Pokhara 27.10 – 28.10
Saavuimme Pokharaan kolmen aikoihin iltapäivällä. Alkuperäisen matkasuunnitelman mukaan olisimme jatkaneet Kathmanduun jo seuraavana aamuna, joka ei olisi jättänyt juuri ollenkaan aikaa Pokharassa. Itse asiassa päivä oli mennyt suhteellisen putkeen, ja huonommalla säkällä olisimme voineet olla useammankin tunnin myöhemmin perillä, jolloin päätösillallinen olisi ollut ainoa asia mitä Pokharassa olisi ehtinyt tehdä. Kyseessä on kuitenkin Nepalin toiseksi suurin kaupunki, jossa kukaan meistä ei ollut aiemmin käynyt, koska vuorille suuntautuvat matkat suuntaavat pääsääntöisesti Kathmandusta pohjoiseen eikä Pokhara osu matkareitille. Olimme jo kauan aiemmin pyytäneet, että matkasuunnitelmaa muutetaan niin, että saamme vapaapäivän Pokharassa. Se, miten se todellisuudessa järjestyi, jäi meille mysteeriksi. Saatoimme edetä ABC-trekkiä ehkä hieman nopeampaan tahtiin, mutta en usko, että olisimme niin lyhyen trekin aikana kuronut kokonaista päivää kiinni. Matkaohjelmassa oli varmaankin jo Annapurnan kierroksen kohdalla hieman löysää, mitä emme tarvinneet, koska säät suosivat koko matkan ajan eikä kenelläkään ollut mitään ongelmia, joka olisi viivästyttänyt matkantekoa. Näin saimme siis toivomamme vapaapäivän Pokharassa. Olimme myös toivoneet hyvää hotellia, jossa olisi jokaiselle oma huone. Jouduimme maksamaan itse toisen Pokharassa vietetyn hotelliyön, joka ei 35 dollarin huonehinnalla matkabudjettia heilauttanut. Choice Inn oli oikein mukava hotelli, enkä tiedä olisiko Pokharasta paljon parempaa saanutkaan, vaikka olisi latonut tiskiin runsaamminkin taaloja. Kai täälläkin on jossain muutama kansainvälinen ketjuhotelli, jossa olisi saanut maksaa itsensä kipeäksi ilman mitään näkyvää lisäarvoa Choice Inn:iin verrattuna. Amrit ja kantajat majoittuivat oletettavasti matkanjärjestäjän normaalisti käyttämässä hotellissa muutaman sadan metrin päässä. Emme koskaan nähneet millainen hotelli se olisi ollut, mutta ei sekään varmasti huono olisi ollut. Huonoa ruokaa tai yöpymiskohteeseen suhteutettuna huonoa majoitusta ei tällä reissulla ole ollut. Tietenkin fasiliteetit neljässä tonnissa ovat hyvinkin karut, mutta kun muuta ei yksinkertaisesti ole tarjolla.
Ylimääräisestä ajasta huolimatta kalenteri oli niinsanotusti täynnä. Saimme noin tunnin aikaa asettua taloksi, käydä suihkussa, kerätä likavaatteet pesulaa varten ja vaihtaa tuoretta päälle. Tarkoitus oli lähteä hierontaan Amritin siskoon liittyvään paikkaan, mutta sieltä ei kuulemma löytynyt tilaa neljälle. Koska saapumisaikaa Pokharaan ei oikein voinut ennustaa etukäteen, niin mitään kiinteätä etukäteen tehtyä aikavarausta ei tainnut olla. Mistään suuresta ongelmasta ei tietenkään ollut kyse, koska Pokhara on täynnä hierontapaikkoja, joten lähdimme Amritin opastuksella kohti erästä toista paikkaa. Meiltä pyydetty hinta oli selkeästi listahintaa alempi, kun Amrit oli asianhoitajana. Turistihinnat vs. paikalliset hinnat. Tunnin hieronta 18 eurolla teki todella hyvää ja päätimme ottaa homman uusiksi seuraavana päivänä.
Hieronnan jälkeen oli päätösillallisen aika. Suuntasimme Busy Bee -nimiseen ravintolaan, joka oli jälleen kerran erinomainen paikka. Olimme paikalla noin puoli kahdeksan aikoihin, ja mainoskyltin mukaan happy hour jatkui kahdeksaan asti. Happy hour rajoittui cocktaileihin, joita sai kaksi yhden hinnalla. Ei muuta kuin jokaiselle tupla jotain cocktailia, ja sitten vähän vaihdeltiin että jokaisella oli pari erilaista. Mojito on aina varma valinta ja Mount Everest -nimellä kulkenut Pina Coladan kaltainen drinkki osoittautui myös nappivalinnaksi. Tuli otettua äkkiä vielä uudet Mount Everestitkin ja pöytä alkoi notkumaan drinkkejä ja kaljaa. Viittä vaille kahdeksan tarjoilija tuli vinkkaamaan, että happy hour loppuisi kohta. Siinä kohtaa piti todeta tarjoilijalle ‘I think we are happy now, thank you’. Ruuaksi Heikki ja Pude ottivat pippuripihvit ja minä otin taimenta. Kala mahtui kokonaisuudessaan lautaselle eli se ei ollut ihan meritaimenen kokoa. Kuulemma kyseessä oli järvikala. Selvää sinänsä, koska Nepal on sisämaa, mutta ovat ne järvetkin kortilla. Ruoka oli herkullista ja vietimme oikein mukavan illan koko porukalla. Maksoimme kolmistaan koko lystin, josta tuli maksettavaa viitisenkymppiä per turpa. Ruuat eivät olleet kuin kympin luokkaa eivätkä kaljat tai puolihintaiset drinkitkään olleet kuin muutaman euron kappale. Kokonaisuudessaan lysti maksoi siis noin 25 euroa per turpa, ja sillä sai kyllä pöydän niin koreaksi ettei paremmasta väliä.
Päivällisen jälkeen piipahdimme vielä kolmistaan viereisessä irkkupubissa. Sielläkin näytettiin isolta valkokankaalta naisten South Asian Football Federationin mestaruuskisojen semifinaalia, jossa pelasivat vastakkain Nepal ja Intia. Ja pelasivatkin sitten koko rahan edestä! Varsinainen peliaika päättyi jossain 180 minuutin kohdalla, mikä on futiksen kohdalla jotain aivan hullua. Syyllisiä eivät tosin olleet pelaajat vaan jostain kuun pimeältä puolelta repäistyt tuomarit, joiden takia peli seisoi minuuttikaupalla koko ajan. Loppujen lopuksi peli piti ratkaista rankkareilla, jotka Nepal voitti. Siitähän ilo irtosi paikallisten keskuudessa.
Jos Pariisin olympialaisissa oli kiistaa naisten sarjoissa nyrkkeilleistä miehistä, niin hieman samaa henkeä oli Nepalin ykköstykissäkin. Sabitra Bhandari ei ollut pelkästään pelin ykköstykki, vaan Nepalin ykköstykki absoluuttisesti. Lainaus Wikipediasta: She is considered among the best Asian strikers in the world. She is the all-time highest goal scorer in Nepalese football history and broke record as the highest woman goal scorer in South Asia with 49 goals. She made history by being the first Nepalese player to play and score in European league.
Totesinkin, että kyseessä oli ‘mixed football’ -sarja, joka kirvoitti makeat naurut muilta. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Seuraavana päivänä oli vuorossa tutustuminen Pokharaan. Kaupunki on järven rannalla ja muutaman sadan metrin päässä on pieni saari, jossa on hindutemppeli. Paikka tuntuikin olevan paikallisten suuressa suosiossa. Rannalta lähti jatkuvalla syötöllä pieniä perästä soudettavia veneitä, jotka kiikuttivat ihmisiä euron hinnalla saarelle ja takaisin. Paikan päällä ihmiset ostivat kojusta valmiin korillisen erilaisia tuotteita, joille kaikille oli selkeästi oma paikkansa, johon ne tuli levitellä. Kukkakoristeille oma paikka, suitsukkeille oma, värillisille nauhoille oma, kookokselle oma giljotiini jne. Seurailin ja valokuvasin kuinka paikalliset suorittivat rituaalejaan ja lopuksi pikkutemppelistä sai vielä siunauksen ja väritäplän otsaansa. Paikalliset olivat liikkeellä koko perheen voimin ja varsinkin naiset ja lapset olivat pynttäytyneet parhaimpiinsa.
Valokuvasin saaren rannalta horisontissa kohoavia vuoria kun huomasin, että niiden etupuolella liiteli lukemattomia liitovarjoja. Olin nähnyt jo pääkadulla mainoksia liitovarjoilusta, mutta nyt vasta tajusin kuinka suuressa mittakaavassa hommaa harrastettiin ja että tapahtumapaikka ei ollut mitenkään hirvittävän pitkällä. Koska oli jo puolipäivä, en uskonut että liitovarjoilu olisi ollut enää mahdollista samana päivänä, mutta menin silti kyselemään mitä moinen lysti olisi maksanut. Hinta oli noin 70 euroa ja yhden aikoihin olisi vielä lähtö. Pankkikortti löytyi taskusta salamannopeasti ja sohvalle istumaan. Olin tietenkin pukeutunut kuten pohjoisen poika pukeutuu yli kahdenkympin lämpötiloissa eli t-paita, shortsit ja sandaalit. Kyselin, olenko asianmukaisesti pukeutunut vai pitäisikö käydä vielä pikaravia hotellilla vaihtamassa vaatetusta. Teknisesti kuulemma kelpasin, koska vaellussandaalit ovat sellaista sorttia, jotka pysyvät jaloissa eivätkä tipu kesken liitelyn. Silti minulle suositeltiin takkia, mutta kuski voisi kurvata hotellin kautta lähdettäessä. Jonkun ajan päästä minipaku kurvasi toimiston eteen ja nappasi minut kyytiin. Pieniä matkatoimistoja on Pokhara väärällään ja kiersimme hakemassa lisää asiakkaita, lennättäjiä sekä varjoja kunnes paku oli jälleen umpitäynnä sekä sisältä että katolta. Kurvasimme hotellini kautta ja vedin nopeasti pitkät housut ja kunnon kengät jalkaan ja nappasin fleecen kainaloon. Ajoimme vartin verran kaupungista ulos ja sen jälkeen toisen vartin luotisuoraan ylös Sarangkotin korkean kukkulan laelle. Siellä oli tekonurmikaistaleista rakennettu leveä lähtöalue, johon mahtui levittämään monta varjoa kerrallaan vierekkäin. Sen jälkeen vaan valjaat päälle, kiinni lennättäjään ja ukkoa taivaalle liukuhihnalta. Liitely oli paljon pidempi kuin Queenstownissa. Normiliidon arvioitu kesto oli 15 – 20 minuuttia, ja ‘cross country’ -nimellä kulkeva variantti oli speksattu 30 – 40 minuuttiseksi. Yllätys yllätys, olin maksanut pidempään liitoon liittyvän lisämaksun. Liidon aikana lennättäjä tosin totesi, etteivät tuuliolosuhteet olleet sellaiset, että pidempää reittiä olisi voinut liidellä. Sekään ei kuulemma helpottanut, että olimme kummatkin maksimipainoisia näihin hommiin. Oletettavasti olosuhteet olivat olleet aamupäivällä paremmat. Juttelin ennen lähtöä toimistolla yhden henkilökunnan jäsenen kanssa, joka oli jo palannut yhdeltä lennätykseltä ja hänen mukaansa olosuhteet olivat olleet hyvät. Todellisuudessa suurta tappiota ei kuitenkaan tapahtunut, koska pidempi lento olisi pyörinyt vain pidempään melko lailla samoilla kulmilla. Liitely kesti hieman vajaa 20 minuuttia, jonka jälkeen pakkauduimme takaisin pakuun paluumatkaa varten. Paku tosin otti ja hajosi hieman ennen kuin pääsimme perille. Henkilökunnan fikseri totesi, että mun kannattanee kävellä jäljellä olevat muutama sata metriä toimistolle sen sijaan, että jäisin odottelemaan toista pakua. Hän myös soitti toimistolle ja kertoi, että olin tulossa hakemaan pidempään lentoon liittyvää lisämaksua hyvityksenä. Voin todeta, että kyseessä oli maailmankaikkeuden nopein reklamaatioprosessi. Toimiston kaveri moikkasi, ja pahoitteli ettei pidempi lento onnistunut. ‘Bad luck’, ja pöytälaatikosta 4500 pimpulaa käteistä tumppuun. Homma hoidettu. Yllättävänä käänteenä tulleen liitovarjoilun takia en kuitenkaan ehtinyt uudelleen hierontaan ja Pude meni Amritin kanssa jonkun isomman hotellin yhteydessä olevaan spa:han, jossa Amritin sisko oli töissä.
Pasang ja Sanjay olivat lähteneet jo aamulla bussilla kohti Kathmandua ja sieltä eteenpäin kotikyläänsä. Heillä olisi noin viikon loma ennen seuraavaa 9 päivän trekkiä Amritin kanssa. Illalla oli taas tarve lähteä päivälliselle ja koska Busy Bee oli ollut niin hyvä paikka, niin sinnehän me suuntasimme uudelleen. Eikä tarvinnut pettyä. Ja pidimme huolen, että olimme paikan päällä ennen kahdeksaa.
