Kathmandu 29.10 – 2.11
Aamulla oli aikainen herätys, koska taksi tulisi hakemaan meitä puoli seitsemältä bussiasemalle. Koska lähdimme liikkeelle ennen hotellin aamiaisaikaa, saimme mukaamme folioon käärityn retkiaamiaisen, joka sisälsi kolmiovoileivän, keitetyn kananmunan, omenan ja pillimehun. Bussiasema oli yllättävän pitkällä keskustasta, mutta aamulla ei ollut juuri ollenkaan liikennettä ja matka sujui vikkelästi. Muutenkaan Pokhara ei ole sellainen muurahaispesä kuin Kathmandu.
Saavuttuamme Kathmanduun heitimme hyvästit Amritille. Hän lähti hoitamaan omia asioitaan illalla ja lähtisi ajamaan moottoripyörällään kohti kotikyläänsä aikaisin seuraavana aamuna. Vaikka meillä oli ollut kokonainen vapaapäivä Pokharassa, olimme Kathmandussakin kokonaisen päivän ennen matkan virallista 27 päivän kestoa. Tämän takia meille kuului yhden yön sijasta vielä kaksi yötä matkanjärjestäjän käyttämässä Harati Inn -hotellissa Thamelin ytimessä. Lentomme olivat tosin vasta lauantaina, joten olimme varanneet kaikille omat huoneet vielä kahdeksi päiväksi lisää Divine Hotel:sta, jossa olimme jo viettäneet saapumispäivämme ja johon olimme olleet erittäin tyytyväisiä.
Harati Inn tuntui olevan monen matkanjärjestäjän käyttämä hotelli, koska koko asiakaskunta vaikutti koostuvan trekkaajista ja ala-aulassa oli jatkuvasti erilaisia kokoontumisia eri vaelluksille lähteville tai niiltä saapuneille ryhmille. Yhtäkkiä bongasimmekin tutun näköisen kaverin. Sehän oli Dan Mazur, SummitClimbin vetäjä, jonka järjestämään Cho Oyu -retkikuntaan olin Heikin kanssa osallistunut vuonna 2008. Heikki oli ollut myöhemmin myös Danin järjestämässä retkikunnassa Lhotselle.
Pitkän matkapäivän jälkeen alkoi olla huutava nälkä. Pude oli katsonut netistä kehutun K-Too -nimisen ravintolan Thamelin alueella, jonne suuntasimme. Ruokalista oli niin täynnä kaikkia herkkuja, että oli pakko tilata sekä alku- että pääruoka. Alkuruuaksi valikoitunut kuuden euron Chili Prawn -annos oli aivan mahtava. Varmaan kymmenen jättikatkarapua sipulin, paprikan ja voimakkaan chilikastikkeen kera. Samankaltaisten höysteiden seassa tirisevillä kanapaloilla kelpasi myös rakennella fajitaksia. Ruokalistassa oli myös muutama nepalilainen viini. Kun olin tilaamassa lasillista paikallista punkkua, tarjoilija tuumasi suoraan, ettei sitä välttämättä kannata ottaa. Ei kuulemma olisi ihan mihin olisimme tottuneet ja ravintolalla olisi laaja valikoima myös kansainvälisiä viinejä. En antanut periksi ja sain lasillisen paikallista punaista nestettä. Laimeasta ja makeasta mausta tuli kirkon tarjoilut mieleen, mutta kyllä sen sai kurkustaan alas. Olisi ollut ehkä hieman dissaavaa jättää lasi lähes täytenä pöytään.
Koska olimme käyneet jo Nepaliin saavuttaessa Mountain Monarchin järjestämällä kulttuurikierroksella, olimme nähneet jo monet keskeisistä nähtävyyksistä. Vapaapäivien aikana bongasimme vielä viimeisiä nähtävyyksiä kuten Durbarin temppelialueen ja Garden of Dreams -puiston. Durbar ei ole mikään selkeästi aidattu temppelialue vaan muutaman korttelin kokoinen alue Thamelin eteläpuolella. Pääteillä on lipunmyyntikojuja, joiden henkilökunta väijyi haukan lailla lähestyviä turistin näköisiä henkilöitä, joiden piti ostaa päivälippu alueelle. Jostain syystä he bongasivat minut ja Puden, vaikka sulauduimme joukkoon lähes täydellisesti. Tästä seurasi tuhannen pimpulan penalty.
Durbarin alue
Garden of Dreams
Kathmandun väkiluvusta löytyy erilaista tietoa, kuten 845 000 ja 1,6 miljoonaa, riippuen oletettavasti siitä kuinka laaja alue lasketaan Kathmanduksi. Joka tapauksessa kyseessä on suuri ja väkirikas kaupunki, joka tulee selväksi jo lentokoneen ikkunasta katsottuna. Mitään supermarketteja tai suurempia erikoistavarakauppoja ei ole, vaan kaikki toimii pienten kauppojen, kojujen ja katukauppiaiden varassa. Myyntipisteiden pieni koko tulee kompensoitua niiden massiivisella määrällä.
Kahdeksi viimeiseksi yöksi siirryimme takaisin Divine Hotel:iin, joka sijaitsi myös Thamelin alueella noin puolen kilometrin päässä Harati Inn:stä. Hotellilla oli kansainväliseen tyyliin kattoterassi ja infinity pool. Marraskuun alussa yöt olivat jo sen verran viileitä, että vesi oli ehkä parikymmentäasteista. Näkymät olivat kuitenkin hyvät.
Hakaristi on alunperin hindujen onnea ja vaurautta merkitsevä symboli. Symbolin muodon lisäksi sana on sama eli swastika. Se on edelleen laajalti käytetty sana ja symboli ihan arkielämässä, festivaaliajoista puhumattakaan. Eurooppalaisen silmiin se näyttää tietty hieman erikoiselta, kun joka kulmassa on hakaristeja.
Lukemattomien pikkukauppojen lisäksi Kathmandusta löytyy myös muunlaista mielenkiintoista yritteliäisyyttä.
Loka-marraskuun vaihteessa vietetään hindujen ehkä keskeisintä festivaalia Diwalia, joka todellakin näkyy katukuvassa. Keskustan kadut koristellaan rukouslipuilla ja suurimmat rakennukset verhotaan led-lamppunauhoilla. Lähes kaikki kaupat, ravintolat ja hotellit virittävät mandala-kuvion liiketilan eteen ja keskustassa kiertää useita kulkueita.
Nepal on yksi maailman köyhimmistä Afrikan ulkopuolisista maista alle 1400 dollarin bruttokansantuotteella per asukas. Sosiaali- tai eläketurva lienevät melkolailla olemattomia. Kerjäläisiä ei kuitenkaan näy juuri lainkaan. Vanhustenhoito hoituu suvun voimin.
Nepalilla on oma uniikki aikavyöhykkeensä eli GMT+5:45. Vuosien varrella aikavyöhykettä on usein esitetty synkronoitavaksi Intian kanssa (GMT+5:30), mutta esitykset eivät ole edenneet. Ohhoh, tulipa puun takaa…
Oman aikavyöhykkeen lisäksi käytössä on Vikrami-kalenteri, jonka mukaan nyt on vuosi 2081. Uudenvuodenpäivä on täysi mysteeri. Netin mukaan se on vuodesta riippuen 13.4 tai 14.4, mutta paikan päällä oli täydet uudenvuodenkemut päällä 2.11.
Olen ajanut monessa maassa omalla tai vuokratulla autolla, mutta Nepalissa kannattaa harkita ulkopuolisiin kuljetuspalveluihin tukeutumista. Puhtaasti kustannussyistä tietenkin! Kyllähän kuka tahansa nyt autolla osaa ajaa, joten miten se nyt voisi olla ongelma Nepalissakaan?
Itselläni oli vaelluskamppeita läjäpäin aiemmilta reissuilta. Yhdet yli 20 vuotta vanhat kuorihousut ja -takin jouduin heittämään roskiin, koska joku-tex -kalvo oli aivan hajalla ja hilseili niin, että vaatteita ravistamalla sai aikaan lähinnä lumisateen näköisen efektin. Yhdestä vanhasta windstopper-fleecestä olivat myös saumojen suojateippaukset pääosin kuivuneet ja irronneet, mutta se takki sai vielä jäädä renkaiden vaihtoa ja muita vastaavia askareita varten. Ostin matkaa varten uuden normaalin fleece-takin sekä yhden windstopper-takin. Iänikuisen vanha ja jatkuvassa käytössä ollut Mountain Equipmentin reppukin alkoi olemaan tiensä päässä, mutta sen ajattelin korvata jostain alennusmyynnistä hankitulla laatutuotteella.
Ostin ennen vaellusta Kathmandusta pikkurahalla lyhythihaisen ‘North Face’ -vaelluspaidan sekä pitkähihaisen ‘Patagonia’ -microfleecen, jotka olivatkin ahkerassa käytössä ja osoittautuivat erinomaisiksi tuotteiksi. Muutoin Kathmandun tarjonnan hyödyntäminen rajoittui loppuperheen varustamiseen. Nepalissa ei käytetä lasten senttikokoja tyyliin 140/148 ja perinteiset S/M/L/XL -kootkaan eivät ole ihan yksi yhteen meidän kanssa. Vaelluspaita, microfleece sekä matkanjärjestäjältä saatu t-paita olivat kaikki kokoa XXL, vaikka kotipuolessa käytän XL-kokoa. Perheelle tarkoitettuja vaatteita varten sain väritoiveet sekä mitat olkapäästä alahelmaan, joiden avulla oikean tuotteen ja koon löytäminen onnistui. Jälkikäteen voin onnekseni todeta, että kaikki ostetut vaatekappaleet olivat sopivan kokoisia vaimolle ja lapsille.
Untsikat maksoivat noin kolmekymppiä kappale, windstopperit noin kaksikymppiä kappale ja paikallista tuotantoa oleva fleece oli kympin luokkaa. Ostopaikat eivät tainneet kuulua North Facen tai Arcteryxin viralliseen jälleenmyyntiverkostoon, mutta tuotteet vaikuttivat hyvälaatuisilta. Ne tulevat joka tapauksessa arkikäyttöön kaupunkiolosuhteissa, joten niiden voi olettaa tarjoavan erittäin edullista käyttöarvoa.
Erilaisia helyjä ja hiluja oli pikaisten laskujeni mukaan tarjolla noin seitsemän miljoonaa erilaista. Lottovoittokin alkaa tuntua todennäköiseltä verrattuna siihen, että siitä massasta olisi arpomalla sattunut valitsemaan kourallisen juuri oikeita helyjä. Ei hätää, moderni tekniikka apuun. Helyistä kuvia ja Whatsappilla Ronjalle. Paluupostissa kuvat, joissa oikeat helyt oli ympyröity. Teknisesti erinomainen ja toimiva taktiikka, mutta toteutusvaiheessa tulikin haasteita eteen. Mistä näistä tuhannesta samannäköisestä helykaupasta juuri nämä kuvat tulikaan otettua? Onneksi oli aikaa kiertää Thamel kokonaisuudessaan puolisen tusinaa kertaa ympäri.
Lauantaina oli lähdön aika. Heikki ja Pude lähtivät jo aamupäivän puolella kohti Delhiä, mutta minulla oli lento Dohan kautta vasta kello kaksi yöllä. Kentällä piti olla siis kymmenen jälkeen. Sekä lennon takia, että sen takia että lauantai oli 30 päivän viisumin viimeinen voimassaolopäivä. Check-in piti siis hoitaa ennen keskiyötä, ettei tarvitsisi alkaa vääntämään viisumista. Sain hotellista puolentoista tunnin pidennyksen uloskirjautumiseen, jonka jälkeen jätin kamat hotellille säilytykseen. Kiertelin kaupungilla vielä muutaman tunnin ja kävin syömässä. Palasin hotellille limsan ja leivoksen kanssa ja asetuin aulan perukoille kirjoittelemaan blogia ja käymään kuvasaalista läpi. Siihenhän sitä aikaa saikin kulumaan ja pian matkanjärjestäjämme Limbu tuli hakemaan minua lentokentälle. Illalla liikennettä ei ollut kovinkaan paljoa ja seitsemän kilometrin matka sujahti murto-osassa siitä ajasta, mitä siihen oli tullessa tuhraantunut.
Kathmandun lentokenttä on periaatteessa kohtuullisen kokoinen, koska se on Nepalin ainut kansainvälinen lentokenttä ja lentoja on melko paljon. Palveluita lentokentältä ei kylläkään löydy käytännössä ollenkaan. Check-in -aulassa oli yksi kioski. Turvatarkastuksen jälkeen paikallisen loungen edustajat yrittivät kaupata pääsyä loungeen ja myynninedistämisen ydin oli se, että ‘porttialueella ei ole mitään’. Tämä pitikin pitkälti paikkansa, mutta loungen hinta oli siinä määrin suolainen, ettei kauppoja tullut vaikka aikaa olisi ollut runsaasti. Lompakossa oli vielä hieman toista tonnia paikallisia pelimerkkejä, joista oli tarkoitus päästä eroon. Jos haluaa rahoistaan eroon, välittämättä saadusta lisäarvosta, lentokentät ovat yleisesti ottaen ehdoton ykköskohde tavoitteen saavuttamiseksi. Valitettavasti jo vanha viidakon viisaus osaa kertoa, että joka sääntöä vahvistaa poikkeus. Ja tässä tapauksessa se poikkeus on nimeltään Kathmandu Tribhuvan International Airport. Porttialueella ei ollut kauppoja tai tax-freetä. Oli vain yksi kioskin ja kahvion yhdistelmä, jonne edes kympin hukkaaminen ei onnistunut. Myynnissä oli kahviotuotteita, mystisiä paikallisia naksuja, pääosin lasten kokoa olevia Nepal/Kathmandu t-paitoja, pähkinöitä ja rusinoita joissa ei ollut hintoja sekä aivan kosmisen hintaisia kansainvälisiä suklaita. Lindt:in 50 gramman 99% suklaa maksoi vaatimattomat 8 euroa ja 300 gramman maitosuklaa poskettomat 23 euroa. Vaikka kuinka pimpulat polttivat taskussa, niin suklaaostokset saivat jäädä odottamaan Suomea ja K-Supermarkettia. Lopulta ostin pussillisen paikallisia juustonaksupalleroita, Pepsin ja….jääkaappimagneetin! Ehkä se jääkaappimagneettimies tiesi sittenkin mitä oli tekemässä! Loput rahat jäivät lapsille matkamuistoiksi.
P.S. Juustonaksupallerot päätyivät roskiin.
P.S.2 Kaikkein tarkkaavaisimmat matkustajat saattavat havaita hiuksenhienoja eroja Kathmandun ja Dohan lentokenttien välillä. Doha on aivan giganttinen ja öljymaiden elintasoon ja itsepromootioon mukautettu lentokenttä, josta juustonaksujen sijaan voi ostaa vaikka Porchen. Doha toimii Dubain ohella mannertenvälisenä solmupisteenä, ja jos lentoosi on pari tuntia aikaa, sitä on turha vielä etsiä neljän monitorin kokoisesta Departures-infosta. Ja se pitää paikkansa myös keskellä yötä, koska moni pitkien yhteyksien vaihdoista tapahtuu nimenomaan keskellä yötä, kuten omassa tapauksessanikin.
Mukavaa tarinaa ja kuvia..