2.5. – 5.5.2023
Tiistaina kello herätti meidät puolen seitsemän aikaan, ja jo heti seitsemän jälkeen istuimme taksissa matkalla Fukuokan kansainväliseen lauttaterminaaliin. Siellä pääsimme trimaraani Queen Beetlen kyytiin, ja lauttamatka kohti Etelä-Korean Busania saattoi alkaa. Merenkäyntiä ei ollut nimeksikään, mutta laiva heilui suurilla mainingeilla niin, että Ristolle tuli paha olo. Fiksuna poikana hän kyllä lähti kohti vessaa, mutta aivan perille asti ei päästy, ennen kuin oksu tuli. Onneksi oksu ei ollut suuri, ja Risto sai siitä kirjaimellisesti kopin, joten suurempaa vahinkoa ei sattunut. Huppari vain sai vähän osumia. Loppumatkan ajaksi Risto siirtyi Jaanan kanssa laivan takaosassa sijaitsevalle aurinkokannelle, jossa merenkäynti ei tuntunut niin paljon. Risto otti heti kättelyssä pienet unet, mutta loppumatkasta hän oli jo toipunut sen verran, että alkoi tehdä mieli jäätelöä. Senkään syöminen ei mennyt ihan kuin Strömsössä, sillä jostakin syystä jäätelö suli Riston käsiin niin, että nyt myös edellisestä episodista puhtaana säilynyt t-paita sai runsaasti osumia. Busanin hotellille päästyämme Risto menikin ensi töikseen suihkuun.
Iltapäivällä kävelimme vain läheiseen China Town -kortteliin päivälliselle sekä aamu- ja iltapalaostoksille. China Town olisi ihan yhtä hyvin voinut olla nimeltään Russian Town, sillä kadun varressa oli huomattavasti enemmän venäläisiä, kuin kiinalaisia liikkeitä. Mekin päädyimme syömään usbekistanilaiseen ravintolaan, jonka tarjoilija kertoi meille, että Busaniin tulee laivalla kohtuullisen paljon venäläisiä. Eipä tuo toisaalta ole mikään ihme, kun katsoo karttaa. Vladivostokista ei ole Etelä-Koreaan meriteitse aivan hirmuinen matka.
Ensimmäisenä varsinaisena päivänä Busanissa nukuimme todella pitkään. Jaana ja Risto heräilivät yhdeksältä, mutta Ronja ja Marko nukkuivat yli kymmeneen. Aamulla piti ensin saada Google mapsista suuntimat selviksi, sillä Etelä-Koreassa ei voi ladata offline-karttoja, kuten muissa maissa on pystynyt tekemään. Joitain muita paikallisia karttasovelluksia olisi ollut tarjolla, mutta niiden käyttämistä haittaa mm. se, että ne toimivat vain koreaksi. No, otimme tarvittavat valokuvat kartoista, ja lähdimme ensin metroasemalle.
Metrolla matkustimme muutaman pysäkinvälin, jotta pääsimme Jagalchi Marketille. Paikka on ilmeisesti hyvinkin kuuluisa tori, jossa myydään tuoretta kalaa ja meren antimia joko paikan päällä syötäväksi, tai tuoreena mukaan. Alue oli todella valtava. Ensin kävelimme sen ulko-osuuden päästä päähän ihmetellen todella monipuolista ja osittain erikoistakin tarjontaa. Sen jälkeen siirryimme sisätiloihin, joissa markkinat vain jatkuivat. Siellä meille selvisi, että oli mahdollista ostaa rakennuksen alakerrasta haluamansa merenelävä, ja kiikuttaa se kypsennettäväksi yläkerran pikku ravintolakojuihin. Koska meillä alkoi olla jo nälkä, osoitimme altaassa uiskentelevaa kalaa, joka sitten ämpärissä kannettiin kakkoskerrokseen. Siellä kojussa numero 36 kala paistettiin meille, ja saimme yhdistetyn lounaan ja päivällisen. Hyvää oli. Aluksi olimme suunnitelleet menevämme ulkona olevaan kalakojuun syömään, mutta kielimuuri oli liian suuri. Ei auttanut, vaikka kalakojun kauppias kilautti jollekin kaverilleen tulkkausapua saadakseen. Ei tullut ihan selväksi, että mitä olisimme sieltä saaneet. Siksi siis päädyimme toisaalle syömään. Ehkä parempi niin.
Markkinapaikalta kävelimme vielä läheiselle ostoskadulle, josta lapset ostivat itselleen jälkiruokavohvelit. Keksejäkin olisi ollut tarjolla, mutta vohveli vei tällä kertaa voiton. Ostoskadun takana korkealla kukkulalla sijaitsi Yongdusan Park, jonne pääsi kätevästi liukuportaita pitkin. Puistossa olisi ollut oma näköalatorninsakin, mutta sinne emme menneet, koska maisemat alas kaupunkiin eivät olisi olleet kovin kummoiset.
Vaikka olimme aamupäivällä tulleet metrolla kalamarkkinoille, olimme kävelleet jo niin paljon takaisin päin, että meidän kannatti kävellä koko loppumatka takaisin hotellille. Melkoinen määrä askelia kertyi siis tällekin päivälle, vaikka lähdimmekin liikkeelle aika myöhään.
Seuraavana päivänä lähdimme taksilla Songdo Beachille, sillä sieltä lähti kabiinihissi, jonka kyytiin halusimme mennä. Taitoimme koko matkan taksilla, sillä Songdon rantaan päästäkseen olisi pitänyt ensin mennä metrolla Jagalchille ja vaihtaa siellä vielä paikallisbussin kyytiin. Tuo bussiosuus olisi saattanut osoittautua hieman haastavaksi, joten päätimme siksi ottaa taksin. Toki olisimme voineet mennä ensin metrolla muutaman pysäkinvälin ja hypätä siellä sitten bussin sijasta taksiin. Pelkät ykkösvyöhykkeen metrokortit Jagalchille olisivat maksaneet 4200won, joten ajattelimme, että suora taksimatka ei tule juurikaan kalliimmaksi kuin metro + taksi –yhdistelmä. Taksimatka maksoikin vain 10900won (n. 8€).
Kabiinihissiin ei ollut lainkaan jonoa, joten pääsimme nopeasti kyytiin ja lahden yli pienelle kukkulalle. Hissin pääteaseman katolla oli Pikku Prinssi -kirjaan liittyviä erilaisia patsaita. Lisäksi siellä oli myös hivenen häiriintyneen oloinen gorilla-patsas, joka murisi ja mylvi aina satunnaisin väliajoin. Paikassa oli myös aikakapseli-installaatio, johon olisi ilmeisesti itse voinut halutessaan käydä tipauttamassa oman aikakapselinsa. Meille ei vain koskaan selvinnyt, mistä sellaisen olisi voinut hankkia. Kattoterassilta löytyi myös hieman askeettisempi ”Sky Swing”, kuin Uudessa-Seelannissa. Ehkä emme olisi sen kyytiin menneet, vaikka se olisi ollut toiminnassakin. Siitä kun puuttuivat mm. turvavyöt kokonaan.
Rakennuksen takana oli hämmentävä ”dinosauruspuisto”. Sieltä löytyi muutamia patsaita, jotka liikehtivät ja ääntelivät, kuten dinosaurukset aikanaan ilmeisesti tekivät. Näistä dinosauruksista oli myös pienet tietotekstit, joten nyt me tiedämme, että Brachiosaurukset olivat tyhmimpiä kaikista dinosauruksista. Eipä siis ihme, että ne kuolivat sukupuuttoon.
Kukkulalta pääsi myös pientä (siis oikeasti pientä, n. 0,70€) maksua vastaan kävelemään sillalle, joka vei kukkulan edustalla olevalle pienelle saarelle. Ajatus oli ilmeisesti, että sieltä saisi paremmin kuvattua Busanin skylinen, sillä muuta erikoista paikassa ei todellakaan ollut.
Joskus kolmen aikaan palasimme Busanin rannalle ja otimme taksin takaisin asemalle. Siellä oli tarkoitus mennä syömään. Ajattelimme, että koska kaikki asemat Japanissa olivat olleet täynnä erilaisia ruokapaikkoja, löytyisi niitä helposti täältäkin. Vaan eipä löytynyt. Asemalla oli paljon erilaisia kioskeja, mutta ne kaikki myivät donitseja. Siellä oli Dunkin Donuts, Funky Donuts, Mr Donut, Donut Shop ja koko joukko paikallisella kielellä kirjoitettuja kahviloita, jotka myivät… donitseja. Lopulta löysimme yläkerrasta oikean ravintolan, jossa tilasimme itsellemme nyyttejä ja hyvän munakkaan. Jälkiruoaksi oli tietenkin pakko ostaa donitsit Funky Donutsista.
Illalla hotellilla ollessamme meidän puhelimiimme ilmestyi yhtäkkiä jokin vaaratiedote koreaksi. Ajattelimme ensin, että kyseessä on tulvavaroitus huomiselle, sillä silloin ainakin säätiedotuksen mukaan sataa ja paljon. Kun tutkailimme tiedotetta tarkemmin, huomasimme numerot 155cm ja 50kg. Ehkä kyseessä ei sittenkään ollut päivän sademäärä. Linkkiä klikkaamalla pääsi paikallisen poliisin sivuille, jossa huudeltiin omille teilleen lähteneen vanhuksen perään. Toivottavasti mummo löytyi.
Ei mennyt montaakaan tuntia, kun saimme uuden vaaratiedotteen. Tällä kertaa kyseessä oli varoitus seuraavan päivän rankkasateista. Tiedotteessa suositeltiin, että ulos ei pitäisi mennä perjantaina kello kymmenen jälkeen aamulla. Muuten varmaan pysyisimmekin sateelta suojassa, mutta juna Seouliin lähtee puoliltapäivin, joten suomalaisella sisulla syöksymme sateeseen kaikesta huolimatta. Onneksi rautatieasemalle on vain muutaman sadan metrin kävelymatka. Ei kai siinä paljon ehdi kastua.
Nyt kun vaaratilanteista puhutaan, niin täytyy vielä erikseen mainita hotellihuoneesta löytyvä pelastautumisköysi. Ikkunan vieressä on koukku, johon tuo köysi on hätätilanteessa tarkoitus kiinnittää. Toinen pää sidotaan vyötäisille, ja sitten vain ikkunasta ulos. Sitä me vain mietimme, että mahtaako tuo 9m köysi ihan riittää maahan asti, sillä huoneemme on kuitenkin viidennessä kerroksessa…
