27.1. – 31.1.2023
Saavuimme Filippiinien pääkaupunkiin Manilaan vasta yhden jälkeen yöllä. Siksi olimmekin varanneet itsellemme hotellin yhdeksi yöksi läheltä lentokenttää. Hotellin hinta ei päätä huimannut (38€), ja alue, jossa hotelli sijaitsi, oli hieman arveluttavan oloinen. Kapeita, pimeitä kujia ja epämääräisiä, huonokuntoisia rakennuksia. Hotelli itsessään oli ihan siisti, mikä oli meille se tärkein juttu.
Hotellille meno ei kyllä sujunut ihan niin kuin elokuvissa, sillä lentokentällä pari taksifirmaa pallotteli meitä keskenään. Toinen operaattori oli sitä mieltä, että emme mahtuisi rinkkoinemme heidän henkilöautoihinsa. Toinen taas sanoi, että heidän taksinsa kuljettivat kyytiläisiä vain pitemmän matkan päähän. Lopulta pääsimme kuitenkin sen ensimmäisen taksifirman kyytiin. Kun olimme jo liikkeellä, tuli mieleemme kysyä, paljonko kyyti mahdollisesti kustantaisi. Taksikuski ilmoitti hinnaksi 300 pesoa (5€), joka oli kyllä halpa hinta, mutta aivan liikaa, sillä toisen taksifirman edustajat olivat kertoneet meille hinnan olevan noin 120 peson luokkaa. Niinpä vaadimme kuskia laittamaan mittarin päälle, emmekä halunneet keskustella kiinteästä hinnasta sen enempää. Kuski vain vänkäsi vastaan, mutta emme antaneet periksi. Lopulta hän napsautti mittarin päälle, ja perille päästyämme se näytti vain 87 peson (1,30€) verran. Jaana lähti jo avaamaan hotellin ovea, sillä pimeä kuja, jolla hotelli sijaitsi ei ollut kovin kutsuva paikka. Marko jäi lasten kanssa nostelemaan rinkkoja pois auton kyydistä ja maksamaan kuskille. Yllätykseksemme kuski sanoi, että hän ei halua maksua lainkaan. Pelkäsi varmaan, että ilmoitamme hänen huijausyrityksestään lentokentän taksinvälittäjälle.
Seuraavana aamuna lähdimme jälleen lentokentälle, sillä jatkoimme matkaa Manilasta vielä Palawanin saarelle Puerto Princesan kylään, tai kai tämä kaupunki on. Sielläkin lentokentällä taksien kanssa oli jonkinasteinen avohässäkkä, joka ei tuntunut etenevän lainkaan. Paikalla oli kyllä iso määrä pikkubusseja, joihin nousi muutamia ihmisiä, mutta isolle osalle (me mukaanlukien) sanottiin, että pitää vain jäädä siihen odottelemaan. Meille ei koskaan oikein selvinnyt, mitä odotimme. Jaana jäi kantamuksien kanssa tähän avohässäkkään odottelemaan, kun Marko lähti tien toisella puolella olevalle taksitolpalle seisoskelemaan. Pienen odottelun jälkeen sinne tuli kuin tulikin taksi, jonka Marko sai varattua meille. Niinpä jätimme muut matkalaiset kentälle seisoskelemaan, ja hyppäsimme taksimme kyytiin.
Olimme vuokraneet asuntomme Airbnb:n kautta, ja se sijaitsi hieman sivussa kaupungin keskustasta rauhallisella, vartioidulla alueella. Rauhallinen alue toki tarkoitti myös sitä, että täällä ei juuri mitään palveluita ole, ja muu asujaimisto on vähän köyhänkin oloista. Meidän asuntomme oli kuitenkin siisti, ja ilmeisesti vastikään remontoitukin. Ainoa miinus oli jokseenkin vaatimaton vedenpaine. Ronjan metrin mittaisen tukan pesemiseen siinä suihkussa menee tovi poikineen! Pääasia, että vettä sentään tulee. Voisi olla huonomminkin asiat!
Illalla lähdimme vielä etsimään keskustasta ruokakauppaa. Koska keskustaan oli yli 3km matkaa, hyppäsimme kolmipyöräisen motskarin kyytiin kaikki neljä ja huristelimme sillä keskustaan. Koska tiet eivät täällä ole kovin kummoisessa kunnossa, kyyti oli jokseenkin pomppuista ja tunnelma tiivis. Pyörät lienevätkin suunniteltu enemmän aasialaista mitoitusta vastaaville ihmisille. Matkalla piti pysähtyä myös tankkamaan paikallisella bensa-asemalla. Noin vartin köröttelyn jälkeen olimme satamassa paikallisella rantabulevardilla. Kyyti maksoi vain 100 pesoa meiltä neljältä (1,70€). Bulevardi on ehkä hieman ylevä nimitys kyseiselle alueelle, mutta kovasti se näytti olevan ainakin paikallisten (ja vähien täällä olevien turistienkin) suosiossa. Päädyimme rannassa ravintolaan, jossa tilasimme kaverimme suosituksesta annoksen nimeltä ”boodlefight”. (Kiitos vain vinkistä Maria!) Se koostui keitosta, grillatusta kanasta, riisistä ja erilaisista merenelävistä. Tilasimme annoksen, joka oli tarkoitettu 2-3 hengelle, mutta siitä huolimatta ruokaa oli enemmän kuin riittävästi koko meidän perheellemme. Lapsetkin maistoivat mm. simpukoita, mustekalaa ja rapuja, mutta keskittyivät pääosin syömään kanaa. Ruokajuomana annokseen kuului kurkku-sitruunamehua, joka oli erikoisen kuuloisesta yhdistelmästä huolimatta oikein hyvää.
Ruuan jälkeen hurautimme motskaritaksilla paikalliseen supermarkettiin, jossa vierähtikin hyvä tovi. Taas saimme todeta, että juustoa tai jugurttia täällä ei ole. Saimme kuitenkin lastattua kärryihimme läjän muita aamupalatarpeita ja menimme kassalle. Siellä kävi ilmi, että täälläpä ei olekaan tarjolla muovikasseja ostoksille, vaan meidän piti ostaa sen sijaan pari kestokassia. Marketin ulkopuolella odotteli iso joukko mopokuskeja, joten taas hyppäsimme kaikkine ostoksinemme pyörän kyytiin, ja ajoimme kotiin. Matkan aikana vain kananmunat putosivat pompuissa kerran penkiltä, joten kotiin päästyämme meillä oli kymmenen munan sijaan jäljellä vain kahdeksan.
Seuraavana aamuna lähdimme kävellen läheiselle uimarannalle. Marko oli kartasta katsonut, että kävelymatkaa ei ollut kuin vajaat pari kilometriä, ja hellekään ei ollut hirmuinen, joten tottahan toki suomalainen kävelee kohteeseen. Siinä kävellessä tuli hyvin selväksi, että ainakin tässä osassa kaupunkia oli elämä hyvin yksinkertaista, jopa köyhää. Kadun varrella oli mitä erikoisimpia kioski- ja asumusviritelmiä ja kanat, koirat, kissat sekä vuohet juoksentelivat sulassa sovussa kadulla huristelevien moottoripyörien seassa.
Löysimme viimein etsimämme rannankin. Tosin usko sen löytämiseen meinasi olla koetuksella, sillä viimeiset parisataa metriä taivalsimme sinne pitkin mutaista kinttupolkua. Rannan nimi oli Pristine beach. Ei ehkä ihan nimensä veroinen paikka, mutta vesi oli lämmintä, ja pääsimme uimaan, joten pienestä alkujärkytyksestä selvittyämme paikka olikin ihan ok. Ehkä toiselle rantapäivälle etsimme kuitenkin jonkin muun paikan.
Olimme varanneet sunnuntaiaamuksi retken maan alla sijaitsevalle joelle. Se kun tuntuu olevan se pakollinen nähtävyys täälläpäin. Aamulla saimme kuitenkin viestin, että retki oli tuuliolosuhteiden vuoksi peruutettu tältä päivältä. Yritämme uudelleen seuraavana päivänä, jos tuuli olisi silloin hieman rauhoittunut. Emme halunneet järjestää mitään korvaavaa ohjelmaa tälle päivälle, vaan päätimme vain olla kotona ja levätä. Päivän jännittävin osuus oli varmasti se, kun bongasimme ikkunan takana päivystävän jättimäisen hämähäkin. Kyseisen lajin nimeä emme löytäneet suomeksi, mutta englanniksi tämä kaveri on nimeltään St Andrew’s cross spider. Myrkyllinenkin se on, mutta ei ihmiselle vaarallinen kuitenkaan. Hämähäkin puremasta tulee kuulemma vain turvotusta ja kipua, mutta se ei vaadi lääkärireissua. Päätimme siitä huolimatta pitää ikkunan visusti kiinni, että emme saa lisää kutsumattomia vieraita lukuisten pikkumuurahaisten seuraksi, joita asunnossa vaeltelee ihan joka paikassa.
Illalla oli taas motskaritaksin vuoro, kun päivällistä piti saada, ja tässä lähellä ei ole sellaista ruokapaikkaa, josta länsimainen turisti uskaltaisi syödä. Päädyimme supermarketin viereen jonkinlaiseen Pizza Hut –pitserian kopioon, ja saimmekin 1600 peson (n. 27€) hintaan valtavan ruoka-annoksen, jossa oli paistettua kanaa, jonkinlaisia paistettuja perunakakkuja, kaksi isoa pitsaa sekä iso annos jauhelihapastaa. Ruokajuomana oli suuri kannullinen jääteetä. Nälkä lähti kyllä niillä eväillä! Saimme loput ruuat mukaamme, joten nyt on ruokaa seuraavallekin päivälle!
Veneretki oli peruttu seuraavanakin aamuna, joten nyt meiltä jäi näkemättä tämä maailmanperintökohdelistalla oleva nähtävyys. Meille kerrottiin, että tähän aikaan vuodesta on kuulemma hyvin tavallista, että retki perutaan huonon sään vuoksi. Parempi ajankohta olisi ollut maalis-huhtikuu. Tuskin kuitenkaan palaamme tänne enää sitä varten.
Emme tänäänkään varanneet itsellemme mitään korvaavaa retkeä, vaan vietimme päivän pääosin kotosalla. Lounasta varten meidän piti kuitenkin ottaa moottoripyörätaksi keskustaan. Kävimme syömässä paikallisessa ostoskeskuksessa, jonka jälkeen kävelimme päivänvalossa rantabulevardille. Se ei mainittavasti parantanut paikan ulkonäköä, mutta tällä kertaa tapasimme siellä lauman koululaisia, jotka ensin piirittivät Ronjan ja Riston ja alkoivat pommittaa heitä kysymyksillään. Hetken lapset vastailivatkin heille, mutta sitten kirmasivat pakoon meidän luoksemme saatesanoilla ”We have to go now.”. Ronjasta varsinkin oli kuulemma tosi pelottavaa, kun yhtäkkiä kimppuun hyökkää kymmenkunta innokasta filippiiniläislasta kysymyksineen. Paikalliset lapsukaiset eivät tästä pakoyrityksestä lannistuneet, vaan juoksivat lasten perässä meidän luoksemme, ja kyselyrumba alkoi alusta. Kovasti he kehuivat Ronjaa kauniiksi ja Ristoa komeaksi. He myös ihmettelivät sitä, kuinka pitkiä meidän lapset olivat. Myös se, että Suomessa ei käytetä koulupukuja, herätti kummastusta. Hetken juteltuamme jätimme lapset rantaan ja palasimme takaisin ostoskeskukselle, josta otimme pyörätaksin kotiin. Seuraavana päivänä meidän pitäisi päästä pikkubussilla seuraavaan kohteeseemme El Nidoon. Saa nähdä, kuinka siinä käy. Onkohan sekin retki peruttu…
Briefly in English:
The flight to Manila arrived after 1AM, so we had booked a hotel room near the airport for just one night. The area, where the hotel was located, wasn’t the nicest one, but it was a cheap and nice place, so it was good enough for us. Getting there was a bit difficult at first. The first taxi operator told us that we won’t fit into their cars, and the second one said that they do only long distance drives. Eventually we ended up with the first operator. We hopped in the taxi and the driver started driving. We asked what was the price for the ride, and the driver told us that it’s 300 pesos (5€). It wasn’t much, but we had been told that the ride should cost around 120 pesos, so we asked the driver to put the meter on. He didn’t want to do that at first, but we insisted on it long enough, so finally he did. When we got to the hotel the price was only 87 pesos, so we understood, why he didn’t want to use the meter. When Marko tried to pay to the driver, he said that we didn’t have to pay at all. We guess he was afraid that we’ll report him to the airport taxi dispatcher for trying to rip us off.
The next morning we went to the airport again to catch the flight to the Palawan island. When arriving to Puerto Princesa we experienced the hassle number two with the taxis. There were a lot of people waiting outside the airport, not in the line, no. It looked more like a flock of pigeons running around after bird seeds. The people working at the airport told people just to wait there. We weren’t exactly sure what we were waiting for, but Jaana stayed there and waited, while Marko walked to the metered taxi stop to wait for a taxi there. The taxi arrived, and we hopped in. All the other travellers we left behind to wait for something mysterious to happen.
We had booked our apartment through Airbnb. It was located a bit outside of the centre, which made the area very quiet. At the same time it also meant that there wasn’t much there, so we had to take a tricycle to the centre to get groceries and dinner. The ride was cheap, only 100 pesos (1,70€) for all of us. We walked for a while on their Bay Walk area and ended up in one of the restaurants. We tried a dish called “boodlefight” recommended by our friend. (Thanks Maria for the tip!) It was a massive portion of chicken, rice and different kinds of seafood. The kids also tried crab, clams and squid, but mainly ate the chicken and rice. After a visit to the supermarket at the mall, we drove back home on the tricycle. Surprisingly enough we all fit in even though we had two full bags of groceries with us. Only the eggs fell from the bench during the bumpy ride, so instead of 10 eggs, we had only 8 left when we got home.
The next morning we decided to walk to the beach nearby us. Well, relatively near, around two kilometres. While walking there we noticed that the area where we’re living in, is a bit run down and relatively poor. The beach also was a bit run down (even though it was called Pristine Beach) and at the end of a very muddy road, but the water was warm, so we spent a good while there swimming.
The next morning we were supposed to take the trip to the underground river, but in the morning we were informed that the trip was cancelled due to the wind conditions. We’ll try again the next morning. Now that we didn’t have anything to do for the day, we just stayed in and relaxed. The most exciting part of the day was when we spotted a gigantic spider outside of our kitchen window. We googled this fellow and it’s called St Andrew’s cross spider. It has venom, but it’s not dangerous to humans. We decided to keep our window closed though, because we don’t want this creature creeping into our beds at night, dangerous or not.
The boat trip was cancelled the next day too due to the weather conditions. We were told that the best months to visit the place are March and April. Even though we now missed this sight that is apparently on UNESCO’s world heritage list, we won’t be returning here later.
We didn’t want to book anything else for today, so again we mainly just stayed home. To get lunch we had to take a tricycle to the centre. We had lunch at the local shopping mall and after that we walked back to the Bay Walk area to see it in the daylight. That didn’t significantly improve the looks of the place, but we bumped into a group of local school kids. First they surrounded Ronja and Risto and started shooting questions at them. For a while our kids answered them, but then they ran away to us saying “We have to go now.” The locals didn’t give up. They ran after the kids to us and started talking again. They told Ronja is very beautiful and Risto is handsome. They also were surprised at how tall they are. Also the fact that we don’t use school uniforms in Finland was a surprise to them. After a while we said goodbye to the kids and returned back home. The next day we’re supposed to take a minibus to the next destination El Nido. Let’s see, how that goes. Maybe that trip in cancelled too…
Oli hauska nähdä kuvia Manillasta. Olin itse siellä töissä Aasian Kehityspankissa muutamia kuukausia. Kokemukseni oli melkein päivastainen teidän kokemuksiin nähden. Ihmisten eriarvoisuus oli kuitenkin minulle kulttuurishokki. Kaikilla työkavereilla oli luksusautoja ja luksusasuntoja. Samalla valtava kaatopaikka Smoky Mounain oli tuhansien köyhien ainoa paikka löytää ruokaa.
Olipa iso hämähäkki! Oliko se todella vaarallinen? Ja oli se pelottava.
Ei se ole ihmisille vaarallinen. Sen puremasta tulee vain kipua ja turvotusta puremakohtaan joksikin aikaa.
En minäkään halua mennä haisevaan kauppaan