2.3. – 7.3.2023
Christchurchissa majoituimme yömyöhään Urbanz-nimiseen hostelliin, joka sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta. Koska ensimmäinen kokonainen päivä siellä oli aurinkoinen, päätimme lähteä tutustumaan kaupungin keskustaan ja myöhemmin katselemaan maisemia Christchurch Gondolalla, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella, lähellä Lytteltonin pientä satamakaupunkia.
Christchurchin keskusta-alue tuli katsastettua vanhanajan raitiovaunun kyydissä. Tämä yli 80-vuotias ratikkavanhus kuljetti meitä noin puolen tunnin verran kaupungin katuja pitkin. Näimme monta historiallista rakennusta ja kauniin joenranta-alueen lukuisine terassiravintoloineen. Kun kierros oli ohi, lähdimme etsiytymään paikalliselle bussiasemalle, koska gondolihissi sijaitsi kaukana kaupungin keskustasta.
Bussiasema löytyikin helposti, mutta oikean bussin löytäminen olikin sitten yllättävän hankalaa. Meille oli kerrottu, että pääsemme perille bussilla nro 28. Odottelimme seuraavaa bussia saapuvaksi, ja kun se parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen saapui, saimme kuulla nousseemme väärään bussiin. Numero oli kyllä oikea, mutta meidän piti etsiytyä vastakkaiseen suuntaan kulkevan bussin kyytiin. No, hyppäsimme pois kyydistä, ja jäimme odottamaan uutta bussia. Meille turisti-infossa lipun myynyt nainen oli unohtanut mainita, että bussiasema on reitin puolivälissä, eikä suinkaan sen päätepiste, kuten me aluksi oletimme. Siksi siis erehdyimme ensin bussista.
Bussimatka gondolihissille kesti puoli tuntia. Asemalla ei ollut lainkaan jonoa, joten pääsimme heti hyppäämään melkein 900m pitkälle gondolihissiajelulle. Kukkulan laki, jonne hissi meidät toi, oli 445m merenpinnan yläpuolella. Maisemat katselutasanteelta olivat kauniit. Koska oli vielä hyvä sää, ja meillä jonkin verran aikaa ennen viimeistä hissikyytiä takaisin ala-asemalle, päätimme lähteä kävelemään kukkulan laella risteilevillä luontopoluilla. Eteneminen ei ollut erityisen nopeaa, koska maasto oli todella kumpuilevaa. Koko ajan oli joko ylä- tai alamäki. Teimme kuitenkin lyhyen kierroksen, jonka jälkeen palasimme gondolihissillä takaisin. Bussi sattui saapumaan ala-asemalle juuri sopivasti, joten pääsimme lähtemään kohti hostellia käytännössä heti alas saavuttuamme.
Illalla lapset lähtivät käymään vielä hostellia vastapäätä sijaitsevassa leikkipuistossa. Se oli kyllä yksi hienoimmista leikkipuistoista, jonka olemme nähneet. Erilaisia kiipeily- ja liukuvaihtoehtoja oli runsaasti. Lisäksi alueella oli trampoliineja, vesileikkialue, zip line, erilaisia keinuja ja alue pienempien lasten hiekkaleikkejä varten. Aivan hikisinä lapset palasivat hostellille illalla takaisin. Kivaa oli kuulemma ollut.
Lauantaina lähdimme aamulla hakemaan varaamaamme matkailuautoa lentokentän lähellä sijaitsevasta Lucky Campers -vuokraamosta. Saimme allemme Lucky Rover –nimisen Toyota Hiacesta muokatun pienen menopelin. Säilytystiloja ei ollut liiemmin, mutta onnistuimme siitä huolimatta tunkemaan kaikki neljä rinkkaamme takaosassa sijaitsevan pitemmän penkin alla olevaan säilytystilaan. Tämä vaati tosin sen, että tyhjensimme kaikki rinkkamme, ja laitoimme tyhjät rinkat laatikkoon alimmaiseksi. Sen jälkeen ripottelimme rinkkojen päälle vaatteemme pienissä erillisissä muovipusseissa.
Ennen kuin starttasimme kunnolla liikkeelle, halusimme pysähtyä International Antarctic Centerissä. Se on paikka, joka kertoo hyvin havainnollisesti luonnosta ja tutkimuksesta etelänapamantereella. Teimme siellä mm. 4D-elokuvan muodossa retken etelänavalle, jonka jälkeen kokeilimme myös arktista lumimyrskysimulaattoria. Eipä tuo poikennut juuri Suomen tavallisesta tuulisesta talvilauantaista. Kylmää oli, mutta sehän nyt on vain pukeutumiskysymys. Risto (ja Ronjakin) viettivät paljon aikaa rapsutellen valtavankokoisia husky-koiria, joiden käyttötarkoitusta oli siellä esittelemässä eräs maori-mies. Hän kertoi omistavansa vain ”vähän” koiria, sillä hänellä niitä oli vain 12 kappaletta. Ehkä rekikoiramielessä se on vähän, mutta silti lukumäärä tuntui suurelta. Näimme keskuksessa myös pieniä sinipingviinejä, jotka ovat kaikki siellä sen vuoksi, että niillä on jokin vamma. Yhtä oli purrut hai, toista koira. Kolmannella oli halvaantunut räpylä, neljäs oli osittain sokea ja viides pelkäsi vettä. (Aika huono ominaisuus pingviinille se.)
Kaikkein hauskin kokemus taisi kuitenkin olla 10 minuutin mittainen ajelu Hägglund-ajoneuvolla esterataa pitkin. Tämän radan avulla pyritään esittelemään ihmisille, millaisista olosuhteista tämä ajoneuvo selviää. Hägglundeja käytetään etelänavalla kuljettamaan tarvikkeita ja ihmisiä. Mitään kaikkein mukavimpia ja hiljaisimpia ajoneuvoja nämä eivät ole, mutta selviytyvät mm. uskomattomista ylä- ja alamäistä, yli metrin levyisistä railoista, todella möykkyisestä maastosta ja jopa vesiesteistä.
Kun Antarctic Center sulkeutui, oli meidänkin pakko jatkaa matkaa. Olimme varanneet majoituksen pienestä Timaru-nimisestä kaupungista, koska se sijaitsi suunnilleen puolivälissä Mt. Cookille ajaessa. Tämä leirintäalue oli todella hyvin varusteltu. Lapset ehtivät jopa leikkiä hetken alueen leikkipaikalla ennen kuin alkoi sataa. Tämä Uuden-Seelannin loppukesän/alkusyksyn vesisade oli tuttua Jaanalle ja Markolle jo edelliseltä reissulta Uuteen-Seelantiin. Silloin tosin vettä tuli aika-ajoin niin paljon, että teitä oli poikki ja ihmisiä saarroksissa vesimassojen vuoksi. Toivotaan, että ihan näihin mittakaavoihin ei tällä reissulla päästä! Paikallinen supermarket Pack’n’Save sijaitsi kätevästi leirintäalueen vieressä, joten käväisimme siellä vielä täydentämässä asuntoauton jääkaappia. Sen jälkeen nautimme myöhäistä illallista paikan yhteiskeittiössä, ja lasten toiveesta juhlistimme erilaisin herkuin sitä, että olimme olleet matkalla tasan 2kk ja että oli ensimmäinen yö asuntoautossa.
Juhlimisen jälkeen olikin aika suorittaa ensimmäinen sänkyjen petaamisprojekti. Hyvin nopeasti tuli selväksi se, että emme luultavasti liikuttele lasten yläsänkyä enää takaisin tiiviimpään pakettiin päivisin, sillä sen verran hankalaa oli katonrajassa sijaitsevan sängyn petaaminen. Helpompi antaa olla sängyn avoimena koko ajan. Samalla saamme ylimääräistä säilytystilaa repuillemme, jotka eivät luonnollisestikaan mahtuneet pieneen säilytyslaatikkoon rinkkojen seuraksi.
Aikuisten peti tehdään puolestaan juuri tuosta säilytyslaatikosta ja muutamasta lisäpatjasta asuntoauton keskiosaan. Päät ovat nukkuessa kohti auton etuosaa, ja jalat lasten penkeillä, joissa he ajomatkan aikana istuvat. Lasten penkkien väliin tulee vielä pieni lisäkappale, jotta aikuistenkin sänky on yhtenäinen (tai ainakin melkein) suorakaide. Sateen ropistessa asuntoauton kattoon kävimme kaikki nukkumaan, ja heräsimme kellon soittoon klo 9:00.
Timarusta jatkoimme matkaa kohti Mt. Cookia. Tosin ensin pysähdyimme ruokaostoksilla uudelleen, sillä olimme katsoneet, että määränpäästämme olisi 30min ajomatka lähimpään ruokakauppaan. Helpompi siis suorittaa ostokset etukäteen, kun kerran jääkaapissa oli tilaa. Seuraava stoppi oli paikallinen rautakauppa, sillä emme olleet huomanneet vuokrata asuntoautoomme lainkaan lämmitintä. Lämmitin tulee taatusti tarpeeseen juuri öiseen aikaan, sillä esimerkiksi Mt. Cookilla lämpötila putoaa yöllä jo todella lähelle nollaa. Kaikkein halvinta lämmitintä emme saaneet, koska sen kaivaminen varaston uumenista olisi vienyt kuulemma vuorokauden. Niinpä päädyimme ostamaan myymälässä sillä hetkellä halvimman tarjolla olevan laitteen, joka oli 99NZ$ eli vähän alle 60€ maksava Stanleyn raksalämmitin. Toivottavasti tuolla hinnalla saimme vähän hiljaisemman lämmittimen, jota voi hyvin pitää päällä myös öiseen aikaan. Se halvin laite nimittäin on todella äänekäs. Sellainen Markolla ja Jaanalla oli vuokrattuna edellisellä Uuden-Seelannin reissulla. Kun lämmitinkin oli hankittuna, oli edessä vielä kolmas pysähdys, pankkiautomaatti. Jostain syystä meidän suomalaiset pankkikorttimme eivät ole kunnolla toimineet läheskään kaikissa paikoissa, joissa olemme asioineet. Niinpä varmuuden vuoksi päätimme nostaa hieman lisää käteistä tällaisia tilanteita varten.
Kun kaikki pakolliset asiat oli hoidettu, pääsimme viimein matkaan. Marko hyppäsi jälleen rattiin ja aloitimme reilun parin tunnin mittaisen ajomatkan kohti Mt. Cookia ja Glentannerin leirintäaluetta, josta olimme varanneet sähkötolpallisen asuntoautopaikan kahdeksi yöksi. Täällä emme halunneet parkkeerata jokamiehenoikeudella autoamme minnekään luonnon keskelle ilmaiseksi, sillä olimme varmoja, että sähköllä toimiva lämmitin on tarpeen näillä korkeusasteilla. Oikeassa olimmekin, sillä kun saavuimme paikalle, olivat vuorenhuiput valkoisenaan lumesta ja ilma viileä, vaikka oli vielä päivä.
Ihan ilman pysähdyksiä emme tätäkään matkaa onnistuneet taittamaan, sillä välillä oli pakko pysähtyä ihailemaan maisemia. Ensimmäinen pysähdys tehtiin Lake Tekapon luona, toinen Lake Pukakin rannalla. Tältä jälkimmäiseltä pysähdyspaikalta melkein saatoimme nähdä oman leirintäalueemme, joka sijaitsi järven vastakkaisella rannalla. Perille Glentanner Parkiin päästyämme emme enää tehneet muuta, kuin laitoimme ruokaa todella hitaasti lämpiävällä liedellä. Siinä ehti kokki lämmetä ennen liettä moneen kertaan! Vihdoin nakkikastike oli kuitenkin valmis, ja pääsimme illallisen jälkeen asuntoautoon nukkumaan.
Yö sujui ihan mukavan lämpöisissä tunnelmissa, sillä hankkimamme lämmitin toimi hyvin. Siinä oli jopa toiminto, joka pysäytti lämmittimen automaattisesti, kun sisälämpötila oli kohonnut riittävästi. Masiina hurahti uudelleen taas käyntiin, kun se aisti lämpötilan laskeneen. Lämmitin ei siis hurissut ilonamme koko yötä, ja vaikka se niin olisi tehnytkin, ei sen ääni ollut mitenkään häiritsevän voimakas.
Aamupalan jälkeen lähdimme White Horse -nimiselle leirintäalueelle, sillä sieltä lähti lukuisia kävelyreittejä Mt. Cookin luonnonpuistoon. Valitsimme meille noin 10km mittaisen Hooker Valley Trackin. Sen aikana näimme paljon huikeita maisemia ja ylitimme kolme riippusiltaa. Reitin päätepisteessä meitä odotti jäätikkö ja sen alla oleva jääkylmä vuoristojärvi. Vesi oli vain kolmeasteista, mutta erään australialaismiehen esimerkkiä seuraten Markokin päätti pulahtaa sinne uimaan. Markon uintisuoritus oli tämän ensimmäisen uimarin mielestä niin miehekäs suoritus, että hän halusi ehdottomasti yhteiskuvaan Markon kanssa.
Tiistaina palasimme jälleen kouluhommien pariin. Lapset ehtivät ahkeroida tunnin verran, ennen kuin oli välitunnin aika. Olimme nimittäin varanneet vierailun Tasman-jäätikölle. Pitihän lapsillekin tarjota lumileikkejä välituntien aikaan, sillä muutenhan se olisi ollut vallan epäreilua, kun heidän luokkakaverinsa saavat telmiä ulkona lumessa, mutta he eivät. Meidän ei tarvinnut tarpoa sinne jalan, vaan pääsimme pienlentokoneen kyydissä laskeutumaan jäätikölle noin parin kilometrin korkeuteen. Jäätikkö on Uuden-Seelannin pisin (n. 24km) ja laskeutumiskohdassa allamme oli jäätä 400m verran. Suksilla varustettu pienlentokone on kuulemma ainoa eteläisellä pallonpuoliskolla, joka laskeutuu suksilla jäätikölle, tai oikeastaan yhtään mihinkään. Kyseessä oli siis varsin poikkeuksellinen kokemus. Laskeuduimme jäätikölle todella jyrkkään rinteeseen. Syitä laskeutumispaikalle oli oikeastaan kaksi. Koneen vauhti hidastui ylämäkeen laskeuduttaessa nopeasti, emmekä törmänneet vuorenseinämiin. Toinen syy oli se, että tähän aikaan vuodesta laskeutumispaikkoja ilman valtavia railoja ei jäätiköllä ole juuri lainkaan.
Ihastelimme maisemia jäätiköllä jonkin aikaa, ja lapset rakensivat sinne pikkuruisen lumiukonkin. Sen jälkeen kiipesimme sinne lentäneen helikopterin kyytiin. Risto ja Marko pääsivät kuljettajan viereen etupenkkiin. Jaana ja Ronja istuivat takana. Ennen laskeutumista kävimme aivan Mt. Cookin huipun (3724m) luona ja lopulta pujahdimme alas laaksoon kahden vuorenhuipun väliin muodostuneesta pienestä solasta. Maisemat olivat jälleen kerran aivan huikeat! Uusi-Seelanti on kyllä upea maa.
Briefly in English:
In Christchurch, we stayed in a hostel called Urbanz, a short walk away from the city centre. As our first full day there was sunny, we decided to explore the city centre and later take a ride on the Christchurch Gondola, which was located outside the city, near the small port town of Lyttelton.
We hopped on an old-fashioned tram to check out the centre of Christchurch. This 80+ year old tram took us around the city streets for about half an hour. We saw many historical buildings and a beautiful riverside area with numerous terrace restaurants. When the tour was over, we headed for the local bus station, as the gondola station was far from the city centre.
The bus station was easy to find, but finding the right bus was surprisingly difficult. We had been told that we could get there on bus number 28. We waited for the next bus to arrive, and when it did, after a twenty minute wait, we were told that we had got on the wrong bus. The number was correct, but we should have been on a bus going to the opposite direction. Well, we jumped off the bus and waited for another one. The lady who sold us the tickets at the tourist information office had forgotten to mention that the bus station was the halfway point of the route, not the end of the route as we had initially assumed.
The bus ride to the gondola took half an hour. There was no queue at the station, so we could jump straight on the almost 900m long gondola ride. The upper station was 445m above sea level. The view from the observation deck was beautiful. As the weather was still good, and we had some time before the last ride back to the lower station, we decided to go for a walk on the nature trails criss-crossing the top of the hill. After a short walk we took the gondola back.
In the evening, the children went to the playground opposite the hostel. It was one of the nicest playgrounds we have ever seen. There were plenty of climbing and sliding options. There were also trampolines, a water play area, a zip line, various swings and an area for smaller children to play in the sand. The sweaty children returned to the hostel in the evening. They said they had had a great time.
On Saturday morning we went to pick up the campervan we had booked from the Lucky Campers rental shop near the airport. Our campervan was modified from a Toyota Hiace and the model was called Lucky Rover. There wasn’t much storage space, but we still managed to fit all four of our backpacks into the storage box under one of the seats in the back. This did, however, require us to empty all our backpacks, and put the empty ones in the box on the bottom. The contents of the backpacks, which already were separated to various smaller plastic bags, were stacked on top according to how frequently they would be needed.
Before we really got going, we wanted to stop at the International Antarctic Center, which is an exhibition of Antarctic nature, expeditions and research. We made an excursion to Antarctica in the form of a 4D film and tried out the Arctic snowstorm simulator. Not much different from the usual windy winter days in Finland. It was cold, but that’s just a matter of dressing up properly. Risto (and also Ronja) spent a lot of time petting the huge husky dogs that were there. The owner told us that he only had “a few” dogs, as he only had 12 of them. Perhaps in dog sled terms that is a small number, but it still seemed like a lot to us. We also saw small blue penguins at the centre. They’re all there because they have a disability of some sort. One had been bitten by a shark, another by a dog. A third had a paralysed flipper, a fourth was partially blind and a fifth was afraid of water, which is arguably pretty bad for a penguin…
The most exciting experience was probably the 10 minute ride in a Hägglund along the obstacle course. The track is designed to show people what kind of conditions this vehicle can cope with. Hägglunds are used on Antarctica to transport supplies and people. They are not the most comfortable or quiet vehicles, but they can cope with incredible inclines and declines, over-metre-wide cravasses, really bumpy terrain and even water obstacles.
When the Antarctic Center closed, we had to move on. We had booked accommodation in a small town called Timaru, as it was about halfway up Mt. Cook. This campground was really well equipped. The kids even had time to play in the playground for a while before it started to rain. This late summer/early fall rain in New Zealand was something Jaana and Marko were already familiar with from their previous trip to New Zealand. Back then, however, it was pouring down so hard that roads were blocked by the water and people were surrounded in their homes. Let’s hope that this trip won’t be quite on the same scale! The local Pak’n’Save supermarket was conveniently located next to the campsite, so we stopped to stock the fridge in the campervan. Later we had dinner, and at the children’s request, we celebrated the fact that we had been on the road for exactly 2 months and that it was our first night in the campervan.
After the celebrations, it was time for the first bed-making project. It became clear very quickly that we probably wouldn’t be moving the kids’ top bed back into a more compact package during the day, because it was very hard to make the bed in such a small space. It was just easier to leave the bed open all the time. It also gives us extra storage space for the rest of our bags we couldn’t fit in the small storage box.
The other bed, on the other hand, is made from the storage box and a few extra mattresses to the mid-section of the campervan. The pillows are towards the front of the car when sleeping, and the feet on the children’s benches where they sit during the journey. There is a small extra block to put in between the children’s benches, so that the second bed also forms (or at least almost forms) a rectangle. With the rain drizzling on the roof of the campervan, we all went to bed, and woke up to the alarm at 9:00am.
From Timaru we continued our journey towards Mt. Cook. Although first we stopped for groceries again, as we had heard that our campsite would be a 30min drive away from the nearest grocery store. It was easier to do the shopping in advance, since there was room in the fridge. Next stop was the local hardware store, as we hadn’t rented a heater for our campervan at all. A heater is definitely needed at night. For example at Mt. Cook region, the temperature drops very close to zero at night. The cheapest heater we could find was not available, as it would have taken 24 hours to dig it out of the storage room. So we ended up buying the cheapest unit available in the shop at the time, which cost 99NZ$ (just under 60€). Hopefully, for that price we got a slightly quieter heater that could be kept on during the nights too. The cheapest one is really loud. We know, because Marko and Jaana had one of those on their last trip to New Zealand. Once the heater was purchased, there was a third stop to make – the ATM. For some reason, our Finnish bank cards have not been working properly in many places we have visited. So, just in case, we decided to withdraw some money for situations like this.
After all the necessary things were taken care of, we were finally on our way towards Mt. Cook and the Glentanner campsite. We had booked a powered site for two nights there. We didn’t want to do freecamping, as we were sure that the heater would be necessary at these altitudes. We were right, because when we arrived, the mountain peaks were white with snow and the air was crispy, even though it was still daytime.
On the way we had to stop to admire the scenery. The first stop was at Lake Tekapo, the second at Lake Pukaki. From this latter stop, we could almost see our own campsite, which was on the opposite side of the lake. Once we got to Glentanner Park, all we did was cook dinner on a really slow cooker. Finally the bangers and mash was ready. After dinner we went back to the campervan and to bed.
The night was nice and warm, as the heater we had bought worked well. It even had a function that automatically stopped the heater when the indoor temperature was warm enough. The machine started up again when it sensed the temperature had dropped. So the heater did not run all night, and even if it had been running the whole night, the noise was not disturbingly loud.
After breakfast, we headed to the White Horse campsite, as that was a starting point of numerous hiking trails to Mt. Cook National Park. We chose the Hooker Valley track, which was about 10km long. During the hike we crossed three suspension bridges. At the end of the trail, we were greeted by a glacier and an ice-cold mountain lake below it. The water was only three degrees, but following the example of an Australian dude, Marko decided to take a dip anyway.
On Tuesday, we were back to school again. The children worked hard for an hour or so, and then it was time for a recess. We had booked a visit to the Tasman Glacier. (We had to offer the kids snow play during recess, otherwise it would have been totally unfair, because their classmates get to play outside in the snow all the time.) We hopped on a small propeller plane and landed on the glacier at the altitude of approximately two kilometers. The glacier is the longest in New Zealand (about 24km) and there was 400m of ice underneath us at the landing point. Our plane is apparently the only one in the southern hemisphere to land on skis on a glacier, or anywhere else for that matter. We landed on a really steep slope on the glacier. There were two reasons for that. Firstly, the plane slows down quickly and won’t hit the mountains. Secondly at this time of the year there are hardly any landing sites on the glacier without huge crevasses.
We admired the scenery on the glacier for a while, and the children even built a tiny snowman there. Then we continued back on a helicopter. Risto and Marko got the front seats next to the pilot. Jaana and Ronja sat in the back. We flew right past the peak of Mt. Cook (3724m) and continued into the valley through a small pass between two mountain peaks. The scenery was once again absolutely stunning! New Zealand is indeed a beautiful country.
Kyllä meilläkin on paljon lunta
Oliko se sulannut lumi kylmää vettä?