18.4.-24.4.2023
Lentomme Nadista Tokioon lähti fidziläiseen tapaan hieman myöhässä. Iloksemme kuitenkin huomasimme, että lento ei ollut läheskään täyteen varattu, joten jokaisella meillä oli tilaa riittämiin koko pitkän 9h lennon ajan. Kun saavuimme Japaniin, oli ”Fiji time” todella taaksejäänyttä elämää, sillä kaikki tuntui toimivan ajallaan. Lisäksi jokainen asia oli viimeisen päälle organisoitu ja mietitty. Pakko kai se on olla järjestelmällinen ja tarkka, kun Tokiossa pitää liikutella miljoonia ihmisiä päivittäin.
Olimme varanneet Tokiosta kuudeksi yöksi itsellemme Airbnb-yksiön Nishi-Kasain kaupunginosasta. Sinne päästäksemme meidän piti ottaa lentokentältä ensin tunnin mittainen bussikyyti keskustaan, josta jatkoimme metrolla suoraan asunnollemme. Asunnon omistaja oli osoitteen lisäksi lähettänyt Markolle lukuisia valokuvia siitä, kuinka asemalle päästyämme löytäisimme perille asuntoon. Lyhyen valokuvasuunnistuksen jälkeen löysimme asunnon ja pääsimme nukkumaan. Koska Japanissa on kello kolme tuntia vähemmän kuin Fidzillä, olimme kaikki enemmän kuin valmiita unten maille, kun viimein klo 23:30 painoimme päämme tyynyyn.
Seuraavana aamuna emme osanneet nukkua kovin pitkään, joten pääsimme liikkeelle hyvissä ajoin. Ensimmäinen kohteemme oli paikallinen lääkäriasema, sillä Jaanan kaksi viikkoa takaperin Uudessa-Seelannissa satuttama jalka vaivasi edelleen. Olimme sähköpostitse selvittäneet, mihin lääkäriasemalle saimme mennä. Onneksi täällä kaikki kadunnimet ja metroasemat on merkitty myös länsimaisin kirjaimin, niin perille löytäminen oli todella helppoa. Lääkärissä ei ollut juurikaan jonoa, joten Jaana pääsi tohtorin juttusille nopeasti.
Jaana oli varmuuden vuoksi kääntänyt Googlen kääntäjällä muutamia fraaseja japaniksi, jos tohtori olisi kielitaidoton, kuten useimmat paikalliset tuntuvat täällä olevan. Lääkäriaseman sivuillakin lupailtiin vain ”Basic English” kielitaidoksi. Oli kuitenkin positiivinen yllätys, että vanhempi lääkärimies puhui kohtuullisen hyvää englantia. Jalka ultrattiin, ja lääkäri totesi, että lihaskudos ei ollut vaurioitunut. Kyseessä on vain suuri hematooma, joka sitten aikanaan sieltä sulaa pois. Piti kuulemma vain odotella kärsivällisesti tämän tapahtumista. Hematooma ei ollut niin suuri, että sitä olisi kannattanut nyt lähteä kirurgisesti poistamaan. Jos Suomeen palattua patti on edelleen paikoillaan, silloin kannattaa mennä uudelleen lääkärin juttusille.
Lääkkeeksi Jaana sai jonkinlaisia tulehduskipulaastareita tarpeen mukaan käytettäviksi reiteen. Lisäksi reiteen soviteltiin tukiside, koska kävelemme joka päivä todella paljon. Siteen virittelyn ohessa lääkärin kielitaito hieman petti, mutta sekin aiheutti lopuksi vain remakan naurun:
Lääkäri (katsoo tukisidettä Jaanan jalassa): Oh, you’re too big.
Jaana: Excuse me?
Lääkäri: No, no, no… Sorry! You’re not fat. You Western people are much bigger. Big people. Asians are much smaller.
No, kaapin kätköistä haettiin seuraavaa kokoa oleva side. Se oli sopiva jopa tähän länsimaiseen reiteen, ja pääsimme jatkamaan Tokioon tutustumista. Hintaa lääkärikäynnille tuli lääkkeineen ja siteineen vain reilut 80 euroa. Se oli positiivinen yllätys, sillä netissä oli ollut juttuja siitä, kuinka länsimaiset ihmiset joutuvat maksamaan lääkärikäynneistään täällä paljon enemmän kuin paikalliset. On varmasti totta, että turistit joutuvat maksamaan enemmän, mutta paikallisille lääkäripalveluiden täytyy silloin olla todella edullisia.
Lääkäristä ajelimme metrolla Otemachin asemalle, josta oli lyhyt kävelymatka Tokion keisarillisen palatsin luokse. Me emme tosin palatsia nähneet, vaan kävelimme ainoastaan alueen itäisen puutarhan puolella. Japanin keisari asuu kyseisessä paikassa, mutta tavallinen kansa ei pääse suljetulle puolelle muuten kuin opastetuille kierroksille. Lisäksi portit avataan myös keisarin syntymäpäivänä ja uudenvuoden aikaan, jotta kansa voi esittää keisarille uudenvuoden toivotuksensa.
Palatsialueelta jatkoimme matkaa Shibuyan kaupunginosaan, koska halusimme käydä katsomassa, miltä näyttää maailman vilkkain tienristeys. Risteysalueella syttyy kaikille autoille punaiset valot yhtä aikaa, jolloin risteysaluetta ylittävät ihmiset lähtevät kaikki liikkeelle samanaikaisesti. Me olimme paikalla ruuhkattomaan aikaan, joten mikään suunnaton vilske risteyksessä ei silloin ollut. On kuitenkin arvioitu, että kaikkein vilkkaimpaan aikaan risteyksen ylittää jopa 3000 jalankulkijaa samanaikaisesti vihreiden valojen palaessa. Tähän aikaa kuluu 46 sekuntia.
Vaikka Tokio onkin valtava kaupunki, ei täällä ole päässyt törmäämään vielä ahdistaviin ihmismassoihin. Toki kaupungilla on paljon väkeä liikkeellä, mutta ei tungokseksi asti. Metroissakin on ollut tähän asti aika hyvin tilaa. Emme tosin ole olleet liikkeellä niissä aivan pahimpaan ruuhka-aikaan. Joistain kaupunginosista löytyy päivisinkin tosi hiljaisia pikkukatuja, joilla ei liiku ketään. Sitä ei olisi uskonut kokevansa noin 14 miljoonan asukkaan kaupungissa.
Seuraavana päivänä lähdimme ensin Asakusan alueelle. Sinnekin pääsi asunnoltamme kätevästi vain kerran metrolinjaa vaihtamalla. Tällä alueella on säilynyt vanha perinteinen japanilainen tunnelma paremmin, kuin muualla Tokiossa. Paikka oli todella vilkas, ja katuja reunustavissa pikkukojuissa myytiin mm. perinteisiä japanilaisia asuja, esineitä ja koruja. Lisäksi kaduilla oli useita kojuja, joista myytiin pientä suolaista ja makeaa purtavaa. Alueella sijaitsi myös Senso-jin buddhalaistemppeli, jonne päädyimme ensimmäiseksi. Tämä temppeli on Tokion vanhin, ja siksi myös merkittävin. Temppelillä ei tarvinnut olla yksin, sillä paikka oli myös suosittu ihan paikallistenkin keskuudessa. Alueella kulki paljon kimonoihin pukeutuneita naisia ottamassa itsestään valokuvia. He poseerasivat mielellään myös turisteille. Olipa siellä muutama paikallinen mies jukataankin pukeutuneena. Poislähtiessämme ostimme temppelialueen ulkopuolella olevasta pikkukioskista jonkinlaisia nyyttejä välipalaksi. Lapset ostivat suklaalla täytetyt nyytit, kun aikuiset kokeilivat suolaista nyyttiä, jonka täyte kulki monja-nimellä. Me ristimme tämän kasvis-nuudelinyytin oitis mönjäksi. Hyvää sekin oli, nimestään huolimatta.
Koska Tokion Sky Tree televisio- ja näköalatorni sijaitsi todella lähellä Senso-jin temppeliä, päätimme kävellä sinne seuraavaksi. Tähän 634m korkeaan torniin oli mahdollisuus päästä 450m korkeudelle ihastelemaan maisemia, joten ostimme liput ja hurautimme hissillä ensin 350 metrin korkeuteen viidessäkymmenessä sekunnissa. Sieltä siirryimme toisella hissillä vielä sata metriä ylöspäin. Maisemat tornista olivat kieltämättä aika huikeat. Tornista lintuperspektiivistä Tokiota katsellessa tajusi hyvin, kuinka valtavasta kaupungista onkaan kyse. Kaupunki jatkui silmänkantamattomiin jokaiseen ilmansuuntaan.
Laskeuduttuamme taas maan tasalle kävimme syömässä tornin vieressä olevan ostoskeskuksen food courtissa. Tarjolla oli vaikka mitä herkkuja todella edulliseen hintaan. Vaikka Japanissa olemmekin, päädyimme tällä kertaa syömään thaimaalaista ruokaa. Ruuan hinta on yllättänyt meidät täysin. Olimme varustautuneet siihen, että syöminen ravintoloissa, tai ruoka kaupassa olisi kallista, mutta olimme väärässä. Nämäkin ruoka-annokset olivat alle kympin luokkaa, ja vielä halvemmalla syömistä saa pienistä kadunvarsikeittiöistä. Niistäkin uskaltaa täällä hyvin syödä, sillä kaikkialla on todella siistiä, eikä tarvitse pahemmin pelätä vatsatauteja. Tosin näissä katukeittiöissä syödessä ruokalistan tulkitseminen voi olla hankalaa, sillä ne ovat pääosin vain japaniksi.
Lounastauon jälkeen lähdimme vielä käymään Kameido Tenjin shintopyhäköllä. Syy sinne menoon ei ollut varsinaisesti pyhäkkö itse, vaan sen alueella kukkivat wisteriat. Koska olimme myöhästyneet kirsikankukkien kukinnasta, tämä oli kakkosvaihtoehtomme kukkien bongaukselle. Lapsia kukat eivät juuri kiinnostaneet, vaan he iskivät silmänsä alueella myynnissä oleviin suklaakuorrutettuihin banaaneihin. Seuraavaksi eniten heitä kiinnosti alueella esiintyvä mies apinansa kanssa. No, jokaiselle jotakin.
Perjantaina lähdimme lasten toiveesta Uenon eläintarhaan. Se sijaitsi Uenon puiston perukoilla, joten samalla tuli katsastettua myös varsinainen puistoaluekin. Koska olimme noin kaksi viikkoa myöhässä kirsikankukinnasta, Uenon hanami jäi nyt tällä kertaa näkemättä. No, onpahan yksi hyvä syy palata Japaniin takaisin. Ennen puistoon menoa kävimme kuitenkin Uenon rautatieasemalta ostamassa itsellemme viikon mittaiset Japan Rail Pass- kortit. Tämä oli kaikkein halvin ratkaisu liikkumiseen kaupungista toiseen, vaikkei sekään ihan ilmainen ollut. Kahden aikuisen ja kahden lapsen passit maksoivat yhteensä hieman yli 100 000 jeniä, eli noin 650€.
Eläintarha oli todella suuri, joten koko porukka käveli tänään kyllä useamman kilometrin eläimiä katsellessaan. Lasten suosikeiksi nousivat pandat, jääkarhut, pienet pygmivirtahevot sekä gorillat. Satuimme paikalle juuri sopivasti jääkarhujen ruoka-aikaan, joten näimme, kuinka toinen jääkarhuista sukelteli veteen nappaamaan hänelle sinne heitettyjä kaloja ja lihanpaloja. Eläintarhassa pääsi hyvin näkemään kaikki siellä olevat eläimet. Valitettavasti se tietysti tarkoitti sitä, että aitaukset olivat monella eläimellä aika pienet ja virikkeettömät. Pandojen näkemisen suhteen meillä kävi hyvä tuuri, sillä silloin kun me kävimme niitä katsomassa, jonoa ei ollut lainkaan. Noin pari tuntia myöhemmin jonotusaika pandojen luokse oli jo 45min.
Uenon puiston kupeessa sijaitsi hassu pikkukauppojen ja –ravintoloiden alue Ameyoko. Kävimme siellä lyhyesti pyörähtämässä, ennen kuin palasimme metrolla takaisin kämpille. Lapset iskivät silmänsä pienessä kojussa myytäviin täytettyihin lettuihin, joten ostimme pari sellaista. Tällä kertaa tilaaminen oli helppoa, sillä kaikki lettuvaihtoehdot täytteineen oli esitelty muovisina numeroituina versioina kojun ulkopuolella. Oli siis helppo näyttää vain numeroa, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Tämä ei ole ensimmäinen paikka, jossa törmäsimme näihin muovisiin ruoka-annoskopioihin. Jossakin täytyy olla valtava tehdas, joka tuottaa muoviruokia ravintoloiden näyteikkunoihin.
Olimme lähteneet liikkeelle aamukymmeneltä, mutta jotenkin taas vain kello oli kuusi, ennen kuin olimme kotona. Tämä johtui osittain siitä, että vaikka metroverkosto täällä on kattava ja nopea, ovat etäisyydet niin pitkiä, että paikasta toiseen siirtymiseen menee helposti paljon aikaa. Olimme pari tuntia kotosalla, kunnes illalla lähdimme vielä kokeilemaan lähialueemme ravintolatarjontaa.
Olimme varmuuden vuoksi kääntäneet ja kopioineet japaniksi Googlen kääntäjällä keskeisimmät sanat, joita uskoimme tarvitsevamme (kana, mausteinen ja mieto). Emme kuitenkaan niitä tarvinneet, sillä valitsemamme pikkuravintolan listassa kaikki annokset oli myös kirjoitettu englanniksi. Yritimme ensin tarjoutua ravintolaan sisälle, mutta yksi työntekijöistä ilmoitti meille japaniksi, että neljälle hengelle ei löytyisi tilaa. Näin ainakin oletimme, koska vapaita paikkoja oli vain pari. Onneksi paikasta sai myös take away –annoksia, joten otimme sellaiset. Niitä varten tosin piti kiertää ravintolan ulkopuolelle tilaamaan ne pikkuisesta luukusta ja odotella annoksia ulkosalla.
Lauantaina meidän oli tarkoitus käydä ostamassa perheen miehille uudet sandaalit, koska kumpainenkin on jo kävellyt nykyiset aika huonoon kuntoon. Ajoimme ensin metrolla Otemachin asemalle ja kävimme tutkailemassa, mistä sieltä pääsisimme maanantaina junaan, jonka on määrä kuljettaa meidät Osakaan. Ihan hyvä, että kävimme katsastamassa reitin etukäteen, sillä täysien rinkkojen kanssa ei olisi mukava huomata kulkeneensa maan alla puoli kilometriä väärään suuntaan.
Otemachin alue on samalla myös kaupungin bisneselämän keskus. Siksi alueen kaduilla olikin varmaan todella hiljaista, koska oli viikonloppu. Kun jatkoimme matkaa kävellen hieman eteenpäin Ginzan kaupunginosaan, alkoi ihmisiäkin olla jo vähän enemmän. Edelleenkään ei tosin ollut sellaista miljoonakaupungin ihmispaljoutta, mitä olimme odottaneet. Olimme ajatelleet, että koska Ginza on kuuluisa shoppailualue, olisi siellä helppo tehdä ostoksia. Olisihan se ollut helppoa, jos olisi halunnut sijoittaa rahansa Pradan, Fendin, Louis Vuittonin ja Bvlgarin kaltaisiin liikkeisiin. Meidän matkabudjettimme ei siihen kuitenkaan taipunut. Halvemmissakin vaateliikkeissä oli länsimaisen ihmisen hieman haasteellista löytää sopivaa päällepantavaa, kun kaikissa mainostettiin vaatteiden olevan ”petit” tai ”extra small size.” Saa nähdä, mikä naurunremakka siitä syntyy, kun lopulta löydämme kaupan, joka myy sandaaleja ja Marko kertoo tarvitsevansa kengän kokoa 46…
Marko jäi vielä kaupungille etsimään eletroniikkaliikettä ostaakseen Ronjalle uudet kuulokkeet, kun Jaana ja lapset suuntasivat takaisin asunnolle. Ennen asunnolle paluuta oli kuitenkin suoritettava tärkeä rituaali, lauantaikarkkien osto. Sekin oli melkoista arpapeliä, kun yhdessäkään karkkipussissa ei lukenut sanaakaan englantia. Lopulta päädyimme ostamaan useamman pienen pussukan, sillä kalliita ne eivät olleet. Jos joku karkki osoittautuu huonoksi, on vielä monta muuta pussia jäljellä.
Sunnuntaina aamupäivällä suuntasimme Yoyogi-puistoon ja sen vieressä sijaitsevalle Meiji Jingu -shintopyhäkölle. Jäimme pois Shibuyan metropysäkillä, ja kävelimme Harajuku-kaupunginosan läpi kohti temppeliä. Harajukun alueella on paljon erilaisia kauppoja, ja tällä kertaa osa liikkeistä oli jopa sellaisia, että oli toiveita löytää Ristolle uudet sandaalit rikkinäisten tilalle. Pysähdyimme muutamassa liikkeessä menomatkalla temppeliin, mutta sopivaa kokoa ei näistä kaupoista löytynyt. Niinpä Risto jatkoi matkaa edelleen reikä ukkovarpaan kohdalla toisessa sandaalissaan.
Meiji Jingu-pyhäkkö on omistettu keisari Meijin ja hänen vaimonsa jumalallisille hengille. Ilmeisesti paikka on tärkeä paikallisille, sillä heitä siellä oli todella paljon. Satuimme näkemään myös hääkulkueen, joka kulki temppelialueen läpi valokuvattavaksi temppelin taakse. Valokuvausprosessi olikin mielenkiintoista seurattavaa. Kuvattavien ympärillä hääri lukuisa määrä avustajia oikomassa juhlaväen asujen laskoksia ja sukimassa hiuksia. Kaiken piti selvästi olla tip top. Kun kaikki oli viimein kunnossa, napattiin yksi kuva, ja homma oli siinä.
Temppeliltä kävelimme sen vieressä sijaitsevaan puistoon. Yoyogi-puisto on yksi Tokion suurimmista ja se on erittäin suosittu picnic-paikka viikonloppuisin. Siellä olikin todella paljon ihmisiä, mutta koska puisto oli iso, sekaan mahtui vallan loistavasti. Picnic-seurueiden lisäksi puistossa oli paljon erilaisia esiintyjiä, joiden esityksiä jäimme aina välillä seuraamaan. Näimme myös useita naisia, jotka olivat ilmeisesti menossa harrastamaan japanilaista jousiammuntaa, kyudoa. Emme kuitenkaan nähneet paikkaa, missä he olisivat sitä harrastaneet, joten valitettavasti yli 2m pitkällä jousipyssyllä ampuminen jäi meiltä tällä kertaa näkemättä.
Kun lähdimme puistosta, bongasimme paluumatkalla siilikahvilan. Pakkohan sinne oli päästä. Niinpä maksoimme puolen tunnin mittaisen kahvilavuoron, johon sisältyi siilien syöttämistä ja silittelyä. Kahvilassa olisi ollut myös hamstereita, mutta koska hamstereita pääsee helpommin rapsuttelemaan Suomessakin, me valitsimme siilien kanssa puuhastelun. Siilit olivat kieltämättä aika suloisia, tosin yksi niistä oli hieman kiukkuisempaa sorttia. Ensin se puraisi Markoa sormesta ja hetken päästä myös Ristoa. Kaveri olisi halunnut vain nukkua, eikä olla ihmisten käpälöitävänä. Siilien rapsuttelun lisäksi pääsimme myös puuhastelemaan paikan lemmikkimangustin kanssa. Sekin oli todella hauska tapaus.
Koska kello oli jo puoli neljä, meillä kaikilla alkoi olla kova nälkä. Päädyimme japanilaiseen pastaravintolaan syömään. Tällä kertaa meille löytyi englanninkielinen ruokalista, joten tilaaminen oli helppoa. Syöminen tuottikin sitten pieniä haasteita, sillä ruokailuvälineinä oli pelkät puikot. Aikuiset saivat syötyä pastansa puikoilla, mutta lapsille piti kysellä hetken kuluttua haarukka syömävälineeksi. Muuten olisi ruoka ehtinyt jäähtyä ja jäädä kokonaan syömättä.
Paluumatkalla Risto bongasi Niken liikkeen, josta vihdoin ja viimein löysimme hänelle uudet sandaalit. Markokin yritti ostaa sandaalit itselleen, mutta ainakaan tästä kaupasta ei riittävän isoa kokoa löytynyt. Ristonkin sandaalit olivat ilmeisesti aikuisten kokoa, joten Markolla voi olla pieniä haasteita löytää itselleen oikeankokoisia kenkiä Japanista.
Metromatkalla meille meinasi sattua pieni moka, mutta onneksi Marko huomasi asian ajoissa. Olimme jotenkin onnistuneet hyppäämään express-metron kyytiin, joka ei pysähtynytkään kaikilla asemilla. Meidän kotiasemamme olisi ollut yksi väliin jätetyistä asemista. Hyppäsimme pois kyydistä seuraavalla pysäkillä ja jäimme odottelemaan paikallislinjan metroa. Tämä oli sinänsä yllättävä tapaus, koska tulimme joka päivä takaisin kämpille samalla metrolla ja aina oli metro meidän pysäkillä pysähtynyt. Kun tulimme kotiin, oli taas ilta. Päivät menevät täällä kyllä todella nopeasti, vaikka lähdemme liikkeelle ihan ajoissa aamulla.
Briefly in English:
Our flight from Nadi to Tokyo left a little late, like things in Fiji tend to do. However, the flight was nowhere near full, so we each had plenty of room for the entire nine hour flight. When we arrived in Japan, “Fiji time” was gone as everything seemed to happen on time. In addition, everything was organised and thought out to the last detail. I guess you have to be organised and precise when you have to move millions of people around Tokyo every day.
We had booked an Airbnb apartment in the Nishi-Kasai district for six nights. To get there, we first had to take an hour-long bus ride from the airport to the city centre, from where we took the subway directly to our apartment. The owner of the apartment had sent Marko not only the address but also several photos of how we would find our way to the apartment once we got to the station. After a short photo navigation session, we found the apartment and went to bed. Since the time difference is three hours, we were all more than ready to sleep when we finally hit the pillow at 11:30pm.
We woke up relatively early the next day, so we had plenty of time to explore Tokyo. Our first destination was the local medical centre, as Jaana’s leg still wasn’t quite ok. Fortunately all street names and metro stations here are also marked in Western letters, so it was really easy to find our way. There was hardly a queue at the doctor’s, so Jaana got in quickly.
Jaana had used Google translator to translate a few phrases into Japanese, just in case the doctor didn’t speak English like the most of the locals here. It was a positive surprise that the doctor spoke reasonably good English. He checked the leg with an ultrasound. There was no muscle tissue damage. The big lump on the left thigh was just a large haematoma which would eventually melt away.
Jaana was given some kind of anti-inflammatory plasters to be used on her thigh if needed. In addition, a support bandage was fitted to her thigh because we walk a lot every day. We had a hilarious conversation while adjusting the bandage:
The doctor (looking at the bandage on Jaana’s leg): Oh, you’re too big.
Me: Excuse me?
The doctor: No, no, no… Sorry, sorry, sorry… You’re not fat. You Western people are much bigger. Big people. Asians are much smaller.
Well, from their secret stashes, they got the next size up. It fit even to this western thigh, and we were off to explore Tokyo. The cost of the doctor’s visit, including medicine and bandages, was around 85 euros. This was a positive surprise, as there had been stories on the internet about how tourists have to pay much more for their medical appointments here than locals. It is probably true that tourists have to pay more, but for the locals the medical services must then be really cheap.
From the doctor’s we took the subway to Otemachi station, from where was only a short walk to Tokyo’s Imperial Palace. We didn’t see the palace though, we just walked around the eastern gardens of the area. The Emperor of Japan lives in the area, but the public cannot enter the enclosed area except for guided tours. The gates are also opened on the Emperor’s birthday and New Year’s Day to allow the public to present their New Year’s wishes to the Emperor.
From the palace grounds, we continued on to the Shibuya district, as we wanted to see what the world’s busiest pedestrian crossing looks like. At the intersection, red lights come on for all cars at the same time, so people crossing the intersection all start moving at the same time. We were there at an off-peak time, so there wasn’t a huge rush at the intersection at the time. However, it is estimated that at the busiest times, up to 3,000 pedestrians cross the junction at the same time as the green lights are on. This takes 46 seconds.
Although Tokyo is a huge city, we still haven’t seen really big crowds anywhere. Sure, there are a lot of people in Tokyo, but it doesn’t feel crowded. Even the subway has been ok so far. We haven’t been on them at the worst of the rush hour, though. In some parts of the city, even during the day, there are really quiet little streets where no one is moving. You wouldn’t expect to find that in a city of about 14 million inhabitants.
The next day we went to the Asakusa area first. From our apartment, it was easy to get there by changing the metro line only once. This area has preserved the old traditional Japanese atmosphere better than the rest of Tokyo. It was very lively, with small stalls lining the streets selling traditional Japanese costumes, objects and jewellery. There were also a number of stalls selling local snacks, both sweet and savoury, along the streets. Senso-ji Buddhist temple was the first place we visited in the area. This temple is the oldest in Tokyo, and therefore the most important. A lot of local women in kimonos were walking around, taking pictures of themselves. They were happy to pose for tourists too. On our way out, we bought some dumplings for a snack from a little stall outside the temple area. The children bought dumplings filled with chocolate, while the adults tried a savoury dumpling with a filling called monja.
Since Tokyo’s Sky Tree television and observation tower was close to the Senso-ji temple, we decided to walk there next. This 634m high tower has a viewing platform at 450m. We bought tickets and took the lift first to 350m in fifty seconds. From there we took another lift up another hundred metres. The views from the tower were stunning. From a bird’s eye view, it was easy to see how huge the city really is.
When we came back from the tower, we went to the food court of the shopping centre next to the tower. There were all sorts of goodies on offer at very reasonable prices. Even though we are in Japan, we decided to eat Thai food this time. We had been prepared for the fact that eating in restaurants, or food in shops would be expensive, but we were wrong. These meals were less than a tenner each, and even cheaper food is available in small street side kitchens. It’s also very safe to eat almost anywhere, as everything is really clean and you don’t have to worry about Montezuma’s Revenge, the traveller’s diarrhea. However, when eating in these street kitchens, it can be difficult to interpret the menu, as they are mostly in Japanese only.
After our lunch break, we went to Kameido Tenji shinto shrine. The reason for going there was not so much the shrine itself, but the wisteria that bloomed in its grounds. As we were late for the cherry blossom bloom, this was our second choice for flower spotting. The children were not much interested in the flowers, but instead they spotted the chocolate-covered bananas for sale in the area. The next most interesting thing for the kids was the man performing with his monkey.
On Friday we went to the Ueno Zoo. It was located in the Ueno Park, so we got to see the actual park area at the same time. Since we were about two weeks late for the cherry blossom, we missed Ueno Sakura this time, which is apparently stunning. Before going to the park, however, we went to Ueno train station to buy ourselves a week-long Japan Rail Pass. This was the cheapest solution for getting from one city to another, although it still cost quite a bit. The passes for two adults and two children cost around 100 000 yen in total, about 650€.
The zoo was really big, so we walked several kilometres to see the animals. The children’s favourites were pandas, polar bears, small pygmy hippos and gorillas. We happened to be there just in time for the polar bears’ feeding time, so we saw one of the polar bears diving into the water to catch the fish and pieces of meat thrown to him. The zoo was a great place to see all the animals there. Unfortunately, of course, this meant that the enclosures were quite small for many of the animals. As for seeing the pandas, we were lucky as there was no queue at all when we went to see them. About a couple of hours later, the queue to see the pandas was already 45 minutes.
There was a quirky area called Ameyoko next to Ueno Park. There were lots of small shops and restaurants there. We briefly popped in there before taking the metro back to the apartment. The kids spotted the stuffed crepes sold in a little stall, so we bought a couple. This time ordering was easy, as all the different types of crepes with fillings were presented in plastic versions with a number on it outside the stall. So it was easy to just show the number, even though there was no common language. This isn’t the first place we’ve come across these plastic food presentations. There must be a huge factory somewhere producing plastic food for restaurant windows.
We had set off at ten in the morning, but somehow again it was already six o’clock before we were home. Although the metro network here is extensive and fast, the distances are so long that it can easily take a long time to get from one place to another. We stayed at home for a couple of hours before heading out in the evening to explore the restaurants in our local area.
Just in case, we had translated and copied some key words we thought we would need (chicken, spicy and mild) into Japanese using Google Translator. But we didn’t need them, as the menu of the small restaurant we went to had all the dishes written in English. We first tried to enter the restaurant, but one of the staff informed us in Japanese that there was no room for four people. At least that was our assumption, as there were only a couple of seats available. Fortunately, the place also served take-away meals. For these, though, we had to go outside the restaurant to order them from the little hatch and wait outside.
On Saturday, we were supposed to go shopping for new sandals for Marko and Risto. We first took the metro to Otemachi station and checked where we could catch the train to Osaka on Monday. It was a wise move to check the route beforehand, because it wouldn’t be nice to find out you’d gone half a kilometre to the wrong direction when carrying the backpacks.
The Otemachi area is also the business district of Tokyo. That’s probably why the streets were so quiet, as it was the weekend. As we continued walking a little further into the Ginza district, there were more people. Still not the million-city crowds we had expected, though. We had thought that since Ginza is a famous shopping district, it would be easy to shop there. It would have been easy if you had wanted to invest your money in Prada, Fendi, Louis Vuitton or Bvlgari for example. But our travel budget didn’t allow us to do that. Even in the cheaper clothing stores, it was a bit of a challenge for a Westerner to find suitable clothing to wear, as they were all advertised as “petit” or “extra small size”. We’ll see what will happen when we finally find a shop selling sandals and Marko tells us he needs a size 46 shoe…
Marko stayed in town to look for the electronics store district while Jaana and the kids headed back to the apartment. Before returning to the apartment, however, an important ritual had to be performed: the purchase of Saturday sweets. That was a bit of a puzzle, as not a single bag of sweets had a word of English on it. In the end we ended up buying several small bags, as they were not expensive. If some of them turned out to be bad, there are still many more bags left to choose from.
On Sunday morning, we headed to Yoyogi Park and the Meiji Jingu shrine next to it. We got off at the Shibuya station, and walked through the Harajuku district towards the temple. The Harajuku area has a wide variety of shops, and this time some of the shops looked like there might be a chance of finding new sandals for Risto to replace the broken ones. We stopped at a few shops on the way to the temple, but we couldn’t find the right size in any of them. So Risto continued on his way, still with a hole in his sandals.
Meiji Jingu shrine is dedicated to the divine spirits of Emperor Meiji and his wife. Apparently the place is important to the locals, as there were so many of them. We also happened to see a wedding procession passing through the temple grounds to be photographed behind the temple. The photographing was interesting to watch. A large number of assistants were busy straightening the pleats of the bridal party’s outfits and doing their hair. Everything clearly had to be perfect to the smallest detail. When everything was finally in order, one photo was taken and that was that.
From the temple we walked to the park next to it. Yoyogi Park is one of the largest in Tokyo and is a very popular picnic spot on weekends. There were a lot of people there, since the weather was nice. In addition to the picnic groups, there were different kinds of performers, and we stopped to watch their performances every now and then. We also saw several women who were apparently going to practise Japanese archery, kyudo. However, we didn’t see a place where they were practising it, so unfortunately we missed out seeing them shooting a bow and arrow over 2m long this time.
As we left the park, we spotted a hedgehog café on the way back. We paid for a half-hour café slot, which included feeding and petting the hedgehogs. The café would also have had hamsters, but we wanted to play with the hedgehogs. The hedgehogs were very cute, although one of them was a bit of a grumpy sort. First it bit Marko’s finger and after a while it bit Risto too. In addition to playing with the hedgehogs, we also got to play with the pet meerkat too.
As it was already half past three, we all started to get really hungry. We ended up eating at a Japanese pasta restaurant. This time they had an English menu for us, so ordering was easy. Eating was a bit of a challenge, as the only utensils we had were chopsticks. The adults were able to eat their pasta with chopsticks, but the children had to ask for a fork after a while.
On the way back, Risto spotted Nike’s shop, where we finally found him a new pair of sandals. Marko also tried to buy sandals for himself, but at least in this store he couldn’t find a size big enough. Risto’s sandals were apparently adult size, so Marko might have problems finding shoes for himself in Japan.
On the metro ride we almost made a small mistake, but luckily Marko noticed it in time. Somehow we had managed to hop on an express metro, which didn’t stop at all stations. Our home station would have been one of the skipped stations. We jumped off at the next stop and waited for the local metro. When we got home, it was evening again. The days do go really fast here, even if we leave early in the morning.