27.2. – 2.3.2023
Maanantaina puolen päivän aikaan nousimme Sydneyn keskusasemalta junaan, joka vei meidät parissa tunnissa Katoomba-nimiseen kaupunkiin. Siellä majoituimme hostelliin perhehuoneeseen. Tämä hostelli sijaitsi kätevästi aivan lähellä alueen suurinta nähtävyyttä, Blue Mountains –luonnonpuistoa, ja oli muutenkin todella hyvin varusteltu paikka. Hostelli oli valtavan suuri, ja siellä oli todella hyvät yhteistilat (keittiö, ruokailutila ja oleskeluhuone). Henkilökunta oli mukavan oloista, ja asukkatkin osasivat käyttäytyä rauhallisesti ilta- ja yöaikaan.
Saapumispäivänä emme enää ehtineet tehdä mitään erityisempää. Kävimme vain vieressä olevassa ruokakaupassa ostoksilla, sillä ensimmäisen kerran koko reissun aikana meillä oli oikeasti mahdollisuus tehdä itse ruokaa. Lapsia ostosreissu Woolworths-kauppaketjun markettiin kiinnosti siellä ostosten loppusumman mukaan jaettavien pikkulegontapaisten rakennuspalikoiden vuoksi. Meidän ostoksemme eivät olleet kovinkaan kalliit, mutta lapsilla kävi silti mieletön tuuri legopussukoiden suhteen. Ensin heille antoi omat pussukkansa ystävällinen vanhempi rouva, jolla ei selvästikään ollut käyttöä sellaisille. Seuraavana jonossa oleva pikkulapsen isä luovutti myös heidän legonsa lapsille, sillä hänen oma nappulansa olisi vain pistellyt ne poskeensa. Kun mekin vielä saimme muutaman pussukan omista ostoksistamme, oli lapsilla kotiintuomisina yhteensä 22 pientä pussia rakennustarpeita, joista kaikki 40 erilaista pussukkaa kerättyään voi rakentaa oman pikku farmin.
Seuraavana päivänä lähdimme kävelemään Scenic World -nähtävyydelle, joka sijaitsee Blue Mountainsin luonnonpuistoalueella. Siellä koko päivän pääsylipun hankittuaan on mahdollista päästä kahden erilaisen kabiinihissin, ja yhden jyrkkää rinnettä nousevan junan kyytiin. Lisäksi alueella risteilee useampia kävelyreittejä, joissa paikallista luontoa pääsee ihmettelemään lähemmin. Maksoimme perhelipusta 155 Australian dollaria, joka on noin 110€ luokkaa.
Aloitimme alueeseen tutustumisen kabiinihissillä, joka ylittää laakson parinsadan metrin korkeudessa. Se ei ehkä ollut se fiksuin ajatus, sillä vielä siinä vaiheessa oli niin sumuista, että näkyvyys yläilmoista oli täysi nolla. Palasimme siis samantien takaisin, ja päätimme laskeutua rautatietä pitkin laakson pohjalle. Se olikin sitten melkoisen jyrkkä rautatien pätkä se! Tottakai meidän oli päästävä etupenkkiin, joten näimme todella hyvin, kuinka 52 asteen kulmassa laskeutuva rinne vain katosi jonnekin laakson syvyyksiin. Kiskoja pitkin kulkeva junantapainen liikkui hämmästyttävän kovaa vauhtia. Ronja tuumasikin, että kyyti oli vähän kuin olisi Linnanmäellä ollut. Tottahan se oli. Takanamme istuvat aasialaistaustaiset naiset kirkuivat matkalla niin, kuin olisivat olleet pahemmankin vuoristoradan kyydissä. Samaista rautatienpätkää on aikanaan käytetty alhaalla olleesta hiilikaivoksesta louhittujen hiilien kuljettamiseen rinnettä ylös. Vaunun kyydistä kuvattu videonpätkä on todella huonolaatuinen, sillä lasin sijasta edessä oli tiheä verkko estämässä mahdollisten tavaroiden putoamisen kyydistä.
Maailman jyrkimmäksi rautatieksi itseään tituleeraavan kyydin jälkeen lähdimme kävelemään alhaalla laaksossa olevassa sademetsässä. Siellä kasvoi mm. paljon eukalyptuspuita, sekä valtavia puurunkoisia saniaisia. Kävelyreitti päättyi toiselle kabiinihissille, joka kulki laaksosta takaisin ylös sinne, missä Scenic Worldin sisäänkäynti sijaitsi. Tässä vaiheessa ilma oli seljennyt sen verran, että näimme alueen upeat maisematkin, emmekä vain sumua. Kun lähestyimme hissin ylätasannetta, eteemme avautui valtava luonnonpuistoalue, joka on kuulemma enemmän kuin kaksi kertaa Grand Canyonin kokoinen. Näimme myös ”Three Sisters” -nimisen kivimuodostelman, joka on yksi alueen kuuluisimmista nähtävyyksistä. Risto tosin huomautti, että kolmen sisaruksen vieressä oli vielä neljäs, vähän pienempi kivimuodostelma, joten nimen olisi oikeastaan pitänyt olla ”Four Sisters”.
Koska sää oli seljennyt, siirryimme uudelleen kabiinihissiin, jota olimme kokeilleet ensimmäisenä. Nyt näimme hyvin maisemat, kun taitoimme vajaan 300m matkan rotkon toiselle puolelle. Hissin toisella puolella avautui näkymä Katoomba Falls -vesiputouksille, jotka eivät kuulemma koskaan ole päässeet kuivumaan. Toisella puolella taas näimme kolme sisarusta ja pienen ripauksen valtavasta Blue Mountains -alueesta.
Tällä kertaa emme palanneet heti takaisin, vaan jatkoimme kävellen matkaa, sillä rotkon toisellakin puolella kulki hyvin huollettuja kävelyreittejä. Matkan varrelle sattui myös yhdet pienemmät putoukset, joita piti käydä tietenkin vähän lähemminkin tutkimassa. Heitimme sandaalit pois jaloista, ja kahlasimme putousten alapuolelle. Risto tosin päätti tehdä vielä vähän lähempääkin tuttavuutta putousten kanssa, sillä takaisin kahlatessaan hän liukastui märällä kalliolla, ja kasteli pöksynsä aika perusteellisesti. Ilmeisesti ohje siitä, että takaisin ei kannattanut kulkea märkää, liukasta kalliota pitkin oli mennyt vähän ohi korvien. Onneksi tämä tapahtui vasta aivan kävelyreissumme loppupuolella, niin ei tarvinnut Riston raahustaa märissä housuissa kovin kauan.
Kun pääsimme takaisin hostellille oli aika kokeilla sen yhteiskeittiön toimivuutta. Olimme ilmeisesti huomattavasti muita aikaisemmin kokkauspuuhissa, sillä saimme puuhastella valtavassa keittiössä aivan itseksemme. Kaasuliedellä valmistui pasta ja jauhelihakastike tuotapikaa. Meillä kaikilla olikin ilmeisesti jo kova nälkä, sillä söimme koko valmistamamme annoksen kertaheitolla. Lapset olivat aivan ihmeissään, kun ensimmäisen kerran kohta kahteen kuukauteen söimme ”ihan niin kuin kotonakin”.
Kun olimme tiskauspuuhissa, tuli pari henkilökunnan jäsentä käymään läpi yhteiskeittiön jääkaappeja. Kaikki jääkaappiin varastoitavat tuotteet/pussit nimikoidaan lapulla, jossa kerrotaan nimi, huoneen numero ja check out -päivä. Jos näitä tietoja ei jääkaapissa olevista tavaroista löydy, tai lapussa ilmoitettu check out -päivä on jo ohi, ne heitetään tylysti roskiin. Kysyimmekin, kuinka paljon jääkaappiin ihmiset tavaroitaan unohtavat. Kuulemma yllättävän paljon. Se on tosi harmi, sillä jääkaapeissa on myös hyllyt niille tuotteille, jotka voit jättää yhteiseen käyttöön. Lähtiessään voisi ylimääräiset maidot, jugurtit ja muut käyttämättä jääneet tuotteet käydä siirtämässä noille hyllyille, niin ei syntyisi niin suurta ruokahävikkiä.
Ruuan jälkeen Jaana kävi vielä pesemässä pyykkejä naapurissa sijaitsevassa itsepalvelupesulassa. Tällä kertaa lasten ei tarvinnut lähteä mukaan tekemään kouluhommia, sillä olimme sopineet pitävämme hiihtolomaa tämän viikon ajan. Kouluhommien pariin palaamme taas Uudessa-Seelannissa.
Koska olimme edellisenä päivänä kolunneet ison osan Scenic Worldin helpoimmista kävelyreiteistä, otimme selvää, mitä muita ”lapsiystävällisiä” kävelyreittejä täällä olisi. Kohteeksi valikoitui hostellin työntekijöiden suosituksesta Leura Falls. Tämänkin reitin lähtöpaikka sijaitsi todella lähellä hostellia, joten kovin pitkään ei tarvinnut teiden varsia kävellä, ennen kuin olimme taas luonnon keskellä.
Nämäkin kävelypolut olivat todella hyvin ylläpidettyjä. Eivät kuitenkaan kokonaan päällystettyjä, joten paikoitellen polku oli hieman mutainen, mutta kuitenkin ihan kävelykuntoinen. Maisemat polun varrella olivat upeat, joten etenimme aika hitaasti, kun piti vähän väliä pysähtyä ottamaan valokuvia. Reitti kulki pääosin Prince Henry Cliff Walk -polkua pitkin, mutta aina välillä poikkesimme reitiltä erilaisille näköalapaikoille päästäksemme. Pysähdyimme mm. Kiah- ja Bridal Veil -nimisillä näköalapaikoilla. Toisella näistä näköalapaikoista tapasimme ryhmän, joka oli kävellyt Leura Fallsien alapuolelle uimaan. Tästähän lapset innostuivat. Meillä ei kyllä ollut uikkareita mukana, mutta silti päätimme mekin lähteä kapuamaan jyrkkää rinnettä alas laaksoon. Onneksi koko reitin matkalle oli rakennettu portaat, sillä muuten laskeutuminen alas kohti laaksoa olisi ollut todella hankalaa, ellei mahdotonta.
Onneksi putousten alaosa ei sijainnut aivan laakson pohjalla, joten aivan älytön urheilusuoritus tuo laskeutuminen ei siis kuitenkaan ollut. Putouksilla ei ollut paljon muita silloin, kun olimme siellä, joten lapset heittäytyivät ilkosilleen, ja kävivät pulahtamassa putouksen viileässä vedessä. Valokuvaustarkoituksiin Ronja sentän jätti paidan päällensä. Pikaisen pulahduksen jälkeen piti lähteä kapuamaan rappusia takaisin ylös. Lapset lähes juoksivat koko matkan myös tähän suuntaan, mutta meillä aikuisilla eteneminen oli hieman hitaampaa.
Jatkoimme kävelyä vielä jonkin aikaa eteenpäin, kunnes saavuimme picnic-paikalle autotien viereen. Sieltä palasimme kävelytietä pitkin takaisin Katoombaan, koska emme halunneet kävellä samaa reittiä takaisin lähtöpisteeseen asti. Tämä paljastuikin fiksuksi päätökseksi, sillä kävelytietä pitkin matka oli huomattavasti lyhyempi ja helppokulkuisempi. Kun palasimme takaisin hostellille, olimme olleet liikkeellä jo reilut kolme tuntia. Kilometrimäärissä reitti ei ehkä ollut kovin pitkä, mutta korkeuseroja oli sitten senkin edestä!
Laitoimme jälleen päivällistä hostellin keittiössä, jonka jälkeen Ronja ja Risto halusivat lähteä vielä eväsretkelle läheiseen leikkipuistoon. Jaana kulki reitin kertaalleen lasten kanssa puistoon, mutta sen jälkeen lapset jäivät sinne kahdestaan, ja sanoivat palaavansa kun eväät on loppu. Noin tuntia myöhemmin ovelta kuuluikin jo koputus.
Keskiviikkona lähdimme takaisin kohti Sydneyä (Tämän kaupungin nimen taivuttaminen on muuten todella hankalaa. Taivutusasu on tarkistettu kotimaisten kielten keskuksesta. Se näyttää tyhmältä, mutta oikein on.), vaikka Markolta puuttui edelleen NZeTA Uuteen-Seelantiin. Me kaikki anoimme sitä edellisenä päivänä netissä samaan aikaan. Lasten lupalappuset napsahtivat sähköpostiin samantien, Jaanankin kymmenen minuutin kuluttua. Markon dokumentti vain antoi odotuttaa itseään. Alkoi siis jo uhkaavasti näyttää siltä, että Marko jää Australiaan selvittelemään asiaa, ja Jaana ja lapset jatkavat matkaa Christchurchiin. Onneksi asia kuitenkin selvisi lentokentällä. Meille sanottiin, että vaikka Markon dokumentin status oli edelleen ”pending”, se ei haitannut, vaan hänellekin annettiin boarding pass kouraan ja toivotettiin hyvää matkaa. Jaanalle suurin helpotus tässä taisi olla se, että hänen ei tarvitse yksin lähteä ajelemaan Uudesta-Seelannista vuokratulla matkailuautolla väärällä puolella tietä. Kun olimme kaikki onnellisesti turvatarkastuksen paremmalla puolella, päätimme mennä juhlistamaan tätä lentokentän loungeen. Mikäs siellä oli istuskellessa rauhallisessa ympäristössä hyvää ruokaa ja juomaa nauttien. Lapset ilahtuivat myös paikan leikkihuoneesta, jonne suuntasivat heti ruuan ja jälkiruokaherkut nautittuaan.
Briefly in English:
On Monday at noon, we boarded a train from the central station, which took us to the town of Katoomba in a couple of hours. There we stayed in a hostel in a family room. This hostel was conveniently located right next to the biggest attraction in the area, the Blue Mountains Nature Park, and was really well equipped. The hostel was huge and had really good communal facilities (a kitchen, a dining area and a lounge). The staff were very nice, and the people staying there weren’t noisy at all.
On the day of our arrival we didn’t have time to do anything special. We just went shopping in the grocery store next door, as it was the first time during the whole trip that we actually had the opportunity to cook our own food. The kids were interested in the shopping trip to the Woolworths supermarket, because there they were given little building blocks according to the total amount of our purchases. Our purchases weren’t very expensive, but the kids got a massive amount of Lego bags anyway. First a kind older lady gave hers to them, because she clearly had no use for them herself. Next in line, the father of a toddler also handed over their Lego bags to our kids, as his own kiddo would have just eaten them. With a few more bags from our own purchases, the children had 22 small bags of building blocks to take home, and with all 40 different bags, they could build their own little farm.
The next day, we set off on a walk to the Scenic World attraction, located in the Blue Mountais Nature Reserve. There, after purchasing an all-day admission ticket, you can board two different cable cars and one train up a steep slope. There are also a number of walking trails that criss-cross the area, allowing you to explore the local wildlife in more detail. We paid A$155 for a family ticket, which is around 110€.
We started our exploration of the area with a cable car that crosses the valley at a height of a couple of hundred metres. This may not have been the smartest idea, as it was still so foggy at that point that visibility from above was zero. So we went straight back, and decided to descend along the railway to the valley floor. It was quite a steep stretch of railway! Of course we wanted to get to the front, so we could see the slope (which descends at a 52 degree angle) just disappearing somewhere in the depths of the valley in front of us. The train track along the rails was moving at an astonishingly fast pace. Ronja thought that the ride was a bit like being in Linnanmäki amusement park. It was true. The Asian women behind us screamed as if they were on a roller coaster. The same stretch of railway was once used to transport coal from a coal mine down below up the slope. Now it’s there just to entertain visitors.
After the ride that claims to be the steepest railway in the world, we set off on a walk in the rainforest in the valley below. There were lots of eucalyptus trees growing there, as well as huge tree-rooted ferns. The walking trail ended at another cable car lift that went back up from the valley to where the entrance to Scenic World was located. At this point, the weather had cleared enough for us to see the stunning scenery of the area, not just the fog. As we approached the top platform of the lift, a huge natural park area, said to be more than twice the size of the Grand Canyon, opened up before us. We also saw the “Three Sisters” rock formation, one of the most famous attractions in the area. Risto pointed out, though, that there was a fourth, slightly smaller rock formation next to the Three Sisters, that it should really have been called “Four Sisters”.
As the weather had cleared, we moved on to the cable car again, which we had tried first. Now we could admire the amazing view during the cable car’s 300m route to the other side of the gorge. On the other side of the cable car, we had a view of Katoomba Falls, which we were told had never dried up. On the other side, we saw the Three Sisters and a small slice of the vast Blue Mountains region.
This time we didn’t go straight back, but continued on foot, as there were well-maintained walking trails on the other side of the gorge too. Along the way we also came across some cascades, and of course we had to take a closer look. We kicked off our sandals and waded down to the bottom of the cascades. Risto, however, decided to get a little closer look at the falls, as he slipped on a wet rock on the way back, and wet his pants pretty thoroughly. Apparently he had not heard or understood the advice not to walk back along the wet, slippery rocks. Luckily, this happened towards the end of our walk, so Risto didn’t have to walk around in wet trousers for very long.
When we got back to the hostel it was time to test the functionality of the communal kitchen. We were obviously cooking much earlier than the others, as we got to fiddle around in the huge kitchen all to ourselves. Pasta Bolognese was ready in no time. We were all apparently very hungry, because we ate the whole meal in one go. The children were amazed that for the first time in almost two months we were eating “just like at home”.
While we were doing the dishes, a couple of staff members came to go through the fridges in the communal kitchen. All items/bags stored in the fridge are labelled with a tag with name, room number and check out date. If this information is not found on the items in the fridge, or if the check-out date on the tag is past already, they are thrown in the trash. We asked how much people forget stuff in the fridge. Surprisingly lot, we heard. It’s a real shame, because the fridges also have shelves for items that you can leave for other hostel guests to use. When you leave, it would be a good idea to put the extra milk, yoghurt etc. on those shelves, so there wouldn’t be so much food waste.
After the meal, Jaana went to do the laundry at the self-service laundry next door. This time the kids didn’t have to go with her to do schoolwork, as we had agreed to take the winter break this week. We will be back to school again in New Zealand.
Since we had covered most of Scenic World’s easier walking routes the day before, we looked up what other “child-friendly” walking routes there were. Leura Falls was chosen based on the recommendation of the hostel staff. The starting point of this trail was also very close to the hostel, so we didn’t have to walk along the road very long before we were back in nature.
These footpaths were also very well maintained. Not completely paved, though, so the path was a bit muddy in places, but still quite walkable. The scenery along the trail was stunning, so we took it quite slowly, stopping to take photos every now and then. The route was mostly along the Prince Henry Cliff Walk trail, but every now and then we’d detour off the trail to get to different viewpoints. We stopped at viewpoints called Kiah and Bridal Veil, among others. At one of these viewpoints we met a group who had walked to the bottom of Leura Falls to swim. This got the kids excited. We didn’t have our swimming gear with us, but we still decided to walk down the steep slope into the valley. Fortunately, there were stairs all the way down, otherwise it would have been very difficult, if not impossible, to descend down towards the valley.
Fortunately, the bottom of the falls was not at the bottom of the valley, so it was not too hard work to climb down. There weren’t many others at the falls when we got there, so the kids took a dip in the cool water of the falls butt naked. Well, Ronja left her shirt on for photographic purposes. After a quick dip, we had to climb back up the stairs. The kids almost ran all the way in this direction too, but us adults were a bit slower.
We kept walking for a while longer until we reached the picnic area next to the car park. From there we took the footpath back to Katoomba, as we didn’t want to walk the same route back to our starting point. This turned out to be a smart decision, as the walk along the footpath was much shorter and easier. By the time we got back to the hostel, we had been on the road for well over three hours. In terms of mileage, the route may not have been very long, but the elevation differences were really big!
We made dinner again in the hostel kitchen, after which Ronja and Risto wanted to go for a picnic in a playground nearby. Jaana walked the route once with the kids to the park, but after that the kids stayed in the park alone, saying they would return when they’ll run out of snacks. About an hour later, there was a knock on the door.
On Wednesday, we headed back towards Sydney, even though Marko was still missing NZeTA to New Zealand. We all applied online the day before at the same time. The children’s entry permits came through right away, Jaana’s ten minutes later. Marko’s document just kept on pending. So it was beginning to look like Marko would have to stay in Australia to sort it out, and Jaana and the kids would continue on to Christchurch. Fortunately, the matter was cleared up at the airport. We were told that even though Marko’s document status was still “pending”, it didn’t matter and he was handed a boarding pass and the officials wished him a safe journey. For Jaana the biggest relief here was that she didn’t have to go driving on her own on a rented motorhome in New Zealand on the wrong side of the road. Once we were all happily on the right side of the security check, we decided to go to the airport lounge to celebrate. It was relaxing to sit in a peaceful environment enjoying good food and drinks. The kids were also delighted with the on-site playroom, where they headed immediately after finishing their food and dessert treats.
Oliko kylmä vesi?
Oliko sillä kakadulla nimeä. Minä ehdotan Mango.
Mitä nuo kaksi hassua miestä oli
Ne kaksi miestä oli aboriginaaleja. Australian alkuperäisasukkaita. Vesi ei ollut kylmää.
Uskomattoman upea kansallispuisto. Tuntui kuin olisi saanut tehdä kanssanne yhteisen retken sinne.