6.2.-13.2.2023
Vaikka jouduimme luovuttamaan huoneemme jo puoliltapäivin, saimme silti jäädä käyttämään Astorian uima-altaita ja muita palveluita siihen asti, kunnes lähdimme Puerto Princesan lentokentälle. Aamiaisen jälkeen pulahdimmekin kaikki vielä viimeisen kerran rannalla olevaan uima-altaaseen. Lapset ja Marko jäivät sinne vähän pidemmäksi aikaa, kun Jaana lähti vierailulle naapurissa olevalle yläasteelle. Opettaja on opettaja lomallakin.
Tämä viikko on Filippiineillä lomaviikko, tosin vain oppilailla. Opettajilla tämä on pakollinen koulutusviikko. Siksi Jaanankin oli mahdollista päästä koululle käymään. Tavallisesti kun koulun porteista ei pääse koulun alueelle lainkaan, ellei ole etukäteen sopinut tapaamista jonkun koulun henkilökunnan edustajan kanssa.
Vierailu venähti 1,5h mittaiseksi, sillä paikallinen aluepäällikkö sihteerinsä kanssa halusi keskustella Jaanan kanssa hyvin perusteellisesti filippiiniläisen ja suomalaisen koulujärjestelmän eroista ja yhtäläisyyksistä. Koulun rehtorin kanssa Jaana ehti vaihtaa vain muutaman sanan, sillä hän osallistui koulutukseen muiden alueen eri koulujen opettajien kanssa.
Yllättävää kyllä koulujärjestelmä vaikutti olevan hyvinkin samanlainen molemmissa maissa. Filippiineillä tosin luokkakoot ovat suurempia (35, joskus jopa enemmän) ja koululounasta täällä ei tarjoilla. Koulu alkaa myös ainakin tässä koulussa jo seitsemältä aamulla. Myös opetuskieli on neljänneltä luokalta lähtien pääosin englanti. Tämän vuoksi monet paikalliset lapset puhuvatkin englantia mielellään myös turistien kanssa.
Kouluilla on terveydenhoitajat ja muut oppilashuollon edustajat, tai ainakin pitäisi olla. Erityisen tuen oppilaille on omat luokkansa, mutta heitä integroidaan yleisopetukseen, jos se on mahdollista. Suurimmat ongelmat täällä ovat resurssien puute, sillä aina ei rahaa riitä siihen, että kaikilla olisi omat koulukirjat. Toinen ongelma on köyhyys. Vaikka koulunkäynti on täällä pakollista, jäävät monet köyhien perheiden lapset kotiin, koska heitä tarvitaan siellä hankkimaan ruokaa perheelle esimerkiksi kerjäämällä tai kaupustelemalla kaikenlaista rihkamaa. Myös alkuperäiskansojen asukkaat asuvat syrjäseuduilla niin kaukana kouluista, että he eivät lähetä lapsiaan kävelemään monia kilometrejä kouluun ja takaisin. Tämän vuoksi heidän asuttamilleen alueille pyritään perustamaan kouluja vain heitä varten, jotta myös nämä lapset saisivat opetusta.
Tällä kertaa kyyti lentokentälle lähti ajoissa, sillä olimme varanneet hotellin oman auton kuljettamaan meidät sinne. Ihme kyllä myös lento lähti ajallaan, ja saapui perille jo varttia ennen alkuperäistä laskeutumisaikaa. Taksi hotellillekin saatiin samantien, joten olimme nukkumassa onneksi jo puoliltaöin kaikki.
Cebussa emme tehneet sielläolomme aikana käytännössä yhtään mitään. Tähän oli kaksi syytä: 1) Kaupungissa itsessään ei ole mitään nähtävää. 2) Meihin kaikkiin iski jonkunsortin turistiripuli. (Onneksi meillä oli kaksi hotellihuonetta, niin oli kaksi vessaakin. Ei päässyt syntymään ruuhkaa oven taakse.)
Ensimmäisenä päivänä Marko lähti urheasti kävellen tutustumisretkelle Cebu Cityyn. Googlen off line –kartan turvin hän kävelikin kaupungilla 30 asteen helteessä kolmatta tuntia, mutta paria isoa ostaria kummempaa sieltä ei löytynyt. Sillä aikaa Jaana ja lapset kävivät hotellin uima-altaalla. Se oli tähän säätilaan paremmin soveltuvaa puuhaa.
Toisena päivänä kävimme tipauttamassa pyykit pesetettäväksi pesulaan (3kg likapyykkisäkin pesettäminen maksoi 200php, eli noin reilut 3€). Sen jälkeen piipahdimme paikalliseen Jollybee-pikaruokalaan. Neljä ateriaa maksoi vain kymmenisen euroa, joten se oli halpa lounas se! Lisäksi ajelimme taksilla satamaan varaamaan lauttalippuja takaisin Manilaan, sekä myös Boholin saarelle. Tuokaan taksikyyti ei ollut kovin kallis, 120php (2€), vaikka matka-aika oli suunnilleen vartin verran. Tuolla hinnalla taksi ei edes liikahda Suomessa!
Olimme onneksi ottaneet mukaamme kaikki käteisvaramme, sillä yllätykseksemme 2go-yhtiön lauttaliput Manilaan piti maksaa käteisellä. Satamassa kun ei kuulemma ollut minkäänsorttisia tietoliikenneyhteyksiä. Niinpä kaivoimme tiskiin 9600php (n. 150€), meidän viimeiset käteisvaramme, ja saimme ostettua liput vähän ruotsinlaivaa pienempään paattiin. Laivan kapasiteetti on 800 matkustajaa, mutta siitä huolimatta olimme hieman myöhään liikkeellä lippujen oston suhteen. Tästä johtuen jouduimme ottamaan kolme erillistä hyttiä: yhden kahden hengen hytin omalla vessalla ja kaksi yhden hengen hyttiä yhteisvessalla. Pääasia oli kuitenkin, että saimme paikat, eikä meidän tarvinnut lentää takaisin Manilaan. Toki lentäminen olisi ilmeisesti ollut halvempaa, sillä yhdensuuntainen lento AirAsialla välillä Cebu-Manila maksaa 15€/henki.
Päätimme samalla reissulla käydä ostamassa myös liput läheiseltä laiturilta lähtevään Boholin lauttaan. Koska olimme käyttäneet lähes kaikki käteisvaramme edellisiin lippuihin, totesimme, että meillä ei ollut enää tarpeeksi pelimerkkejä. Koska tottakai, tämänkin lauttamatkan pystyi maksamaan ainoastaan käteisellä. Kävimme kokeilemassa onneamme kolmella eri taikaseinällä, mutta yksikään niistä ei suostunut antamaan rahaa ulkomaisille turisteille ulkomaisella kortilla. Niinpä otimme taksin takaisin hotellille, ja varasimme liput netistä. Siellä kun korttimaksu sentään onnistui.
Lauttamatka Boholin saarelle kesti vain pari tuntia. Lauttakin lähti vain 30min myöhässä. Kaksi suurinta rinkkaa meidän piti kirjata sisään rahtina, mutta loput nyssäkkämme saimme ottaa matkustamoon mukaan. Ehkä mieluummin olisi maksanut vielä toiset 200php (noin 2€) lastenkin rinkoista, jotta nekin olisivat menneet takakannelle muiden matkatavaroiden sekaan, sillä penkkien välit olivat kapeammat kuin yhdessäkään halpalentoyhtiön lentokoneessa. Onneksi lauttamatka ei kestänyt kahta tuntia enempää, joten pieni ahtaus ei päässyt pahemmin haittaamaan.
Tagbilaranin lauttasatamasta pääsimme heti paikallisen pikkubussin kyytiin, joka toi meidät majapaikkaamme Villa Formosaan. Jälleen kerran paikan välitön lähiympäristö ei ollut se kaikkein kutsuvin, mutta hotelli itsessään oli oikein kodikas. Ainoa miinus oli jostakin kauempana olevasta ravintolasta kantautuva musiikki ja satunnainen huono karaokelaulanta. Marko kävikin illalla katsomassa, mistä nämä sulosoinnut kantautuivat. Syyllisiksi paljastuivat paikalliset, joilla oli bileet jonkinasteisella urheilukentällä. Mukana oli tanssijoita vauvasta vaariin.
Villa Formosaa pyörittää italialaismies taiwanilaisen vaimonsa kanssa, joten sen vuoksi paikan ruokalistalla lienee pelkästään italialaisia ruokia. Tilasimmekin päivälliseksi pasta carbonarat ja lihapullia lapsille. Jälkiruuaksi meille tuotiin vielä jäätelöä ja tuoreita hedelmiä. Kyllä täällä mangot, ananakset ja vesimelonit ovat niin paljon maukkaampia, kuin matkalla kypsytetyt sukulaisensa Suomessa!
Aamulla meitä tultiin hakemaan Boholin saarikierrokselle. Ensin pysähdyimme jonkin paikallisen kirkon pihassa, mutta se vaikutti jo paremmat päivänsä nähneeltä, niin emme menneet edes sisälle. Seuraava pysäkki olikin sitten paikallinen käärmenäyttely. Sisäänpääsymaksun maksettuamme pääsimme alueelle, jossa luikerteli python poikineen. Suurin kavereista, Romeo nimeltään, syö kuulemma neljä kokonaista kanaa kuukaudessa. Tästä saimme ihan virallista todistusaineistoakin, koska Romeo päätti töräyttää sen suurempia häpeilemättä kananluilla höystetyn tortun keskelle betonoitua lattiaa. Se oli kuulkaa iso kakka se! Kaveri oli kuin runsaudensarvi – tavaraa vain tuli ja tuli! Yksi työntekijäraukka kulki lastan ja rikkasihvelin kanssa tämän käärmeen peräpäässä, ja siivoili jätöksiä sitämukaa, kun niitä lattialle ilmaantui. Täytyy vielä lisätä, että onneksi tämä liero ei töräyttänyt kakkojaan Riston jaloille. Silloin olisi ollut katastrofin ainekset ilmassa. Risto kun ei vieläkään ole antanut anteeksi apinalle, joka kakkasi hänen niskaansa Batu Cavesien luona. Ronja suhtautui aluksi hieman varauksella lattialla liikuskeleviin käärmeisiin, mutta aika nopeasti hänkin sai humpan juonesta kiinni, ja pian oli neidollakin käärme kaulan ympärillä.
Samaisessa paikassa oli käärmeiden lisäksi myös perhospuisto, jossa paikalliset perhoset tekivät meihin lähempää tuttavuutta.
Käärmeiden luota matka jatkui Loboc-joelle lounasristeilylle. Puksuttelimme veneellä tunnin verran jokea edestakaisin. Samalla saimme nauttia veneessä olevan buffet-pöydän antimista paikallisten muusikoiden soittaessa meille taustamusiikkia. Reissun puolessa välissä pysähdyimme paikkaan, jossa paikalliset ensin esittivät meille filippiiniläisiä tansseja ja lauluja. Sitten oli reissun osallistava osuus: Meille annettiin mahdollisuus päästä kokeilemaan keppitanssia, tiniklingiä, heidän kanssaan. Tosin meidän tanssiversiossamme tempo oli jokseenkin verkkaisempi, kuin paikallisten suorituksessa. Ehkä ihan hyvä niin.
Nämä tanssivideot ovat valitettavasti todella huonolla resoluutiolla varustettuja, sillä muuten tämä ohjelma ei olisi jaksanut niitä ladata katsottavaksi lainkaan. Pahoittelut siis siitä, mutta eiköhän tästäkin tule humpan juoni selväksi.
Joelta matkamme jatkui kummituseläinten luokse. Nämä pienet kädelliset ovat pääasiassa yöeläimiä, joten onnistuimme näin päiväsaikaan bongaamaan vain pari päivävirkkua kaveria. Muut vetelivät sikeitä tiukasti puunoksista kiinni pitäen. Hämmästyttävän pieniä nämä eläimet kyllä olivat. Painoa suurimmilla yksilöillä on kuulemma vain noin 150g verran.
Viimeisenä kohteena reissullamme oli paikka nimeltä Chocolate Hills. Nämä hassut puuttomat kukkulat (1268kpl) ovat muodostuneet merenpohjan kuolleesta korallista. Joskus miljoonia vuosia sitten alue, jolla nämä kukkulat sijaitsevat, on ollut matalaa merenpohjaa. Kun maaperä on noussut, nämä veden voimasta keoiksi kasautuneet korallinjäämät ovat nousseet yhä korkeammalle kukkuloiksi. Vesisateet ja niiden aiheuttama eroosio on saanut aikaan sen, että kukkulat ovat lähes täysin puuttomia. Nyt sadekaudella ne olivat vihreitä. Kuivalla kaudella kukkulat ovat taas ruskeita, joista niiden nimikin saa alkunsa.
Seuraavana aamuna saimmekin herätä jo kukonlaulun aikaan, sillä olimme lähdössä vaihteeksi veneretkelle. Tällä kertaa tavoitteenamme oli bongata delfiinejä, merikilpikonnia ja paljon värikkäitä kaloja. Kaikki edellämainitut luontokappaleet tuli bongattua tämän retken aikana. Sitä tosin ihmettelimme, että delfiinit yleensäkään viitsivät uida veneemme vierellä, sillä siitä vehkeestä lähti aivan tajuton meteli! Meille oli luvattu, että kyseessä on isompi vene, joka ei ole niin kovaääninen, mutta toisin taisi käydä. Tai sitten se pieni vene on todella pieni ja moottorin desibelit sillä aivan infernaaliset. Tälle reissulle varustuksena olisi pelastusliivien ohessa pitänyt jakaa myös kuulosuojaimet! Me ainakin istuimme sormet korvilla ison osan siitä ajasta, kun moottori huusi täysillä aallokossa.
Merikilpikonnia ja värikkäitä kalaparvia pääsimme onneksi bongaamaan vähän hiljaisemmissa tunnelmissa. Meidät meloi pienellä kanootilla riutalle eräs paikallinen, joka veikin meidät heti bongaamaan kilpikonnia. Ne liikkuvat aivan uskomattoman sulavasti vedessä! Lapset (ja toki me aikuisetkin) olivat ihan innoissaan, kun saivat pitkän aikaa snorklailla yksin aivan kilpikonnan yläpuolella. Riutan kalalajistokin oli todella runsas ja värikäs. Snorklailimme paikassa, jossa riutan reuna putoaa jyrkästi syvyyksiin. Se oli todella otollinen paikka bongata paljon erilaisia pieniä ja vähän isompiakin kaloja. Ihan yksin paikassa ei kyllä tarvinnut snorklailla, sillä kalaparvien seassa vedessä oli myös valtava turistien parvi. Välillä sai ihan väistellä, ettei saanut potkua jonkun jalasta nenäänsä.
Viimeisenä kokonaisena päivänä täällä Boholissa Marko lähti sukeltamaan Alona Divers -nimisen firman päiväretkelle. Sukellusreissun aikana he tekivät kaksi sukellusta Balicasag-nimisen saaren edustalle. Heti ensimmäisellä sukelluksella Marko huomasi ilokseen, että vedessä näkökin on parempi, sillä jopa GoPro-kameran näytöllä pyörivät numerot näkyivät selvästi ilman laseja. Myöskään jäljellä olevaa happimäärää ei tarvinnut arvailla, kun nekin numerot näkyivät mittarista loistavasti. Molemmat sukellukset olivat varsin pitkiä, noin 45-50min. Kaikki sukeltajat tuntuivat olevan hyvin kokenutta porukkaa, mikä osaltaan varmasti edesauttoi sitä, että sukelluksissa voitiin olla niinkin pitkään kerrallaan.
Sillä aikaa kun Marko sukelsi meressä, lapset sukeltelivat Jaanan valvonnassa hotellin uima-altaalla. Illalla käväisimme vielä kaikki yhdessä läheisellä Dumaluan-rannalla ravintolassa pitsalla ja lihapullilla. Nyt on tämä saari nähty ja aika palata Cebun kautta Manilaan. Saa nähdä, mitä Manila meille tällä kertaa tarjoaa, kun olemme siellä useamman yön.
Briefly in English:
Our check out time at Astoria was at noon, but we were still allowed to stay there and use their facilities until we took off to the airport. So after breakfast we all went for a swim in the pool. Marko and the kids stayed there longer, but Jaana left earlier for a visit to the local high school. Teacher is a teacher even on a holiday.
The visit ended up being 1,5h long, because the local head of the district and his secretary wanted to discuss very thoroughly about the similarities and differences between the Finnish and Philippine’s school system. It was surprising to see that our systems are basically the same. In the Philippines the classes are bigger (35 pupils or more), there’s no free (or any kind of) school lunch, and the school starts at least at this school already at seven am. They also study mainly in English starting from the 4th grade. That’s why many local kids are very keen to talk to the tourists in English too.
In the Philippines the biggest challenges are the lack of resources (not always enough money to provide the books for all of the children) and the poverty. Many poor families won’t send their children to school even though going to school is compulsory. They need the kids to go begging or selling all sorts of knick knacks to put food on the table. Also many indigenous people in the rural areas live so far from the schools that they won’t send their kids to the school. Schools are being built in the villages in the mountains and forests to reach out to these families too.
When it was time to go to the airport, our transport took off right on time. That’s because we had booked the van from the resort to take us there. Also the flight was on time and arrived to Cebu 20 minutes before scheduled time. We even got a taxi right away, so we all were in bed by midnight. Great success!
In Cebu City we didn’t do much for two reasons: 1) There’s nothing to do in Cebu City itself 2) We all got some sort of a tummy bug. Thank goodness we had two hotel rooms, so we had two toilets too!
In spite of the heat, during the first day in Cebu Marko downloaded Google offline maps and went for a walk in the city. Even though he walked for over two hours, he didn’t see much apart from a couple of big shopping malls. Meanwhile Jaana and the kids dipped into the pool at the rooftop.
The next day we took our laundry to the local laundromat next door. It cost only 200php (3€) for three kilos. Not a bad deal at all! After that we had our lunch at the local fast food restaurant, Jollybee. The food was good and extremely cheap. It cost only 10€ for the meals for all four of us. After lunch we took a taxi to go to the pier to book ferry tickets back to Manila. The ride was also very cheap, only 120php (2€). With that amount the taxi drivers in Finland won’t move a muscle.
At the 2go ticket office we found out that we had to pay the tickets in cash. Fortunately we had all our remaining cash with us, so we managed to pay the tickets, 9600php (about 150€). This overnight boat should be relatively big with a capacity of 800 passengers, but still there were only a few cabin options left. Maybe we should have booked the tickets earlier. We had to book one cabin for two people and two single cabins. The main thing was that we got the tickets, because we didn’t want to fly back to Manila, even though it would have probably been cheaper to do so. (One way flight on AirAsia costs 15€/person.)
Since we were at the docks anyway, we decided to go and buy the ferry tickets to go to Bohol the next day. But that was a cash only type of a place too. Not a big surprise! Almost everything here is paid in cash. Since we had used almost all our cash to buy the previous tickets, we tried to get cash from three different ATMs, but none of them worked with a foreign bank card. Since we didn’t want to wonder around searching an ATM that would accept a foreign card too, we just took a taxi back to the hotel and booked the tickets online.
The ferry ride to Bohol took only two hours. The ferry took off only 30min late and the ride was very smooth. We had to check in the two biggest backpacks, but the rest we could take with us to our seats. It would have been better though if we had checked in the kids’ backpacks also, because the seats were somewhat cramped.
From the Tagbilaran ferry terminal we took a minivan to our hotel, Villa Formosa. The area where the hotel was located was relatively poor, but the place itself was very cosy. The only downside was the music and bad singing we could hear from some restaurant bit further away. Marko went to check the source of the noise later in the evening, and found some locals partying on a small sports field.
We decided to have our dinner here at the hotel. The Italian food they were serving was delicious. Also the fruit selection we had as a dessert was really tasty. The reason for the Italian menu was the Italian owner who runs this place with his Taiwanese wife. They seem to be a very nice couple.
The next morning we were taken on a tour around the island of Bohol. The first stop was a very outdated church, so we decided not to go in. The next stop was with the pythons. When we got in we were greeted by several very active snakes. The biggest of them, Romeo, eats four whole chickens in a month. We got a proof of that, when this fellow decided to take a massive dump in the middle of the floor. This python apparently had never heard that pooing is not a spectator sport. (Thank goodness he didn’t do his business on Risto though, he would have been devastated. He still hasn’t forgiven that monkey at Batu Caves, who pooed on him.)
After the snakes we went for a lunch cruise on the Loboc river. We were sailing on the river for an hour enjoying a buffet lunch while some local musicians were entertaining us. At the turning point we stopped to see some folk dancing and songs. At the end of the performance they gave the audience a chance to participate too. We got to try the local “stick dance”, tinikling. For some reason the tempo for our dance was somewhat slower than the one the local dancers were doing. Maybe it saved us from going to the hospital afterwards…
Next it was time to meet the tarsiers. Since they’re mainly nocturnal animals we only spotted a couple of them awake. The rest were sleeping holding tight to the branches of the trees. These primates are really tiny. The biggest of them weigh only 150g.
The last stop was at the Chocolate Hills. These strange hills have formed ages ago by the uplift of coral deposits and the action of rainwater and erosion. There are 1268 of these hills all together and they get their name from their brown colour. Now, since it was the rainy season, the hills were green, though.
The next morning we had to wake up very early, since we were going to go on another boat trip to the islands. This time we wanted to spot dolphins, sea turtles and loads of colourful fish. We managed to see them all, great success! We were wondering how the flock of dolphins wanted to even swim next to our boat, because the noise from the engine was horrible! We were told that we’ll be on a bigger boat which is not so loud, but apparently we ended up on a smaller boat anyway. If not, then the small boat must be really small and the noise of the engine infernal!
Fortunately spotting the turtles and fish was a bit quieter thing to do. We were taken to the reef on a paddling boat and our snorkelling guide spotted the turtles right away, so we were the only ones snorkelling with them for a good while. When the rest of the tourists arrived there with their guides, we went to spot the fish. Unfortunately not all the tourists had gone to see the turtles, so the reef was a bit crowded. We managed to see big schools of colourful fish, though, without getting kicked to your head by another snorkeler.
The last day here Marko spent on a diving trip with Alona Divers. They did two dives in front of Balicasang island. On the first dive Marko noticed that in water he can see much better, because he could see the numbers on the tiny GoPro screen without problems. Very positive was also the fact that he didn’t have to guess how much oxygen he had left, because he could read his pressure gauge too.
Both dives were relatively long, 45-50min. All the divers seemed to be very experienced, which also had an impact on the fact that they could stay under water for such a long time.
While Marko was diving in the sea with his dive master, the kids were diving in the pool under Jaana’s supervision. In the evening we all met at the Dumaluan beach for dinner. Tomorrow it’s time to continue our trip first back to Cebu and then to Manila. Let’s see what Manila has to offer us this time. Hopefully the experience is better, since we’re staying there longer than the first time.