7.6. – 9.6.2025
Sateen saattelemina lähdimme lauantaina kuorma-autollamme matkaan Kapkaupungista klo 8:00 kohti Namibian rajaa. Meistä oli aika yllättävää, että pysähdyimme ensimmäiseksi yöksi jo vain parin tunnin ajomatkan päähän Kapkaupungista. Yövyimme Marcuskraalin sitrushedelmäfarmilla, joka majoittaa myös jonkin verran satunnaisia matkalaisia. Pääelinkeinona heillä on kuitenkin sitrushedelmien kasvattaminen.
Nomad Africa on ollut sitrusfarmin vakioasiakas jo vuosien ajan. Ehkä tästä syystä farmin omistajat ovat alkaneeet tarjota Nomadin kyydissä matkaaville päivällisen ravintolassaan. Olikin mukava päästä syömään sisätiloihin, sillä koko päivän jatkunut sade oli kastellut kaikki paikat todella perusteellisesti. Valitettavasti myös telttamme olivat märät niin sisältä kuin ulkoakin. Ne olivat ehtineet kastua jo pystytysvaiheessa, koska juuri silloin alkoi sataa rankemmin pienen ripottelun sijaan. Telttojen pystyttäminen ei vie kuin korkeintaan 5-10 minuuttia, joten siitä voi päätellä, kuinka kosteissa olosuhteissa telttojamme pystytimme. Kun menimme päivällisen jälkeen telttoihin nukkumaan, meidän aikuisten teltasta piti ensin kuivailla pois parin desilitran verran vettä. Lasten teltta oli sentään ainoastaan seinistä ja lattiasta pintakostea.
Koko yön sateli enemmän ja vähemmän. Joka kerta, kun sade alkoi uudelleen, Jaana heräsi miettimään, onko meillä aamulla herätessämme teltassa oma pikku uima-allas. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, ja säilyimme ihan kohtuullisen kuivina aamuun asti. Kaikki muut nukkuivat ihan hyvin, mutta Ronja valitti palelleensa aamuyöstä aika paljon. Söimme aamiaista alueen ulkokatoksessa ja lähdimme heti sen jälkeen matkaan kohti rajaa jo kahdeksan aikoihin.
Toinen matkapäivä olikin sitten pelkkää ajamista, mutta tämän olimme toki tienneetkin etukäteen. Päivän aikana ajoimme yli 500km kohti pohjoista päästäksemme Noordoewerin rajanylityspaikalle. Namibia oli ottanut käyttöön e-viisumin huhtikuussa, joten olisi voinut kuvitella, että rajanylitys olisi mennyt näppärästi. Toisin kuitenkin kävi. Ensin Etelä-Afrikan puolella yksi ainoa virkailija syynäsi meidän kaikkien 18 kyydissä olleen passeja todella hitaasti ja perusteellisesti. Sen jälkeen passimme piti viedä vielä parille muullekin luukulle tarkastettavaksi ennen kuin saimme jatkaa matkaa kohti Namibian tarkastuspistettä.
Namibian luukulla meidän kaikkien piti ensin täyttää käytännössä aivan samat tiedot maahantulokaavakkeisiin, mitä e-viisumissa oli jo kertaalleen kysytty. Vasta sitten saimme asettua jonoon näyttämään sekä viisumin, että täytetyn kaavakkeen. Allekirjoitetun kaavakkeen lisäksi meidän piti toki allekirjoittaa vielä se e-viisumikin, mutta sitä ei saanut tehdä etukäteen. Se piti allekirjoittaa virkailijan valvovan silmän alla. Olimme kaikki jo melkein valmiita, kun tuli hollantilaisen matkakumppanimme vuoro esittää oma e-viisuminsa. Hän oli vahingossa anonut viisuminsa niin, että sen voimassaolo alkaisi vasta seuraavana päivänä. Vaadittiin pieni neuvotteluhetki ja jokunen nöyrä anteeksipyyntö, mutta sen jälkeen hollantilainenkin matkakumppanimme sai jatkaa matkaa.
Ajoimme rajalta vielä eteenpäin n. 15-20min ja jäimme yöksi Felix Unite – nimiselle leirintäalueelle Orange Riverin varrelle. Orange River on rajajoki, joka erottaa Etelä-Afrikan ja Namibian toisistaan.
Enää ei satanut, mutta edelleen oli todella kylmää ja kosteaa. Pystytimme entuudestaan märät telttamme ja kuivailimme mopilla niiden sisuksia. Moppauksen jälkeen tarvittiin vielä melkoinen nippu käsipaperia, mutta sen jälkeen teltat olivat sisältä edes suhteellisen kuivat. Sama kuivausoperaatio piti tehdä vielä patjoillekin, mutta siitä huolimatta vietimme toisenkin yön aika kosteissa olosuhteissa.
Illalla söimme yhdessä oppaamme Stanleyn kokkaamaa päivällistä (lihapataa ja riisiä), jonka jälkeen aloimmekin pikkuhiljaa siirtyä kaikki nukkumaan. Tänäkin yönä Ronja oli ainoa, joka heräsi neljän aikaan aamuyöstä siihen, että hänen oli kylmä. Onneksi matkamme jatkuu kohti pohjoista, joten yöt oletettavasti lämpenevät ja ainakin sateet jäävät taakse. Kylmyyden kanssa vielä pärjää, mutta kun kaikki on kosteaa makuupusseista lähtien, latistaa se hieman tunnelmaa.
Orange Riveriltä matkamme jatkui klo 8:30 kohti Fish River Canyonia, joka on maailman toiseksi suurin kanjoni heti Grand Canyonin jälkeen. Nyt olemme nähneet siis ne molemmat. Grand Canyon on kaikessa suuruudessaan upeampi, mutta kyllä näitä Fish River Canyoninkin maisemia kelpasi ihailla.
Kävelimme kanjonin yhdeltä näköalapaikalta toiselle, ja sillä aikaa Stanley laittoi meille kuorma-autolla lounasta. Nautimme lounaan upeissa maisemissa kanjonin reunalla, jonka jälkeen jatkoimme matkaa kohti seuraavaa yöpaikkaamme Keetmanshoopin kaupunkiin, Schutzenhaus Guesthousen pihaan.
Suurin osa porukastamme majoittuu matkan aikana pienissä mökeissä tai huoneissa. Meitä telttailijoita on perheemme lisäksi vain kaksi muuta matkakumppaniamme, sekä Nomadin puolesta reissussa mukana oleva saksankielen tulkki. Tulkin homma on kyllä aika leppoisaa, sillä ainoa mukana oleva saksankielinen pariskunta tuntuu ymmärtävän englantia ihan hyvin. Toki sveitsiläinen Yvonne tekee muutakin, kuin vain toimii tulkkina. Hän auttaa kahta zimbabwelaista opastamme mm. ruuanlaitossa ja muissa päivittäisissä askareissa.
Leirintäalueen pihassa levitimme makuupussimme ja pystytimme telttamme nopeasti aurinkoon kuivumaan. Auringossa ne kuivuivatkin nopeasti, ja tiedossa oli sillä kertaa kuiva, mutta kylmä yö. Marko lähti käymään pikaisesti läheisessä supermarketissa ostamassa Ronjalle lisäviltin makuupussin päälle. Emme halunneet hänen joutuvan palelemaan enää yhtään yötä lisää. Telttailu ei ole kivaa, jos on kylmä. Marko palasikin takaisin kahden paksun fleecepeiton kanssa. Toisen sai Ronja, ja toinen annettiin varmuuden vuoksi Jaanalle, koska hän vaihtoi makuupusseja Ronjan kanssa. Paperilla ainakin Ronjan makuupussin pitäisi olla kaikkein lämpimin, koska on suomalainen Joutsen-merkkinen untuvapussi. Koska Ronja sanoi palelevansa sen sisällä, ajattelimme, että annetaan hänelle sitten synteettisellä kuidulla täytetty makuupussi, jossa ainakaan edellisinä öinä ei ollut tullut Jaanalle kylmä. Lisäksi Yvonne oli ottanut itselleen täksi yöksi huoneen ja saimme sieltä vielä kaksi paksua lisäpeittoa Ronjalle ja Ristolle. Kaiken huipuksi Yvonne sanoi jättävänsä vielä huoneensa oven lukitsematta, joten jos Ronjalle kaikista lisäpeitoista huolimatta tulisi kylmä, hän voisi vain ottaa patjansa sekä peittonsa ja hipsiä nukkumaan Yvonnen huoneen lattialle. Aika ihanasti ajateltu!
Ennen päivällistä lähdimme vielä käymään paikassa nimeltä Quiver Tree Forest. Siellä kasvoikin hassun näköisiä puita, joihin kutojalinnut olivat tehneet pesiä. Vaikka paikan nimi viittaa puihin ja metsään, meille kerrottiin, että tämä Quiver Tree ei olekaan puu, vaan itseasiassa se kuuluu Aloe-kasvien heimoon. Kutojalintujen lisäksi metsikössä majaili Pöytävuorelta meille tuttuja tamaaneja, sekä aivan tolkuttoman kokoisia heinäsirkkoja.
Täältä matkamme jatkui vielä Giant’s Playground -nimiselle alueelle. Sinne päästäkseen meidän piti ilmoittautua puiston portin läheisyydessä sijaitsevassa pienessä majatalossa. Majatalon pihalla oli pienessä aitauksessa myös kaksi gebardia. Niillä sattui olemaan juuri ruoka-aika, joten me jäimme hetkeksi majatalon pihaan katsomaan niiden ruokintaa, ja kuuntelemaan, mitä niistä meille kerrottiin. Risto tosin innostui enemmän paikan kolmesta koirasta, joita hän kävi rapsuttelemassakin.
Gebardien emot olivat aikanaan päätyneet majataloon orpoina. Nämä kaksi jäljellä olevaa gebardiurosta, Saddam ja Gaddafi, olivat puolestaan syntyneet siellä. Gebardeilla oli todellisuudessa kuuden hehtaarin kokoinen aidattu alue majatalon tiluksilla, jossa ne saattoivat liikkua vapaasti. Tämä kaksikko tuli kuitenkin oikein mielellään “kotiin” aina ruoka-aikaan helpon päivällisen toivossa. Kuulimme, että alueen karjankasvattajat ja gebardit eivät ole mitään ylimpiä ystävyksiä. Gebardeilla on ikävä tapa saalistaa enemmän riistaa, kuin ne jaksavat syödä, joten vuohia kasvattavat tilalliset eivät pidä gebardeista lainkaan. Joltakin läheiseltä tilalta olivat gebardit tappaneet 135 vuohta, mikä on iso menetys muutenkin pienituloisille paikallisille. Nämä kaksi gebardia saivat kuitenkin siis elää rauhassa ilman pelkoa ammutuksi tulemisesta, koska koko kuuden hehtaarin aitauksesta oli tehty niin korkea, etteivät gebardit pystyneet loikkaamaan sen yli vuohipaistin toivossa.
Saavuimme Giant’s Playground -alueelle varttia ennen auringonlaskua. Paikka oli täynnä toinen toistaan isompia kivimuodostelmia, joiden päällä saattoi kiipeillä. Kivet näyttivät tosiaan jättimäisiltä rakennuspalikoilta, joilla jättiläiset olisivat voineet joskus aikanaan leikkiä.
Tänä iltana Stanley ei laittanut meille päivällistä, vaan söimme leirintäalueen ravintolassa. Pöydän luona oli iso kaasukäyttöinen lämmitin, jonka kohdalle matkaseurueemme oli varannut Ronjalle istumapaikan. Ronja oli luonnollisesti tästä hyvin iloinen. Koska yövyimme saksalaista alkuperää olevassa majatalossa, ruuaksi meille tarjoiltiin valtavat wieninleikkeet. Pelkkä pihvi vei lautasesta jo yli puolet, joten jokainen meistä oli päivällisen jälkeen todella täynnä. Päivällisen jälkeen Jaana ja Risto menivät Riston toiveesta virittelemään nuotiopaikalle pientä leirinuotiota.
Marko ja Ronja jäivät vielä ravintolaan juttelemaan muiden matkalaisten kanssa. Hetken kuluttua Ronjakin tuli leirinuotiolle, jonka jälkeen Jaana ja lapset vetäytyivät telttoihin nukkumaan. Koska yölämpötilan odotettiin menevän sinä yönä pakkasen puolelle, puimme runsaasti vaatetta yllemme ennen makuupusseihin pujahtamista. Ronja käärittiin lisäksi vielä makuupusseineen päivineen kahden viltin sisään, joten tämä yö sujuisi toivottavasti lämpöisemmissä tunnelmissa.
Ravintola meni kiinni pian päivällisen jälkeen, mutta henkilökunta vinkkasi viereisestä baarista. Dimitri, Sophie ja Marko päättivät käydä vielä pikku visiitillä baarin puolella. Baaria ei ollut vaikea paikallistaa, koska saksalaiset marssilaulut raikuivat jo käytävään asti. Nyt ei ollutkaan ihan mistään normibaarista kyse. Baarin seinät oli koristeltu erilaisilla Saksan siirtomaavaltaan voimakkaasti viittaavilla kuvilla ja julisteilla ja televisiosta tuli karaoke-versio toisen maailmansodan aikaisesta ‘Erika’:sta, jota neljä paikalla ollutta herrasmiestä lauloivat innokkaasti yhteislauluna. Kyseessä oli neljä paikallista kaveria, joita voisi luonnehtia vaikkapa ‘vanhan liiton’ kavereiksi. He halusivat esimerkiksi esittää meille ‘Süd-West Afrika’:n kansallislaulun, kuten Namibiaa kutsuttiin ‘vanhoina hyvinä aikoina’. Suomi oli kuulemma hyvä maa, jossa oli hyviä ihmisiä. Kun vetäsin vielä hetken keskustelua saksaksi, niin johan oltiin veljeskansaa koko sakki. Snapseina meni hirvilimua ja Unicumia. Melkoinen parituntinen illan päätteeksi.
Onpa teillä taas ollut tapahtumia kerrakseen, upeita paikkoja, kauniita auringonlaskuja ja mielenkiintoisia kohteita!
Toivottavasti vällyt, viltit ja makuupussin vaihto pitivät Ronjan lämpöisenä. Risto se löytää koirajavereita joka kylästä. 🐾 Ja te vanhemmat turvauduittekin sisäiseen lämmitykseen!
Mukavaa matkan jatkoa!