13.2.-19.2.2023
Maanantai oli meillä eräänlainen välipäivä, sillä silloin matkustimme ainoastaan lautalla Boholista Cebuun, ja majoituimme satama-alueen lähellä olevassa hotellissa. Ihan kävelymatkan päässä hotelli ei sentään ollut, joten lauttasatamassa väistelimme ensin varmasti ainakin kymmenen kiinteää kuljetushintaa tarjoavaa ”taksikuskia”. Sitkeästi kun jaksoimme hokea ”No thanks!” pääsimme tuon hyökkäyksen läpi, ja saimme napattua itsellemme lennosta ihan virallisen taksin, joka oli taatusti huomattavasti halvempi kuin nuo ensimmäiset tarjokkaat.
Päivällistä kävimme syömässä hotellin vieressä olevan ostarin Chowking-nimisessä kiinalaista pikaruokaa tarjoavassa ravintolassa. Ruoka oli todella hyvää ja edullista. Ronja sanoikin, että tällainen pikaruokapaikka pitäisi saada Suomeenkin, sillä ruoka on paljon terveellisempää, kuin tiettyjen nimeltämainitsemattomien hampurilaisketjujen ruuat. Kävelimme vielä toiselle ostarille ruokaostoksille. (Kyllä, täällä ostoskeskuksia on tuhkatiheässä!) Siellä lapset bongasivat jonkin (käsittääksemme ilmaisen) aerobic-tunnin, ja kävivät osallistumassa siihen muutaman kappaleen ajan. Illalla lapset pulahtivat vielä hotellin kattoterassin uima-altaaseen iltauinnille.
Lähdimme laivasatamaan heti aamiaisen jälkeen odottelemaan lauttaa Manilaan. Se oli kyllä aivan turhaa, sillä saimme kuulla, että laivamme on myöhässä, ja että se lähtee vasta joskus kolmen maissa kello yhdentoista sijaan. Jos meillä olisi ollut paikallinen puhelinliittymä, olisimme saaneet laivan myöhästymisestä tiedon, mutta ulkomaisiin numeroihin tällaista tietoa ei jostain syystä pystynyt lähettämään. No, eipä siinä auttanut muu, kuin odottaa. Taas kerran.
Joskus kahden maissa meidät kuskattiin terminaalista bussilla konttisatamaan, jossa laivamme oli lastattavana. Kaikkien bussista purkautuneiden matkalaisten piti asettaa kaikki matkatavaransa maahan siistiin riviin. Sen jälkeen poliisikoira käveli haistelemassa pakaasit, ja kun tehtävä oli suoritettu, saimme viimein nousta laivaan. Laivan irrottua satamasta kuulimme keskusradiosta kutsun liittyä yhteiseen rukoukseen turvallisen matkan puolesta. Ilmeisesti täällä ei luoteta pelkästään teknologian voimaan, vaan pyydetään apua myös yläkerrasta. Tällainen rukous nimittäin luettiin myös molemmilla kerroilla, kun matkustimme lautalla Tagbilaranin ja Cebun väliä.
2go-firman suurin Maligaya-niminen alus ei ole ihan ruotsinlaivan luokkaa, mutta ihan kohtuullisen mukavasti state room -tason hyteissä matkusti. Huomasimme, että jopa vessanpöntön istuin oli lämmitetty. Lipun hintaan kuului lounas, päivällinen sekä aamiainen. Kyseessä ei ollut mikään buffet-ruokailu, vaan matkalaisille annettiin kaksi vaihtoehtoa, joista valita. Siispä söimme kanaa ja riisiä lounaaksi, päivälliseksi ja aamiaiseksi… Ruoka oli kyllä ihan hyvää, mutta ehkä se ruotsinlaivan buffet-pöytä vie voiton kumminkin.
Suurempia virikkeitä laivalla ei ollut. Koska oli ystävänpäivä, järjestettiin laivan ravintolassa kuitenkin jonkinlainen Napakympin korvike. Siitä emme kyllä kovin paljon ymmärtäneet, sillä koko homma juonnettiin paikallisella kielellä. Se ei ollut tosin mikään ihme, sillä meidän lisäksemme laivalla oli vain yksi ainoa länsimaalainen matkalainen, Suomesta hänkin. (Melkoinen sattuma!) Ravintolan vierestä löytyi jonkinlainen karaokelaite, joka tuntui olevan hyvinkin ahkerassa käytössä koko ajan. Laivassa oli myös pieni kauppa, josta saattoi ostaa mm. purkkinuudeleita. Niitä sai valmistaa itselleen kuumavesiasemalta haetun veden avulla, jos ei halunnut ruokailla laivan ravintolassa.
Yöksi Jaana ja lapset jäivät ylemmässä kerroksessa sijaitsevaan omalla vessalla varustettuun huoneeseen. Marko käveli kerrosta alemmaksi yöpymään business-luokan yhden hengen huoneeseen. Business-luokkaan kuului kyllä tyyny ja aluslakana, mutta peitto piti käydä vuokraamassa 50PHP:n (alle euron) sopuhintaan.
Laivan piti saapua Manilaan klo 8:00, mutta koska olimme lähteneet reilusti myöhässä, saavuimme satamaan vasta klo 13:00. Kun laivan ovet avattiin, sisään syöksähti parisenkymmentä kantajaa, jotka tarjoutuivat auttamaan matkustajia kantamuksiensa kanssa, maksua vastaan tietenkin. Meillekin tarjottiin heidän palveluitaan, mutta päätimme itse kantaa omat nyssäkkämme ulos laivasta.
Satamassa oli vuorossa taksin metsästys. Tai oikeastaan taksikuskit metsästivät asiakkaita. 1500PHP:n (25€) hintaan olisimme saaneet oman taksin heti satama-alueelta, mutta tiesimme hinnan olevan aivan liikaa, joten lähdimme etsimään mittarillista taksia satama-alueen porttien ulkopuolelta. Porteilla meitä odottelikin seuraava taksikuskien hyökkäys. Nämä taksit olivat periaatteessa mittarillisia takseja, mutta kukaan heistä ei suostunut laittamaan mittaria päälle, koska tiesivät hinnan olevan huomattavasti alhaisemman, kuin sen, mitä he meiltä pyysivät. Siispä jatkoimme matkaa. Pysähdyimme ison tien varteen viittoilemaan ohi ajaville takseille, ja useampi niistä pysähtyikin. He kuitenkin haistoivat tilaisuutensa koittaneen, ja sanoivat, että kukaan täällä ei käytä mittaria. Tässä vaiheessa paras kyytitarjous, jonka olimme saaneet oli jo 700PHP (n. 11€). Silti kieltäydyimme maksamasta summaa, joka oli edelleen liikaa.
Silloin avuksemme riensi pari paikallista miestä, jotka olivat olleet samassa laivassa. He lupasivat tilata meille Überin tapaisen taksin (Grab) omalla puhelimellaan, koska olivat itse myös sitä mieltä, että nämä taksikuskit pyysivät aivan liikaa suhteellisen lyhyestä matkasta. Odottelimme hyvän aikaa, mutta alueella ei ollut yhtään vapaata Grab-kuskia, joten otimme käyttöön plan b:n. Viittoilimme jälleen taksin lennosta, ja nämä miehet tekivät kuskin kanssa diilin paikallisella kielellä. Lopputulos oli se, että hän laittoi mittarin päälle, mutta me maksoimme hänelle mittarin näyttämään summaan satasen verran lisää. Se sopi meille. Kiitimme miehiä avusta, ja hyppäsimme taksiin.
Taksikuski tiesi kyllä Mandaluyongin alueen, jossa asuntomme sijaitsi, mutta muuten hän oli hieman eksyksissä. Siispä päädyimme istumaan hänen kyydissään melkoisen tovin, koska liikenne Manilassa on aivan mahdotonta ja koska Mandaluyongin aluella saimme seikkailla jonkun tovin, ja kilauttaa kaverillekin, ennen kuin löysimme asuntokompleksimme porteille. Kun viimein pääsimme purkautumaan ulos taksista tavaroinemme, mittari näytti vain 330PHP. Lykkäsimme kuskille vielä tuohon hieman ylimääräistä, ja kaikki olivat tyytyväisiä.
Sisäänkirjautuessamme meiltä kysyttiin ensimmäisen kerran koronarokotustodistusta. Asuntokompleksi on yksityisaluetta ja vartijan mukaan omistavat tahot eivät ole vielä luopuneet rokotustodistusvaatimuksesta. Kun näytimme ne ja passimme, pääsimme 21. kerroksessa sijaitsevaan asuntoomme. Paikka oli todella viihtyisä ja tilava. Myös maisemat parvekkeelta olivat varsinkin ilta-aikaan oikein hienot. Kävimme ensitöiksemme asuntokompleksissa sijaitsevassa ravintolassa syömässä hyvin myöhäistä lounasta (tai aikaista päivällistä), jonka jälkeen lapset lähtivät vielä 55. kerroksen uima-altaalle ilta-uinnille. Jaana kävi samaan aikaan tipauttamassa pyykkimme viereisen tornitalon pesulaan. Yksi koneellinen maksoi normaalisti 210PHP (reilut kolme euroa), mutta koska halusimme pyykit puhtaiksi jo seuravaan aamuun mennessä, maksoimme tuplahinnan. Sekään ei ollut liikaa palvelusta, jossa pyykit pestään, kuivataan ja viikataan.
Illalla auringon laskettua Marko lähti käymään läheisellä ostarilla etsimässä ruokakauppaa. Siellä hän osuikin oikeaan kultasuoneen! Nyt meillä on pitkästä aikaa kunnon leipää, maitoa, jugurttia ja useampaa sorttia ihan oikeita juustoja. Lapset totesivatkin iltapalaa syödessään, että oli todella mukavaa syödä ihan oikea iltapala pitkästä aikaa. Me aikuiset olimme samaa mieltä. Erityisesti juustoa olikin jo ollut ikävä!
Asuntokompleksimme on viihtyisä ja tarkkaan vartioitu. Niinkin tarkkaan, että kun Jaana oli tulossa hissillä uimasta pyyhkeeseen kietoutuneena, vartijatätönen bongasi Jaanan epäsopivaksi luokitellun asukokonaisuuden valvontakamerasta, ja otti ihan yhteyttä hissiin sisälle kertoakseen, että ensi kerralla madam voisi sitten kulkea mekossa, tai muuten napsahtaa sakko. Alueella on muutama ravintola, kahvila, lemmikkieläinliike, kauneushoitola, parturi sekä pari pientä ruokakauppaa. Löytyy täältä vielä oma esikoulukin. Manila kun ei ole mikään vihreä keidas, on asuntokompleksissa myös oma ”secret garden” karppilampineen. Tämä alue oli ainakin huomattavasti viihtyisämpi kuin se ensimmäinen, jossa olimme yötä saapuessamme Filippiineille ensimmäisen kerran.
Täällä ollessamme kävimme vain tutustumassa Intramurosiin. Se on muurien ympäröimä alue, joka oli Espanjan vallan aikaan koko Manila. Pikkuisen on paikka kasvanut niistä ajoista! Kiertelimme tunnin ajan hevoskärryllä muurien sisällä, ja pysähdyimme muutamassa eri kohteessa. Alueen muurien yhteispituus on noin kuusi kilometriä, ja ilmeisesti niitä pitkin kävellen voisi kiertää koko Intramurosin alueen. Me tyydyimme kuitenkin vain nousemaan muureille ja ihmettelemään siellä olevia tykkejä pienen hetken ajan. Lisäksi pysähdyimme Fort Santiagossa, joka on pieni linnoitus vanhan kaupungin muurien sisäpuolella. Se on yksi Manilan merkittävimmistä historiallisista nähtävyyksistä. Kävimme linnoituksen vankityrmässä, jossa oli pidetty vankeja vielä toisen maailmansodan aikaan. Vankityrmään oli aseteltu nukkeja esittämään vankeja, mutta niiden lisäksi siellä oli myös valokuvia siellä olleista vangeista. Onneksi Risto ei katsellut niitä valokuvia sen tarkemmin! Myös Filippiinien kansallissankari José Rizal on ollut vangittuna Fort Santiagossa.
Piipahdimme myös Intramurosin keskusaukion, Plaza de Roman, luona sijaitsevassa Manilan katedraalissa, jonka jälkeen kävelimme Rizalin nimeä kantavaan puistoon. Se onkin ilmeisesti ainoa kunnollinen puisto Manilassa. Tosin ei siellä näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna ainakaan ollut kovin vihreätä. Alueella sai kävellä vain jalkakäytäviä pitkin, joten picnic nurmikolla oli poissuljettu ajatus.
Puistosta otimme taksin Mall of Asia -ostoskeskukseen. Se on suurin ostoskeskus Filippiineillä, ja hieman lähteestä riippuen se luokitellaan jopa maailman kolmanneksi suurimmaksi ostoskeskukseksi. No, oli miten oli, paikka oli valtava, ja näimme siitä vain murto-osan. Tarjolla oli kaikkea ruokakaupoista luistelukenttään ja jousiammuntarataan. Me tyydyimme kuitenkin vain ruokailemaan pikaruokaketju Greenwichissä ja ostamaan ”laskiaispullat” Cinnabon-kahvilasta. Lapset käväisivät myös leikkimässä tunnin ajan paikallisessa Hop Lopissa.
Manilassa olisi ollut kai enemmänkin nähtävää, mutta emme käyneet niitä katsomassa. Vietimme aikaa lähinnä asunnolla, mikä sopi hyvin meille kaikille. Aina ei jaksa olla liikekannalla. Sitäpaitsi liikenne on täällä niin hidasta, että muutaman kilometrin mittaiseen matkaan saa helposti tuhrattua autossa 45min. Käytännössä päivässä ei siis moneen nähtävyyteen ehdi edes tutustumaankaan.
Sunnuntaina lensimme taas takaisin Kuala Lumpuriin, josta meillä on muutaman päivän päästä jatkolento Sydneyyn. Uusia kokemuksia kohti siis!
Briefly in English:
Monday was the stopover day between Bohol and Manila for us. We took the ferry to Cebu and checked ourselves in to a hotel relatively close to the docks. It wasn’t close enough to walk, so we had to take a taxi. At the passenger terminal there were many so called taxi drivers, who tried to offer their services to us. When we asked if they drive by the meter, they said no. So we decided to walk out of the terminal area and just flag down a regular taxi. It was so much cheaper than the offers from these other “taxi drivers”.
We had our dinner at the mall next to our hotel. There we ended up in a fast food restaurant called Chowking. The food was very good, and being Chinese, not so unhealthy either. Ronja said that we should have this fast food restaurant chain in Finland too. (That’s a big compliment to a restaurant coming from her.) Later we walked to another mall next to the first one. (Yes, here there seems to be a mall almost in every corner.) There the kids spotted some sort of an open aerobic lesson and decided to join in for a while. Then it was time to go for an evening swim in the rooftop pool and eventually to bed.
The next morning we left the hotel right after breakfast and went to the docks to wait for the ferry to Manila. Once we got there, we were told that the ferry is late and will leave around three o’clock instead of eleven. Oh well, what can you do, but wait. So we waited and waited. If we had had a local number, we would have been informed about this change in the timetable, but since we only had the Finnish number, the info didn’t reach us.
Around two we were transported from Pier 3 to the area where our ship was waiting for the passengers and the cargo. When we got out of the bus, we were told to put our things in one line. After that a police dog checked all the bags. When we got “all clear”, we could embark to the ship.
Maligaya isn’t quite like the ferries going between Finland and Sweden, but our state room was cosy enough. Even the toilet seat was heated. There are three meals included in the ticket, so we had our lunch, dinner and breakfast there. If you expect buffet meals similar to the ones on the ferries going to Sweden, you’ll be disappointed. The customers are given two choices to choose from and all you get to drink is water. The food is good, but not really much to choose from.
There wasn’t much to do while on board. Since it was Valentine’s Day, there was some sort of a “date show” at the restaurant, but we didn’t understand much, since it was only in Filipino. The karaoke machine was also in active use, but other than that, nothing. There was a tiny shop where you can buy small snacks and noodles, and prepare them with the water you get from the hot water station downstairs.
For the night Jaana and the kids stayed in the state room, and Marko walked downstairs to his business class single cabin. The pillow and the bedsheet were included, but Marko had to rent his blanket for 50PHP (less than one Euro)
The ferry was supposed to arrive in Manila at 8:00, but we were there at 13:00. It didn’t take too long to disembark, but it took a long time to find a taxi. Or technically we could have gotten a taxi right away when we walked out from the ferry (there was a heard of aggressive taxi drivers there to offer their services), but they used only fixed fee, and it was 1500PHP (25€), so we said no thanks and walked out of the gate. There we were ambushed by another group of drivers, their best offer was 800PHP. Still a way too much. We flagged down a couple of metered taxis, but they saw an opportunity and suddenly the meter was either broken, or “nobody used a meter in Manila”. The best offer from these guys was 700PHP (about 11€).
At this point a couple of local guys from the same ferry came over to us and offered to call us a Grab-taxi, some sort of a version of Über. We waited for a while, but there were no free taxis around. So we used the plan b: We flagged down another taxi, and these guys negotiated the price with the driver. The result was that the driver put the meter on, but we would pay him 100PHP extra. We were happy with this offer, so we thanked the guys and hopped on the taxi.
It took forever to get to Mandaluyong, where our apartment was. The reason for that was that the traffic in Manila is absolutely insane. Cars and motorbikes everywhere and the traffic is just one big traffic jam! We also ended up sitting some extra in the taxi because the driver knew the area, but he had no clue, where the apartment there was. So we took a couple of wrong turns, he stopped to ask for directions and finally we got there. When we arrived, the fee was only 330PHP, so we would have paid way too much if we had taken any of the earlier offers.
The apartment was nice and clean. When registering as a guest, we were asked to show our Covid vaccination cards for the first time. Then we got the keys and got into our apartment on the 21st floor. The view from the balcony, especially in the evening, was great. After a very late lunch or an early dinner, the kids went for a swim in the pool on the 55th floor. Jaana took the laundry to the tower building next door. Since we wanted our laundry to be ready the next day, we had to pay the double price, but 420PHP (7€) isn’t too much for the service where they wash, dry and fold our clothes. After the sunset Marko walked to the closest mall to get some groceries. There he hit the jackpot! Now we have bread, milk, yoghurt and proper cheese in the fridge. The kids said that it was great to eat yoghurt after a long time.
The housing compound is nice and strictly guarded. The guards monitor even the elevators. Once Jaana was coming from the pool wrapped in a towel, we heard the security guard’s voice in the elevator saying “Madam, next time you need to wear a dress. Now it’s ok, but next time not.” (We’re assuming it means, that Jaana would be fined if caught wearing a towel in the lift the next time.) There are restaurants, cafes, a couple of small grocery stores, a pet shop, barber and even a kindy within this area. Since Manila isn’t famous for its greenery, there is also “a secret garden” between the towers, where you can go out for a walk if you like. So far this seems to be a nicer area to live in than the one where we stayed the night when we arrived to the Philippines for the first time.
While being in Manila we visited only Intramuros, the historic walled area. It’s completely surrounded by fortifications and was at the time of Spanish Empire considered to be the whole city of Manila. This place has grown quite a bit since those days! We travelled on a horse carriage for an hour and stopped to see some sights in Intramuros. We climbed on the thick walls (all together 6km long) and stopped at Fort Santiago, which is one of the most important historical sites in Manila. Several people died in its prisons during the Spanish Empire and World War II. José Rizal, one of the Philippine national heroes, was imprisoned there too. The last stop was at Plaza de Roma where we visited the Manila Cathedral. After that we walked to the Rizal Park nearby. The park isn’t very green, and you can only walk on the designated footpaths, so we didn’t stay there too long. Instead we took a taxi to the Mall of Asia, the largest mall in the Philippines. Depending on the source it’s also rated the third largest mall in the world. The place was massive! We only saw a fraction of it. You could do archery, or go ice skating there. We didn’t. We only ate at a pizza and pasta oriented fast food restaurant new to us, Greenwich, and bought buns from Cinnabon as a dessert. The kids also spent an hour in the local indoor playground there.
There are apparently sights to see in Manila, but we didn’t go to see many of them. We just mainly stayed in the apartment, which was fine for everyone. You don’t have to be constantly on the move. Also the traffic here is so bad, that it takes forever to drive even short distances, so it basically takes the whole day to visit one place.
On Sunday we had a flight back to KL from where we continue to Sydney in few days.
Hauska odotus kun tanssittiin
Tosi hieno kaupunki
Laittakaa lisää hauskoja kuvia