myös vääräuskoiset turistit. Lapsivieraille (alle 12v) sulttaani lahjoittaa jokaiselle 10 paikallista dollaria. Mel lupasi infota meitä, jos tänä vuonna ensimmäistä kertaa koronan jälkeen sulttaani avaisi palatsinsa ovet taas tavalliselle kansalle. Tuskin tänne kumminkaan palaamme, vaikka olisikin mahdollista päästä kasvokkain yhden maailman rikkaimman ihmisen kanssa. Eiköhän Brunei ole aikalailla perusteellisesti nähty näiden muutaman päivän aikana.
Koska meillä ei ollut enää mitään varsinaisia nähtävyyksiä tiedossa kahdelle viimeiselle päivälle, otimme aamun rauhallisesti hostellilla kouluhommia tehden. Lounaan jälkeen lähdimme etsiytymään paikalliselle uimastadionille. Olimme bussisovelluksesta selvitelleet parikin bussia, joilla paikalle piti päästä. Ensin tosin piti hurauttaa bussilla nro 1 keskustaan, ja vaihtaa siellä uuteen bussiin.
Kun hyppäsimme ulos ensimmäisen bussin kyydistä, heti joukko avuliaita paikallisia tuli kyselemään meiltä, minne olimme menossa. He kertoivat, että bussit uimastadionin suuntaan lähtivät tien toiselta puolelta, joten siirryimme sinne odottelemaan. Saimmekin odotella hyvän tovin, ennen kuin Risto bongasi siltä alkuperäiseltä puolelta bussin nro 23, jolla meidän piti ymmärtääksemme stadionille päästä. Marko kävi tiedustelemassa asiaa kuskilta, mutta kuski vastasi, että hänen reittinsä ei sinne mene. Jatkoimme siis odottelua. Odotimme ja odotimme.
Lopulta emme jaksaneet odottaa enää, vaan Jaana lähti viereisestä hotellista tiedustelemaan, josko he voisivat tilata meille taksin. Hotellin työntekijä bongasi ikkunasta sen samaisen bussin nro 23, ja sanoi, että sillä meidän pitäisi päästä perille, ja hän lupasi tulla selvittämään asiaa. Lyhyen sananvaihdon ja käsien heiluttelun jälkeen se samainen kuski, joka oli sanonut Markolle, että hänen reittinsä ei vie uimastadionille, otti meidät kumminkin kyytiinsä.
Uimastadion sijaitsi valtavan jalkapallostadionin takana. Ei uimastadionkaan mikään pieni paikka ollut, sillä sieltä löytyi kolme isoa uima-allasta. Kuuden paikallisen dollarin hintaan (n. 4€) pääsimme koko porukka uimaan lähes tyhjään uima-altaaseen. Pukuhuonetilat eivät ehkä olleet kovin fiinit ja hyväkuntoiset, mutta täysin toimivat kyllä. Uimme ensin stadionin ”yläkerran” syvässä altaassa varmaan tunnin verran. Ristollekin tuli siellä melkoiset uimatreenit, sillä 2m syvässä altaassa hänellä jalat eivät luonnollisestikaan ylettyneet pohjaan saakka. Toiseksi tunniksi siirryimme alakerran uima-altaaseen, joka oli huomattavasti matalampi. Siellä meidän supermatkaajakaksikko saattoi leikkiä hieman rennommin. Ilmeisesti uiminen ei ole mikään suosittu harrastus täällä päin, sillä koko aikana uimassa oli meidän lisäksemme vain kourallinen väkeä.
Stadionilta poistuminen ei ollutkaan enää niin yksinkertaista. Meille kerrottiin, että bussit eivät enää kulje, olihan kello jo lähes kuusi. En tiedä, pitikö tuo paikkansa, vai oliko kyseessä kielimuuri. Yksi paikalla olleista uimareista tarjoutui tilaamaan meille taksin. Jos bussikyytiä olimme saaneet odottaa kauan, ei tämä taksikaan kovin nopeasti paikalle saapunut. Pääsimme viimein takaisin kämpille, ja suuntasimme vielä päivälliselle läheiseen ravintolaan. Ruoka oli hyvää. (Söimme pitkästä aikaa pastaa koko perhe.) Hauskinta paikassa oli kuitenkin tarjoilijarobotti, joka toi tilauksemme pöytään.
Viimeisen päivän Bruneissa käytimme pyykkien pesuun ja koulutehtävien tekemiseen. Risto halusi myös komistautua ennen lentoa Filippiineille, joten hän käväisi kolmella dollarilla (2€) leikkauttamassa itselleen uuden lookin naapurissa olevassa parturiliikkeessä. Yhteistä kieltä ei juuri ollut, mutta mielettömällä tuurilla (tai parturin osaavalla silmällä katsottuna) Risto sai itselleen juuri sellaisen leikkauksen hiuksiinsa, kuin halusi. Kyllä nyt kehtaa lähteä valloittamaan uutta maata!
Briefly in English:
When arriving in Brunei, it was the first time when we had to fill in an arrival card. In the card they ask all the regular stuff, but also of which race we are. They also kindly reminded us that drug traffickers will be executed. When walking through the customs the officers also asked us if we’re bringing alcohol to the country. So the laws and regulations seemed to be very strict here. The traffic is also easier for a western tourist here. When you start to cross the road, the cars actually stop for you unlike in Malaysia, where crossing the roads is a suicide mission sometimes. On the other hand there is much more rubbish lying around than in Singapore, so not all the laws are very strict we suppose.
We booked ourselves in a hostel a few kilometres away from the centre. We got two tiny rooms, one with a bunk bed and the other one with a queen bed. We didn’t expect much more, because the whole works cost us only 150€/4nights.
The next morning we woke up early, because we had agreed to meet our tour guide at eight o’clock in the city centre. We were supposed to take a bus to go there, but a bus stop was nowhere to be seen. When we saw one tiny bus coming towards us, we just stopped it in the middle of the street and asked if he was going towards the centre. He told us to hop in, so apparently the bus stops here are where ever you decide to flag them down.
We met our guide at the central bus station. It wasn’t really a building at all, only a longer bus stop, where all the local buses seemed to stop. We walked to the river front where our boat was waiting for us. The water was very low, but the boat managed to come close enough to pick us up.
First we drove through a mangrove forest and spotted 17 crocodiles, 11 monitor lizards, different kind of birds and also some proboscis monkeys. Some of the crocodiles and lizards were very big. It’s a scary thought as they roam free basically on your backyard. On the river we also met a fisherman who was fishing with his net. The catch of the day was several king prawns and a spotted scat, a fish, which has venomous spines.
After the river cruise in the mangrove forest, we went to visit the local water village called Kampong Ayer. In reality it’s not a single village, but consists of several smaller villages that have joined together. The population there is about 10 000, but people are moving away to the dry land for an easier life.
We started our walk from the older part of the village. There the wooden bridges are full of holes and some of the planks are really rotten. You also have to watch out for the cat poo that is everywhere. (For some reason they have a lot of cats there.) The new part of the village is in a better shape. The bridges are made of concrete and the houses look more modern and comfortable too. In the village there are sport “fields” for sepak takraw, an outdoor gym, police station, fire department, school and of course a mosque. There are no proper shops in the village, so for the groceries people have to take a boat ride to the mainland. We also asked about the sewage system in the village. Turns out that in the older part of the village all the turds go straight to the river, but in the new part they do have some sort of a sewage system. We have to remember this when they’re offering us “a catch of the day” in a local restaurant…
In the evening we did a ‘Bandar by night’ tour with our guide Mel. He took us to see some mosques and also the palace of the Sultan. Even though we hung around the palace gates for a good while, the gates wouldn’t open for us. I guess we need to wait until the end of next Ramadan when the sultan throws a party to the common people. During the couple of days his palace is open for everybody, even non-Muslims. To all the kids under 12 years, he gives 10 Bruneian dollars as a present. Mel promised to keep us updated whether the Sultan will open his doors again after the Covid or not.
Our tour ended at the local night market where many kinds of local dishes were sold. We bought some chicken skewers, fried banana and not so traditional sausage skewers. We also shared some sort of a peanut pancake with our guide.
The next morning Mel picked us up again and we started the tour. The tour plan changed while we were sitting in the car, but it didn’t really matter to us, because we didn’t know anything about the country, so everything was good for us.
For the first part of the tour we were driving around the city and Mel was pointing out probably every single important mosque and building in the city. Then we headed to the longest bridge (30km) in South-East Asia. The trip to Temburong was very quick compared to the old way when you had to use speed boats to get to the area. That boat ride would have taken 45min. There was also an option to go on land to Temburong, but it would have been an even longer route via Malaysia.
In Temburong we first stopped at a local market place and from there Mel took us to a recreational park for a walk in the rainforest. The walk ended up being relatively short, because it was all uphill, very hot, humid and slippery. Ronja wasn’t a big fan of the gigantic ants that were running on the path through the forest. And besides we weren’t really equipped for a walk there, because this part of the tour wasn’t in our itinerary the previous day when we agreed to do it.
After the walk we went for a lunch to a local restaurant owned by Mel’s uncle. The restaurant didn’t look like much from the outside, but the food was delicious. It was also somewhat easier to order it when we had Mel there to translate everything for us.
The next stop was meant to be a mini zoo. We drove a good while and when we got to the zoo, it started drizzling a bit. Despite the rain, we decided to go in to the zoo. We managed to see a bear cat and a few monkeys before it started pouring rain. We ran to take cover under the trees hoping that it would stop raining soon. Well, it didn’t. When even our underpants were wet, we decided to go back to the car and continue to the next place. We felt sorry for the driver and his car, because we were soaking wet and his seats got super wet after we sat back into the car.
We thought Mel was going to take us home, but no. We continued and stopped at another park closer to the centre. There the kids saw a playground for the first time in ages. There was a group of monkeys playing there, but they moved to the trees nearby when we arrived. In the park there was also a nice little waterfall. Finally after this visit to the park, we got home and said goodbye to Mel. During these past couple of days he had shown us probably everything there is to see in Brunei.
Brunei is a strange country. Even though the country itself has plenty of oil, all the wealth is concentrated to a small elite. All the governmental buildings and sultan’s palaces (of course) are really fancy and shiny, but the common people seem to live very modest and simple lives. In his biggest palace the sultan has 1788 rooms, 257 bathrooms, a hall that caters 5000 guests, parking space for over 100 cars and of course a mosque of his own. He also has a separate building for all the presents he has gotten from other leaders of different countries. There is a parliament in the country, but all the power is basically concentrated to the sultan himself, because he’s the head of almost every council there is. And apparently he has also nominated all the people working in the parliament.
Because we didn’t have any plans for the remaining time here, we spent the morning doing school stuff. Later we went for lunch and from there we worked our way to the national swimming pool. It seemed like an easy task, but it took a lot of waiting for buses and one friendly hotel staff member, who came to help us with the buses. We had been told that bus number 23 goes to the pool. When after a long wait we saw the correct bus, the driver told us that he’s not going to that direction. So we waited some more. This is where the hotel staff comes into the picture. Jaana went to the hotel to ask if they could phone us a taxi, but this staff member spotted the green bus number 23 outside and he told us that we could use that. He came out and talked to the driver. After a short while of talking and hand gestures the same bus driver that had turned us down once already, took us in. Apparently his route passed by the stadium after all.
The stadium was very big and very empty. For 6 local dollars (4€) we got the swimming pools almost to ourselves. Apparently swimming isn’t a big thing here. The first hour we spent in the deeper pool, but for the rest of the time we went to the more shallow pool, so the kids could play easier there. Swimming in the bigger pool was definitely a good exercise for the kids. Another sports lesson completed!
Getting back to the hostel wasn’t very easy either. We were told that there are no buses running anymore, because it was almost six o’clock. Whether that was true or no, we don’t know, but nevertheless one of the locals offered to call us a taxi. If we had waited for buses for a long time, the taxi took a good while to arrive too. Finally we got back to the hostel and went for dinner. In the restaurant nearby we had a big surprise when a robot brought our dinner to the table! That was something we had to get on video!
The last day here we spent doing laundry at the local laundromat and doing school stuff. Risto also wanted to have a new haircut, so we went to the hairdresser next door. With three dollars (2€) Risto got himself the haircut he was hoping for.
Jopas on ollut erilaista eksotiikkaa! Miten kaikki reissunne elämykset mahtuvat muistikellariin? Hyvänä apuna “säilömisessä” on tämä blogi. Mielenkiintoista matkan jatkoa teille kaikille ja Ristolle ihailevat onnittelut uudesta hiuslookista!