24.4.-29.4.2023
Juna Tokiosta Osakaan lähti minuutilleen klo 12:03. Olimme varanneet paikat Hikari-luotijunaan, joka kuljetti meidät Osakaan hieman alle kolmessa tunnissa. Hikarin huippunopeus on 285km/h eli mentiin siis hieman kovempaa kuin Pendolinon kyydissä. Tämä vauhti on tosin vasta alkusoittoa, sillä Japanissa on aloitettu jo projekti junareitille, joka kulkee 500km/h. Japan Railwaysin toimistossa junapasseja ostaessamme meille sanottiin, että isojen matkatavaroiden kanssa matkustavien on varattava erityiset paikat, joissa on erillinen matkatavaratila selkänojan takana. Kerroimme, että aikuisilla on isot rinkat. Virkailijatar nyökkäsi ja varasi meille paikat ilman tarkentavia kysymyksiä. Astuessamme junavaunuun näimme, kuinka vaunun viimeisten istuinten takana oli ylimääräinen matkatavaratila, mutta meillä ei ollut näitä paikkoja. Istuinten yläpuolinen matkatavarahylly oli niin suuri, että rinkat mahtuivat sinne helposti, joten istuimme ihan normaaleilla paikoilla. Paikanvaraus ei sinänsä maksa mitään ja junien käyttöaste on hyvin korkea, joten ihan hyvä juttu, että meillä oli varatut paikat, vaikka emme niitä välttämättä olisikaan tarvinnet. Junassa oli nimittäin myös omat vaununsa niille, jotka eivät olleet paikkaa etukäteen varanneet. Ravintolavaunua junassa ei ollut, mutta kahvikärryä työntävä nainen kulki junassa edestakaisin useammankin kerran. Lisäksi junassa oli muitakin työntekijöitä, joiden toimenkuva jäi meille hieman hämäräksi. Yksi heppu, jonka rinnuksissa luki ”total security” ainakin kulki junassa ja osoitteli sormella ovia ja kattolamppuja. Laski ilmeisesti, että olivatko kaikki vielä tallessa. Toinen kuljeskeli junassa muuten vain, ja kumarsi joka kerta vaunuosastosta poistuessaan. Tosin niin kumarsivat kaikki muutkin työntekijät. Meille on varmasti tämän junamatkan aikana kumarreltu enemmän kuin koko elämämme aikana yhteensä!
Osakan asemalla meidän ensimmäinen tehtävämme oli ostaa meille uudet metrokortit. Täällä ei ollut turisteille tarjolla samanlaisia 72h metrokortteja kuin Tokiossa. Marko oli junamatkan aikana selvittänyt, että edullisin vaihtoehto olisi hankkia samanlainen ladattava älykortti kuin paikallisillakin oli. Yritimme ensin mennä ostamaan sellaisia infotiskiltä, kuten Tokiossa, mutta meidät ohjattiin lippuautomaattien ääreen. Valitettavasti niistä ei saanutkaan älykortteja kuin aikuisille, joten Marko lähti Japan Railwaysin toimistoon jonottamaan kortteja lapsille. Lasten älykortteja varten lasten ikä piti todistaa näyttämällä passeja. Matkakortteja tai lippuja toimistoista ostaessamme olemme oppineet jo pitämään passit mukana, koska ilman niitä ei ollut saanut Tokion lentokenttäbussin tai metron lippujakaan. Ongelmaksi muodostui se, että maksutapana kävi ainoastaan käteinen. No, ei kun käynti pankkiautomaatilla, ja takaisin lipputoimistoon. Jono oli pitkä, ja automaattikäynnin aikana muutama virkailija oli laittanut oman luukkunsa kiinni. Ilmeisesti oli tauon aika tai työpäivä heidän osaltaan oli päättynyt. Marko ei jäänyt jonoon enää seisoskelemaan, vaan palasi takaisin Jaanan ja lasten luo. Ostimme automaatista aikuisille älykortit ja lapsille vain päivän metrokortit ja lähdimme etsimään asuntoamme.
Osakan kämppä sijaitsi hieman kauempana metroasemasta, kuin Tokion kämppä. Tämäkään ei toki ollut kuin ehkä kilometrin mittainen kävely, mutta rinkkojen kanssa se tuntui lapsista aika pitkältä. Asunto oli huomattavasti isompi, kuin Tokion yksiömme. Täällä meillä on jopa kaksi erillistä makuuhuonetta yläkerrassa, ja alakerrassa keittiö, sekä japanilaishenkinen ruokailuhuone. Äänieristys ei ollut kovin kummoinen, joten toivoimme asuvamme suhteellisen hiljaisen kadun varrella.
Yön aikana havaitsimme, että näinkin pieneksi kaduksi sillä on harvinaisen vilkas liikenne. Erityisesti meitä (= Jaanaa) ilahdutti roska-auto, joka tuli tyhjentämään roskiksia iloisen pimpelipom-musiikin säestyksellä aamuviiden aikoihin. Eli emme asu kovin hiljaisella kadulla sitten kumminkaan. Onneksi sentään mitään yökerhoja tai ravintoloita ei ole ihan lähellä!
Tiistaina ripeksi vettä oikeastaan koko päivän. Siitä huolimatta lähdimme katsomaan Osakan linnaa. Aluksi paikalla sijaitsi suuri temppeli, jonka tilalle (tai sen jatkeeksi, tämä jäi vähän epäselväksi) mies nimeltä Toyotomi Hideyoshi alkoi rakentaa linnaa omalla valtakaudellaan. Linnasta tulikin suurin, mitä siihen aikaan oli rakennettu. Myöhemmin linnaan hyökättiin kerran, ja toisen kerran päätorniin iski salama, ja se paloi maan tasalle. Tämä viimeisin versio linnasta on seissyt paikoillaan melkein sata vuotta.
Paikallisille tämä oli ilmeisesti isompikin nähtävyys, mutta koska meillä ei ollut hajuakaan siitä, kuka tämä Toyotomi Hideyoshi oli, ei linnan museon anti ollut meille kovinkaan kummoinen. Muutamia mielenkiintoisia esineitä, kuten samurain kypärä ja haarniska siellä oli, mutta muuten paikan suurinta antia oli meille tornin kahdeksannesta kerroksesta avautuvat näkymät Osakaan.
Linnalta jatkoimme matkaa Kuromon Ichiba -kauppahalliin. Tällä alueella oli jälleen myynnissä mitä erikoisimpia herkkuja pallokalasta simpukoihin ja merisiileihin. Me emme uskaltaneet pallokalaan koskea, mutta päätimme testata, miltä hiilillä kypsennetty jättimäinen simpukka mahtoi maistua. Risto oli tosin sitä mieltä, että hän ei sitä suuhunsa laita, mutta niin vain saimme loppujen lopuksi Ristollekin ujutettua pienen palan simpukkaa suuhun. ”Ei jatkoon”, oli Riston tuomio. Ronja sen sijaan otti vielä toisenkin palasen.
Koska simpukka koostaan huolimatta ei vienyt neljältä hengeltä nälkää kokonaan, lähdimme etsimään ravintolaa Dotonborin alueelta. Siellä hetken pyörittyämme päädyimme korealaiseen ravintolaan. Paikasta löytyi englanninkieliset ruokalistat, joten ajattelimme tilaamisen olevan hieman helpompaa. Koska meillä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä erinimiset korealaiset ruuat olivat, meni tilaaminen silti hieman arpapeliksi. Tilasimme neljä annosta, jotka kiersivät syöjältä toiselle. Jaanan annos oli aivan hurjan tulinen, joten Marko sai pääosin syödä sen. Marko antoi oman annoksensa Ronjalle, koska Ronjan tilaama annos oli Ronjan mielestä hieman epäilyttävä. Ei ollut ihan selvää, oliko juuston alla piileksivät palaset lihaa, kanaa vai kenties jotain merenelävää. Jaana taas otti Ronjan annoksen, ja Risto parka nakersi urheasti omaa kana-annostaan, joka osoittautuikin aika voimakkaasti maustetuksi. Ei ihan Kuala Lumpurin ”tulikanan” veroista tavaraa, mutta sen verran maustettua kumminkin, että Risto tyytyi yhden kanapalan jälkeen syömään pelkkää riisiä. Korealaisesta ruuasta ei taida tulla meidän perheen yhteistä juttua. Illaksi palasimme takaisin kämpille, ja selvittelimme matkan jatkosuunnitelmia kuntoon. Lapset ahkeroivat samalla viimeisiä kouluhommiaan valmiiksi.
Keskiviikkona sateli vielä aamupäivällä vettä, joten aloitimme päivän myöhäisellä aamiaisella ja kouluhommien teolla. Lapset ovat saaneet jo kevään kouluhommat lähes kokonaan valmiiksi. Risto tekee enää ylimääräisiä lisätehtäviä, ja Ronjallakaan ei ole montaa aukeamaa matematiikkaa tai lukuaineita jäljellä. Vaikuttaisi siltä, että molemmat lapsukaiset saavat aloittaa kesälomansa jo toukokuun alkupuolella muutamaa viikkoa etuajassa.
Iltapäivällä ajelimme pari pysäkkiä metrolla Shinsekai-nimiselle alueelle. Oikeastaan sinne olisi pitänyt suunnata vasta pimeän laskeuduttua, mutta koska elämme länsimaisessa aikataulussa, meillä alkoi olla päivällisaika jo neljältä. Alueella oli lukuisia ravintoloita, joilla oli toinen toistaan villimmän näköisiä julkisivuja. Emme olleet ainoita, jotka valokuvasivat niitä ahkerasti. Lopulta päädyimme pieneen ravintolaan, joka myi alueen omaa erikoisuutta, kushikatsua.
Kushikatsu on käytännössä erilaisia vartaita, jotka leivitetään ja lopuksi uppopaistetaan rasvassa. Tällä kertaa otimme varman päälle, ja tilasimme vain sellaisia ruokia, jotka tunnistimme varmasti. Niinpä meidän vartaistamme löytyi naudanlihaa, kanaa, lohta ja isoja katkarapuja. Lisäksi lapset tilasivat grillattuja nakkeja itselleen. Ennen kuin ennätimme edes tilata mitään ruokaa, pöytään kannettiin pari pientä kipollista jonkinlaisia pikkelöityjä vihanneksia. Niiden mukana tuli lappu, jossa kerrottiin japanin lisäksi myös englanniksi että tässä ravintolassa tarjoillaan kaikille asiakkaille tukidasia, josta veloitetaan 300 jeniä söimme sen tai emme. Lisäksi kaikkien asiakkaiden oli pakko tilata ainakin yksi juoma ruuan kyytipojaksi. Aika erikoinen systeemi.
Ravintolakäynnin jälkeen käveleskelimme vielä hetken Shinsekain alueella ja palasimme sitten metrolla kotiin. Lapset olivat toivoneet ”sisäpäivää”, joten sellaisen he siis saivat tätä parin tunnin reissua lukuunottamatta.
Torstaina lähdimme heti aamusta taksilla Osakan Universal Studioille. Taksilla liikuimme siksi, että kyseiseen paikkaan mennessä olisi joutunut luovimaan useamman metron ja junan välillä, ennen kuin perille olisi päässyt. Vaikka oli arkipäivä, oli suositeltavaa olla liikkeellä hyvissä ajoin. Me olimme puiston porttien sisäpuolella ehkä joskus kymmenen aikoihin. Silloinkin porukkaa oli paikalla jo melkoisesti, joten päätimme ensitöiksemme mennä katsomaan puiston uusinta aluetta eli äskettäin julkaistuun Mario Bros -animaatioon liittyvää Super Nintendo Worldia. Kun yritimme astella aluelle sisään, meille sanottiin, että paikka oli jo täynnä, ja että meidän pitäisi lunastaa netistä ajoitettu sisäänpääsylippu. Latasimme paikan oman sovelluksen, ja sieltä meille arpoutui ensimmäiseksi vapaaksi sisäänpääsyajaksi klo 14:20! Se ei meitä varsinaisesti haitannut, vaan lähdimme tutustumaan puiston muuhun tarjontaan.
Kävimme Tylypahkassa testaamassa pari erilaista vuoristorataa. Ensimmäisessä rullailimme aika leppoisasti hevoskotkan kyydissä Hagridin mökin tuntumassa, mutta toinen vuoristorata vei meidät sisälle Tylypahkaan. Ennen kyytiin hyppäämistä kuljimme pitkin Tylypahkan käytäviä, ja näimme niin Iseeviot-peilin, Lihavan leidin, kuin Dumbledorenkin. Näimme myös lajitteluhatun, mutta meille jäi hieman epäselväksi, mihin tupaan kuuluimme, sillä hattu puhui pelkkää japania. Yllätys. Kyytiin hyppäsimme suuresta salista kynttiöiden loistaessa katossa. Se vasta oli melkoinen ajelu se! Tässä kyydissä yhdistyivät niin vuoristorata, 3D-tekniikka kuin IMAX-teatterikin. Lisäksi matkan varrella oli useita erikoistehosteita tultasyöksevistä lohikäärmeistä ankeuttajiin. Ja tätä lystiä kesti kauan, useamman minuutin ajan. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli sekä teknisesti että visuaalisesti melko lailla leuat auki loksauttava kokemus. Ensimmäisellä ajelukerralla Ristoa pelotti niin paljon, että oli puristanut silmät tiukasti kiinni heti alkumetreillä, kun kohtasimme luudilla lentäessämme lohikäärmeen. Silmät avautuivat vasta, kun kyyti oli päättynyt. Ristoa harmitti tämä niin paljon, että hän halusi mennä kokeilemaan ajelua heti uudelleen. Koska jostakin syystä tähän vehkeeseen ei ollut kovin pitkä jono (ehkä vain noin 20min.), menimme kaikki sinne heti uudelleen. Tällä kerralla myös Riston silmät pysyivät auki.
Jurassic Parkin puolella pakenimme Tyrannoraurus Rexiä vesivuoristoradan kyydissä, ja lentelimme lentoliskon lailla toisessa vuoristoradassa. Tämä vuoristorata meinasi meiltä kaikilta jäädä ensin kokematta, sillä luulimme, että Risto ei olisi ollut kyytiin riittävän pitkä. Onneksi kuitenkin n. 130cm sandaalit jalassa riitti, ja pääsimme koko perhe ehkä elämämme hurjimman vuoristoradan kyytiin. Siinä jäi kyllä Linnanmäen Taiga kevyesti kakkoseksi! Olisimme halunneet vielä toiseenkin hurjaan vuoristorataan, mutta siihen oli koko päivän ajan aivan naurettavan pitkät jonot. Pisimmillään ne olivat 90min mittaiset, ja lyhinkin jonotusaika olisi ollut 70min.
Tuossa yläpuolella olevassa videossa näkyy, mistä the Flying Dinosaur -vuoristorata alkoi. Pituutta tälläkin kyydillä oli yllättävän paljon. Lisäksi kävimme hurjastelemassa Spidermanin kyydissä, muuttumassa Minioneiksi, sekä taistelemassa Super Marion kanssa ilkeää Bowseria vastaan. Tämän ajon aikana pääsi oikeasti pelaamaan ja keräämään kolikoita vaunussa olevien ohjaimien avulla. Ronja voitti 106 kolikolla, mutta jäi päivän parhaasta tuloksesta (309) vielä hieman. Ennen poislähtöä kävimme nostalgian hengessä vielä kokemassa, kuinka tappajahai melkein upotti veneemme, kun olimme leppoisalla veneristeilyllä. Se ei ollut kovin hiuksianostattava kokemus enää.
Vietimme puistossa yhdeksän tuntia, ja onnistuimme näkemään ja kokemaan kaikki haluamamme asiat. Suurimpaan osaan laitteista oli todella pitkät jonot, mutta jonotuksen oheen oli puistossa kehitelty kaikenlaista katsottavaa ja tutkittavaa, joten jonotusaika ei ollut pelkkää seisoskelua. Sitä me mietimme, että minkälaiset jonot puistossa mahtaa olla, kun on japanilaisten loma-aika, tai vaikka ihan tavallinen viikonloppu. Nytkin jonotusajat olivat keskimäärin 35 minuutin luokkaa, mutta tilaa oli varattu ainakin kolme kertaa pidemmille jonoille.
Perjantaina lähdimme käymään Kiotossa. Tämä 43km:n matka taittui luotijunalla reilussa kymmenessä minuutissa. Aika kätevää! Olimme etukäteen katsoneet muutaman paikan, joissa halusimme Kiotossa vierailla. Ensimmäisenä suuntasimme kulkumme kohti samurai- ja ninjamuseota.
Kierros museossa maksoi neljältä hengeltä noin 100€, mutta oli kyllä jokaisen pennin arvoinen. Museossa oli loistavaa englantia puhuva opas, joka osasi selittää samurai-kulttuurin pähkinänkuoressa niin, että kaikki varmasti ymmärsivät. Hän ei tarjoillut mitään turhaa nippelitietoa, vaan tykitti täyttä asiaa noin puolituntisen esittelykierroksen ajan. Ensimmäisissä huoneissa meille esiteltiin erilaisia samurai-asuja, ja kerrottiin, mikä teki mistäkin asusta omalla tavallaan arvokkaan. Kolmannessa huoneessa oli esillä samuraimiekkoja. Pidemmät oli ulkotaistelua varten, lyhyemmät taas olivat sisätaisteluun. Asunnot kun rakennettiin tarkoituksella mataliksi entisaikaan, jotteivat samurait pääsisi heilumaan pitkien miekkojensa kanssa sisätiloissa.
Opimme myös paljon uutta siitä, miten yhteiskunta oli entisaikaan rakentunut. Keisari oli toki nimellisesti valtion pää, mutta todellista valtaa käyttivät shogunit. Shogunin alaisuudessa palveli joukko daimyoita, eräänlaisia aluepäälliköitä, jotka kukin johtivat omaa samuraijoukkoaan. Samuraiden lisäksi oli vielä ryhmä nimeltä ronin, jotka olivat niinikään kouluttautuneita taistelijoita, mutta he eivät kuuluneet yhdenkään daimyon joukkoihin. Molemmat, sekä samurait että roninit, oli helppo tunnistaa tietyn pukeutumistyylin perusteella. Siksi daimyot palkkasivat maanviljelijöitä ja kalastajia, joista he kouluttivat ninjoja salaisempia taistelupuuhia varten.
Opimme myös, mistä nimitys kamikaze tulee. Mongolit yrittivät hyökätä Japaniin kahdesti, mutta molemmilla kerroilla he onnistuivat ajoittamaan hyökkäyksen pahimpaan taifuuniaikaan. Niinpä molemmilla kerroilla taifuuni tuli, ja kirjaimellisesti vesitti ja pyyhkäisi pois mongolien suunnitelmat. Japanilaiset, jotka uskoivat henkiin, olivat sitä mieltä, että kyse ei ollut sattumasta, vaan jumalallisesta väliintulosta. Japanilaisten sana Jumalalle on ”Kami” ja tuuli puolestaan ”kaze”. Niinpä he kutsuivat näitä taifuuneja nimellä ”kami-no-kaze”, pyhä tuuli. Myöhemmin toisen maailmansodan aikana Japanin asevoimien itsemurhalentäjiä alettiin kutsua kamikazelentäjiksi, sillä heidän tarkoituksensa oli ohjata räjähteillä lastattu lentokone vihollisen laivaan ja estää vihollisen aikeet ilmasta käsin.
Kierroksen lopuksi pääsimme kokeilemaan ninja-tähtien heittämistä sekä pukeutumaan samurai-asuun. Ninja-tähtien heittäminen oli yllättävän hankalaa lyhyeltäkin etäisyydeltä. Markon tähtäys oli parhaiten kohdillaan, ja hän onnistui saamaan kasaan seitsemän pistettä. Me muut saimme vain kolme pistettä kukin.
Museokierroksen jälkeen käväisimme syömässä jonkinlaisia lihanyyttejä läheisen kauppa-alueen ruokakojussa ennen kuin lähdimme kierrokselle Gionin geisha-alueelle. Ensin meillä oli lyhyt opastettu kiertokävely, jossa meille kerrottiin geisha-kulttuurista tiivis infopaketti. Sen jälkeen kävelimme hetken itseksemme Gionin pääkadulla, ja yritimme bongata sieltä meille etukäteen kerrottuja asioita.
Lopuksi palasimme vielä takaisin teehuoneelle, josta kierroksemme oli alkanutkin. Siellä pääsimme tapaamaan 19-vuotiaan maikon. Hän oli muuttanut Osakasta Kiotoon tullakseen maikoksi heti, kun oli lopettanut koulunkäynnin 18-vuotiaana. Hän asui geishatalossa (okiya) yhdellä viidestä Kioton geisha-alueista. Saapuessaan geishataloon hän oli joutunut luopumaan kaikesta siitä, mitä nykyajan nuoret yleensä tekevät. Maikot eivät saa mm. omistaa kännyköitä tai tietokoneita, joten yhteydenpito ystäviin ja sukulaisiin tapahtuu kirjeiden välityksellä. Maikoilla on vain kaksi vapaapäivää kuukaudessa, mutta silloinkaan he eivät voi käyttäytyä täysin ikäistensä nuorten aikuisten tavoin. Heidän tulee koko koulutuksensa ajan (myös vapaapäivinään) pukeutua kimonoon, ja pitää hiuksensa tiettyyn tyyliin kammattuna. Maikoille ei makseta palkkaa, mutta geishatalon omistaja huolehtii maikon kaikista kuluista.
Maikojen koulutukseen kuuluu mm. japanilainen teeseremonia, perinteinen musiikki, keskustelutaidot, esiintyminen ja erilaiset perinteiset pelit. Yhtä näistä peleistä pääsivät kaikki halukkaat maikon kanssa kokeilemaan. Ronja oli ensimmäisenä vapaaehtoisena käsi pystyssä, ja hän hämmästyttikin sekä maikon, että hänen tulkkinaan toimineen illan vetäjän taidoillaan. Kyseessä oli hyvin yksinkertainen peli, jossa kupin päälle piti tietyssä rytmissä laittaa käsi vuorotellen. Jos toinen peliin osallistuja oli ottanut omalla vuorollaan kupin pöydältä pois, toisen piti laskea käsi nyrkissä pöydälle. Tätä jatkettiin koko ajan tahtia nopeuttaen. Ronja pystyi jatkamaan tätä hurjan kauan aivan mielettömällä nopeudella. Häneltä kysyttiinkin, oliko hän pelannut tätä peliä joskus aikaisemminkin. (Kiitos vain Tiisa tremolo-tunneista! Niistä on selvästi ollut hyötyä.) Risto ja Jaanakin kävivät kokeilemassa peliä, mutta kumpikaan heistä ei päässyt läheskään yhtä pitkälle kuin Ronja.
Lopuksi maiko esitti meille vielä japanilaisen perinteisen tanssin ”kevätsade”. Liikkeet olivat todella hillittyjä, siroja ja tarkkaan määriteltyjä. Taustamusiikkia soitettiin vanhalla japanilaisella etäisesti kitaraa muistuttavalla soittimella, shamisenilla.
Briefly in English:
The train from Tokyo to Osaka left at 12:03. We had booked seats on the Hikari bullet train, which took us to Osaka in just under three hours. The Hikari has a top speed of 285km/h, so it was a bit faster than the Pendolino trains back at home. This speed is just the beginning, though, because in Japan they have already started a project for a 500km/h train line. We had pre-booked seats, as we were travelling with a lot of luggage. The train had separate carriages for those who had not booked in advance. There was no restaurant car on the train, but a woman pushing a coffee trolley went back and forth several times. There were also other workers on the train, whose job description was a little unclear to us. One guy with “total security” written on his chest walked around the train pointing his finger at doors and ceiling lights. He was apparently counting whether they all were still there. Another dude was just wandering around the train, bowing every time he left the compartment. But so did all the other workers.
At Osaka station, our first task was to buy new metro cards. There were no 72h metro cards available for tourists like in Tokyo. Marko had figured out during the train ride that the cheapest option would be to get a rechargeable IC card like the locals have. We first tried to buy one at the information desk, as in Tokyo, but were directed to the ticket machines. Unfortunately, they had cards for adults only, so Marko went to the Japan Railways office to queue for metro cards for children. When Marko got to the ticket booth, he was told that it was cash only. So he went to queue up at the ATM, and again back at the ticket office. The queue was really long and to make it even longer some of the employees closed their own ticket windows. Apparently, the working day was over for them. Marko did not stay in the queue any longer, but went back to Jaana and the children. We just bought one day metro cards for the kids from the vending machine and went to look for our flat.
The flat in Osaka was a little further away from the station than the one in Tokyo. It was only a one kilometre walk, but with backpacks it seemed quite long to the kids. The apartment was much bigger than our studio in Tokyo. We had two separate bedrooms upstairs, and a kitchen and Japanese-style dining room downstairs. The soundproofing is not very good, so we have to hope that we live on a relatively quiet street.
On Tuesday it was raining a bit. We decided to go to see Osaka Castle anyway. Initially there was a large temple on the site, which was replaced (or extended, it was not clear) by a man called Toyotomi Hideyoshi, who began to build a castle during his reign. It was the largest castle at that time. Later, the castle was attacked and destroyed once, and on another occasion the main tower was struck by lightning and burned to the ground. This latest version of the castle has been standing for almost a hundred years.
For the locals, this was apparently a big attraction, but as we had no idea who this Toyotomi Hideyoshi was, the castle museum didn’t interest us much. There were a few interesting artefacts, such as a samurai helmet and armour, but other than that, the best thing about the place was the view of Osaka from the eighth floor of the tower.
From the castle we continued on to the Ichiba Kuromon market. There you could have bought all sorts of delicacies from puffer fish to mussels and sea urchins. We didn’t dare touch the puffer fish, but decided to test what the giant clam cooked on coals might taste like. Risto said he wouldn’t put it in his mouth, but in the end we managed to slip a small piece of mussel into Risto’s mouth too. “Never again” was Risto’s verdict. Ronja on the other hand asked even some more.
As the mussel wasn’t quite enough to fill all four of us, we went to look for a restaurant in the Dotonbori area. After a while of walking around, we ended up at a Korean restaurant. The place had menus in English, so we thought ordering would be a bit easier. As we didn’t know much about Korean food, ordering was still a bit of a puzzle. We ordered four portions, which were passed around from one diner to the next. Jaana’s dish was super spicy, so Marko got to eat most of it. Marko gave his own dish to Ronja, because she didn’t really like what she had ordered. It wasn’t quite clear whether there were pieces of meat, chicken or perhaps some seafood lurking under the cheese. Jaana took Ronja’s dish, and poor Risto bravely nibbled at his own chicken dish, which turned out to be quite spicy too. Not quite Kuala Lumpur’s “fire chicken”, but spicy enough that Risto settled for just rice after eating one piece of chicken. I don’t think Korean food will become our favourite. We returned home for the evening, and sorted out some of our our plans for the rest of the trip. Meanwhile, the kids were busy finishing up their schoolwork.
On Wednesday, it was still raining in the morning, so we started the day with a late breakfast and some schoolwork. The children have almost finished their schoolwork for the spring term. Risto has only extra exercises to do, and Ronja has just a few chapters of math and other subjects left.
In the afternoon we took a metro to an area called Shinsekai. We should have gone there after the sunset, but since we live on a western schedule, 4 o’clock was already a dinner time for us. There were numerous restaurants in the area with really wild-looking facades. We weren’t the only ones, who were busy photographing them. Eventually we ended up in a small restaurant to have the speciality of the area, kushikatsu.
Kushikatsu is basically a variety of skewers battered and deep fried. This time we took the safe route and only ordered dishes that we were sure to recognise. So we had beef, chicken, salmon and prawns on our skewers. The kids also ordered grilled sausages for themselves. Before we could even order the food the waiter brought us some kind of pickled vegetables. They came with a note saying that this restaurant serves all customers tukidasi and they charge 300 yen whether we eat it or not. In addition, all customers were required to order at least one drink with their meal. Quite an unusual system.
After dinner we walked around for a while in Shinsekai area and then we took the metro back home. The kids had asked for an “indoor day”, so that’s what they got, except for this couple of hours in Shinsekai.
On Thursday we took a taxi to Universal Studios in Osaka first thing in the morning. It would have been very tricky to get to the studios using the public transport from our flat, so that’s why we took a taxi. We got to the park around 10am, one hour after the opening. Even then, there were lots of people around. We decided to go to Super Nintendo World first to see what this new area of the park was like. When we tried to enter, we were told that the place was already full and that we would have to get a timed entry ticket online. We downloaded the app, and the first free slot was at 2:20pm!
We went to Hogwarts to test a couple of different roller coasters. The first one, The Flight of the Hippogriff, was a quite easy ride near Hagrid’s hut. The second roller coaster took us inside Hogwarts. Before hopping on, we wandered through the corridors of Hogwarts, and saw the mirror of Erised, the Fat Lady, and Dumbledore among other things. We also spotted the sorting hat, but we didn’t quite get which house we belonged to, since it spoke only Japanese. We jumped on board from the Great Hall, with candles shining from the ceiling. What a ride that was! It was a roller coaster, 3D technology and IMAX theatre all combined. And along the way there were a number of special effects, from dragons to Dementores. On the first ride, Risto was so scared that he had his eyes squeezed tightly shut from the very beginning when we encountered a dragon while we were flying on a broom. He opened his eyes again when the ride was over. Risto was devastated and he wanted immediately to go and try the ride again. Since for some reason the queue was only 20min long, we all went there again. This time Risto kept his eyes open.
On the Jurassic Park side, we escaped the Tyrannoraurus Rex on a water roller coaster, and hopped on a flying dinosaur on another roller coaster. We almost didn’t go there at first, thinking that Risto wasn’t tall enough to ride it. Luckily, however, 130cm with sandals on was tall enough, and the whole family was able to ride what was probably the wildest roller coaster of our lives. Linnanmäki’s Taiga doesn’t even come close! We would have liked to go on another massive roller coaster too, but there were ridiculously long queues all day long. At the longest they were 90min long, and the shortest queue was 70min.
We also got to ride with Spiderman, turn into Minions, and fight with Super Mario against the evil Bowser. Of course, in the spirit of nostalgia, we also had to experience how the Jaws almost sank our boat.That was not a very hair-raising experience anymore.
We spent nine hours in the park, and managed to see and experience everything we wanted to. There were really long queues for most of the rides, but in addition to the queues, the park had developed all sorts of things to see and explore while waiting, so the queuing time wasn’t just standing around. We wondered what the queues would be like in the park when it was the Japanese holiday season, or even just a normal weekend. Even now the queue times were on average around 35 minutes, but there was space reserved for queues at least three times longer.
On Friday we went to Kyoto. This 43km trip went quickly by bullet train in just over ten minutes. Quite handy! We had looked beforehand at a few places we wanted to visit in Kyoto. First, we headed for the Samurai and Ninja Museum.
A tour of the museum cost about €100 for four people, but it was well worth every penny. The museum had an excellent English-speaking guide who was able to explain samurai culture in a nutshell. He didn’t explain any useless trivia, which was nice. In the first few rooms we were shown various samurai costumes, and told what made each costume valuable in its own way. In the third room, there were samurai swords on display. The longer ones were for outdoor fighting, while the shorter ones were for indoor fighting. The houses had very low ceilings at the time, to prevent the samurais swinging their long swords indoors.
We also learned a lot about how society was structured in the old days. The emperor was the head of state in name, but the real power was in the hands of the shoguns. Under the shogun were a number of daimyo, a kind of regional commander, who each led their own samurai troops. In addition to the samurai, there was a group called the ronin, who were also trained fighters, but they were not part of any of the daimyo’s forces. Both samurai and ronin were easily identifiable by the way they dressed. Therefore, the daimyo hired farmers and fishermen to be trained as ninjas for more secretive fighting.
We also learned where the name kamikaze comes from. The Mongols tried to invade Japan twice, but both times they managed to time their attack to the typhoon season. So both times a typhoon came, and literally poured down and wiped out the Mongols’ plans. The Japanese, who believed in the spirits, thought that it was no accident, but a divine intervention. The Japanese word for God is “Kami” and the wind is “kaze”. So they called these typhoons “kami-no-kaze”, the holy wind. Later, during the Second World War, suicide pilots in the Japanese armed forces came to be called kamikaze pilots, as their purpose was to fly a plane loaded with explosives into an enemy ship and stop the enemy’s intentions from the air.
At the end of the tour, we got to try throwing ninja stars and dressing up as samurai. Throwing ninja stars was surprisingly difficult, even from a short distance. Marko had the best aim and managed to score seven points. The rest of us scored only three points each.
After the museum tour, we stopped for some meat dumplings at a food stall in a nearby shopping area before heading for a tour of the Gion geisha district. First, we had a short guided tour where we were explained the basics about geisha culture. After that, we walked around the main street of Gion by ourselves for a while, trying to spot things we had been told about beforehand.
Finally, we returned to the tearoom, where our tour had begun. There we met a 19-year-old maiko. She had moved from Osaka to Kyoto to become a maiko as soon as she graduated the highschool at the age of 18. She lived in a geisha house (okiya) in one of the five geisha districts in Kyoto. When she arrived at the geisha house, she had had to give up everything that young teenagers today usually do. Maikos are not allowed to own mobile phones or computers, for example. So contacting with friends and relatives is done by letters. They have only two days off a month, but even then they cannot behave like young adults of their age. They must wear a kimono throughout their education (including their days off) and keep their hair combed in a certain style. Maikos don’t get paid, but the owner of the geisha house takes care of all the maiko’s expenses.
Training for maiko includes Japanese tea ceremony, traditional music, conversation skills, performing and various traditional games. We got to try one of these games with maiko, if we wanted to. Ronja was the first volunteer, and she amazed both the maiko and the evening’s host, who acted as her interpreter, with her skills. It was a very simple game, where you had to take turns on putting your hand on the cup at a certain rhythm. If one of the participants removed the cup on her turn from the table, the other had to put her hand in a fist on the table. This was continued with the pace speeding up. Ronja was able to keep this up for a long time at an insane speed. After the game she was asked if she had ever played this game before. (Thanks Tiisa for the tremolo lessons! They have clearly been useful.) Risto and Jaana also tried the game, but neither of them got nearly as far as Ronja did.
At the end of the evening maiko performed a Japanese traditional dance “Spring Rain”. The movements were very graceful. The background music was played on an old Japanese instrument that remotely resembles a guitar, the shamisen.