8.3. – 11.3.2023
Mt. Cookilta matkamme jatkui Oamarun pieneen kaupunkiin. Suurin syy tähän pysähdykseen oli siellä asustavien sinipingiivien yhdyskunta, joiden marssia takaisin maalle päivän kalastusreissun jälkeen meidän oli tarkoitus mennä illalla seuraamaan. Valitettavasti kaikki lähemmän katselualueen paikat oli jo varattu, joten päätimme siirtää vierailun pingiivien luokse seuraavaan päivään. Sen sijaan lapset lähtivät ensin leirintäalueen vieressä olevaan leikkipuistoon, jonka jälkeen kävimme vielä yhdessä lyhyellä kävelykierroksella kaupungin keskustassa. Kierros oli lyhyt lähinnä sen vuoksi, että kaupunki on pieni, vain noin 14 000 asukkaan paikka, joten keskusta-alue oli äkkiä katsastettu. Toki kello oli myös sen verran, että täällä moni paikka oli jo sulkenut ovensa. Niinpä palasimme takaisin leirintäalueelle, ja vietimme lopun helteisestä päivästä siellä. Pitkästä aikaa paistoimme lettuja päivälliseksi. Retkiolosuhteissa sellaisella “suurin piirtein” mitoituksella tehdyistä letuista tulikin yllättävän hyviä!
Torstaina lähdimme aamupalan jälkeen ensitöiksemme paikalliseen juustotehtaaseen vierailulle. White Stone Cheese Factory tituleeraa itseään maan suosituimmaksi juustotehtaaksi. Heillä oli siitä oikein lehtiartikkelikin. Miten tuo suosituimmuus on sitten mitattu, se on eri juttu, mutta maistelutilaisuudessa nauttimamme juustot olivat kyllä kaikki erinomaisia. Ennen kuin pääsimme maisteluvaiheeseen asti, meille kerrottiin tehtaan toiminnasta videon avulla. Lisäksi pääsimme kierrokselle tehtaan tiloihin, vaikka meitä ei tietenkään hygieniasyistä voitu päästää varsinaisiin valmistustiloihin asti. Näimme kuitenkin sinnekin suurten lasi-ikkunoiden läpi. Vierailumme aikana tehtaalla valmistui niin Brie- kuin Camembert-juustoakin. Kun oppaamme kuuli, että Risto ei pidä lainkaan juustosta, hän teki kaikkensa saadakseen pikkumiehen käännytettyä juuston ystäväksi. Yritys kuitenkin epäonnistui. Risto ei edelleenkään pidä juustosta.
Juustotehtaalta lähdimme Steampunk HQ-nimiseen museoon. Museo on kyllä ehkä väärä nimitys tuolle paikalle, sillä niin erikoinen paikka se oli. Kyseessä oli jonkinlainen scifi-kulttuurin ja vanhojen höyryllä toimivien koneiden yhdistelmä. Vanhasta metalliromusta oli paikkaan rakenneltu mitä ihmeellisimmiltä näyttäviä ja kuulostavia laitteita ja näiden laitteiden ympärille oli myös kehitelty jonkinlaista tarinaa. Lapset mm. soittivat vanhoja urkuja, joiden pilleistä saattoi soittaessaan kuulla ääniä ulkoavaruudesta. Astuimme myös sisään portaaliin, joka oli 2,5 minuuttia kestävä valoshow peileillä vuoratussa huoneessa. Se oli kyllä oikeasti todella hieno! Muuten näyttelyn sisällöstä voikin olla sitten montaa mieltä. Yksi pariskunta tuntuikin juttelevan keskenään, että enemmän paikka muistutti kaatopaikkaa kuin taidetta, mutta ehkä joku muu innostuu tällaisesta taiteen muodosta enemmän. Lapsista oli ainakin hauskaa, kun kaikkiin vimpaimiin siellä sai koskea. Kerrankin museo, jossa käsketään koskemaan, ei vain katsomaan.
Museosta ajelimme paikalliseen uimahalliin. Se ei ollut suuren suuri, mutta silti viihdyimme siellä pitkään. Lasten altaseen tulla tupsahti jokin pikkulasten ryhmä uimatunnille, ja meidän lapset leikkivät hyvän tovin heidän kanssaan. Lopuksi lilluimme vielä kaikki paikan lämminvesialtaissa. Niissä ei ihan hirvittävän kauan voinut olla, ennen kuin alkoi tulemaan hiki. Saunan puuttuminen ei siis haitannut yhtään.
Illalla lähdimme vielä katsomaan sinipingviinejä. Ne ovat maailman 18 pingviinilajista kaikkein pienimpiä. Pituutta aikuisella pingviinillä on vain 30cm ja painoa kilon verran. Paitsi silloin, kun ne luovat sulkansa uudelleen. Tätä varten pingviinien pitää kerätä itselleen vararavintoa, että pärjäävät pesässään ilman ruokaan noin 20 päivää, jonka sulkien vaihtaminen vie. Tälläkin kertaa näimme muutamia vahvasti ylipainoisia pingviinejä vaappumassa kömpelösti rannasta pesiään kohti. Ressukoiden mahat viistivät maata, ja ne tupsahtelivat kumoon tuon tuostakin ylipainonsa vuoksi. Valokuvia tai videoita pingiineistä ei valitettavasti saanut ottaa.
Siinä vaiheessa kun me lähdimme pingviiniyhdyskunnasta, oli mereltä rantautunut takaisin 102 pingviiniä. Me emme niitä laskeneet, vaan yhden paikan työntekijän tehtävänä oli laskea pingviinit joka ilta. Kello oli jo yli kymmenen kun saavuimme takaisin leirintäalueelle. Pingviinit kun lähtevät merelle kalastamaan aamulla noin viiden aikaan, ja palaavat takaisin vasta auringon laskiessa. Tähän aikaan vuodesta se tarkoitti noin kello kahdeksaa. Melkein pari tuntia olimme siis istuneet katsomossa hiljaa katselemassa, kun pingviinit pikkuhiljaa nousivat kovasta aallokosta rannalle. Noin pitkä aika hiljaa olemista on meidän kummallekin lapselle jo melkoinen suoritus!
Perjantaina aamiaisen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Dunedinia. Emme kuitenkaan ajaneet sinne pysähtymättä, vaan kävimme ensin katsomassa Oamarun kupeessa olevalla Bushy Beachilla siellä pötkötteleviä merikarhuja. Nämä merikarhut, eli turkishylkeet ovat korvahylkeisiin kuuluva lajiryhmä. Melkoisen kömpelöjä otuksia maalla, mutta uidessaan ne näyttivät liikkuvan todella sulavasti. Lapset katselivat merikarhuja jonkin aikaa, mutta sitten pääosin paikallaan auringossa makoilevat ja ajoittain kylkeä kääntävät eläimet eivät jaksaneet enää kiinnostaa. Sen sijaan he keskittyivät keräämään rannalta merikorvien tyhjiä kuoria. Merikorvat, eli abalonit (englanniksi paua shells) ovat suurikokoisten merissä elävien kotiloiden heimo, johon kuuluu noin sata eri lajia. Kyseessä ei ole siis simpukka, niin kuin me aluksi luulimme. Kuoren sisus on kauniin helmiäishohtoinen, ja jos saamme ne ehjinä Suomeen asti, ne voi siellä käsitellä lakalla. Silloin niitä voi käyttää vaikkapa pieninä kulhoina. Samalla rannalla asusti myös pieni keltasilmäpingviinien yhdyskunta, mutta koska olimme liikkeellä päiväsaikaan, emme niitä nähneet. Pingviinit kun olivat merellä ruuanhakureissulla.
Seuraavassa pysähdyspaikassa huomasimme, että olikin ollut ihan kannattavaa kerätä noita kotiloiden kuoria rannalta, sillä Moeraki Boulder Beachin matkamuistomyymälässä kolmesta kuoresta olisi saanut pulittaa 30NZ$. Selvää säästöä siis! Moeraki Boulder Beach on kuuluisa siellä olevista puolipallon muotoisista kivimuodostelmista. Ne näyttävät joko valtavilta kilpikonnan selkäpanssareilta tai sitten maahan puoliksi hautautuneilta dinosauruksen munilta. Aika mielenkiintoinen pysähdys siis tämäkin.
Kolmas pysähdyksemme oli Shag Point -nimisellä rannalla. Tämäkin paikka on kuuluisa siellä asuvista merikarhuistaan. Ensin vaikutti siltä, että ketään ei ollut kotona, mutta kun katsoimme tarkemmin, merikarhuja makoili ruskeilla kallioilla aivan kaikkialla. Ne vain maastoutuivat ruskean värinsä vuoksi todella hyvin ympäristöönsä. Seurailimme merikarhujen puuhia hetken aikaa, jonka jälkeen ajoimme vielä tunnin verran Dunedinin kaupunkiin. Ennen leirintäalueelle parkkeeraamista pysähdyimme kuitenkin vielä ruokakaupassa. Asuntoautomme jääkaappi kun alkoi jo ammottaa tyhjyyttään. Iloksemme löysimmekin Pak’nSave-supermarketin, jonne suuntasimme ostoksille.
Lauantaina aamupäivällä lähdimme käymään lähellä Dunedinia sijaitsevassa Royal Albatross Centerissä. Tämä on ainoa paikka, jossa albatrossit tulevat pesimään muualle kuin rannikoiden edustoilla oleville pikkusaarille. Ilmeisesti tuuliolosuhteet ovat suotuisat albatrosseille, ja kaikista maailman kuningasalbatrosseista tämä 1% pesii siis mantereella.
Aluksi meille kerrottiin albatrosseista videon avulla. Sen jälkeen jatkoimme oppaan kanssa kukkulan laella olevaan rakennukseen, josta käsin pääsimme tarkkailemaan lintuja lähemmin. Rakennuksen vieressä oli neljä pesää, joissa kussakin oli yksi poikanen. Albatrossit munivat vain joka toinen vuosi, ja tänä vuonna keskuksessa oli kuoriutunut 36 albatrossinpoikasta. Munia oli ollut jonkin verran enemmän, mutta ilmeisesti joku tai jotkut olivat varastaneet niistä muutaman, sillä albatrosseille luontaiset petoeläimet eivät varasta munia, vaan rikkovat ja syövät ne aikalailla heti. Sen vuoksi näiden kadonneiden albatrossinmunien tapausta tutkii jopa paikallinen poliisi. Toivottavasti syylliset saadaan kiinni.
Näimme rakennuksesta käsin myös aikuisia albatrosseja, jotka liitelivät suurien lasi-ikkunoiden edestä tämän tästä. Parhaimmillaan näimme ilmassa neljäkin albatrossia samaan aikaan. Niiden liitely taivaalla oli todella vaikuttava näky. Kuulimme, että poikasen kasvatettuaan albatrossivanhemmat pitävät vuoden mittaisen lapsivapaan, jolloin ne elävät yksin merellä. Voi siis olla, että vuoteen ne eivät laske jalkojaan kuivalle maalle lainkaan. Ilmeisesti albatrossinpoikasten kasvatus on rankkaa puuhaa, kun vanhemmat valitsevat sen jälkeen mieluummin vuoden yksinolon hyisissä olosuhteissa! Ruuanhaussa albatrossivanhemmat saavat ainakin olla jatkuvasti, sillä poikaset kasvavat huimat 500g per viikko.
Jos albatrossien näkeminen oli vaikuttava näky, oli myös ajomatka keskukselle varustettu upeilla maisemilla.Tie oli paikoitellen niin kapea, että siitä hädin tuskin mahtui kaksi autoa rinnakkain toistensa ohitse. Matkalla oli myös jokunen mutka, sekä ylä- että alamäki. Jossakin vaiheessa matkaa tienvarressa olikin kyltti, jossa sanottiin, että tie ei sovellu suurille ajoneuvoille. En ihmettele sitä yhtään.
Dunedinista jatkoimme matkaa Invercargilliin. Matka oli hieman pidempi, mutta kahden pysähdyksen taktiikalla me selvisimme matkasta reilussa viidessä tunnissa. Ensimmäinen pysähdys oli Nugget Pointin majakalla. Ajoimme sinne osittain Southern Scenic Roadia pitkin. Majakka on yksi Uuden-Seelannin vanhimmista ja sijaitsee uljaalla paikalla korkealla niemenkärjessä. Aivan majakalle asti autolla ei päässyt, vaan meidän piti jättää auto alhaalla olevalle parkkipaikalle, ja kulkea viimeinen kilometri jalkaisin. Kävelyreitin varrella ei ollut juuri kaiteita, vaikka polulta oli alas veteen aivan pystysuora pudotus. Selvisimme kaikki kuitenkin majakalle ja takaisin yhtenä kappaleena.
Toinen pysähdys oli tarkoitus tehdä eräässä rannalla olevassa kahvilassa, koska pikkuhiljaa alkoi olla jo nälkä. Valitettavasi paikka sulki juuri ovensa, kun saavuimme pihaan, joten eipä siinä auttanut muu, kuin pistää retkikeittiö pystyyn parkkipaikalle ja tekaista muutama voileipä. Tämän pysähdyksen jälkeen ajelimme loppumatkan aivan Invercargillin keskustassa sijaitsevalle pienelle leirintäalueelle, jossa vietimme seuraavan yön.
Illalla alkoi ripsiä vettä. Hetken päästä ripsiminen yltyi kaatosateeksi. Automme sivuoven yksi tiiviste on repsottanut irti koko matkamme ajan, eikä se ole aiemmin haitannut lainkaan. Nyt kuitenkin kaatosateesta johtuen vettä tiputti tasaiseen tahtiin autoomme sisälle. Huomasimme tämän vasta siinä vaiheessa, kun meidän oli tarkoitus levitellä aikuisten alapeti nukkumakuntoon. Käytännössä lähes koko sen puolen patja, jossa Markon oli tarkoitus nukkua, oli todella märkä. No, eipä siinä auttanut muu kuin ryhtyä kuivauspuuhiin. Marko ja lapset lähtivät keittiöön syömään iltapalaa, ja Jaana jäi autoon puhaltamaan auton sisälämmittimellä kuumaa ilmaa patjan päälle. Tämä kuivatusprosessi vei noin puolisen tuntia ja auton sisälla alkoi olla jo saunamaiset olosuhteet, mutta saimme kuin saimmekin patjan lähes kuivaksi. Sen verran patjan päätypuoli jäi märäksi, että Marko siirtyi nukkumaan ”Jaanan puolelle” patjaa, joka oli siis täysin kuiva. Jaana lyhyempänä mahtui nukkumaan ”Markon puolen” patjan kuivalla osuudella. Seuraavalla ostosreissulla täytynee yrittää etsiskellä kaksipuoleista teippiä, niin saamme tiivisteen kiinnitettyä paikoilleen.
Briefly in English:
From Mt. Cook we continued our journey to the small town of Oamaru. The main reason for this stop was the colony of blue penguins that live there, which we wanted to see. Unfortunately, all the closer viewing areas were already booked, so we decided to postpone our visit to the penguins until the next day. Instead, the kids went to the playground next to the campsite, and after that we went for a short walk together in the city centre. The tour was short mainly because the city is small, with only about 14 000 inhabitants, so the downtown area is pretty small. Later we headed back to the campsite, and spent the rest of the hot day there. On kids’ request we made pancakes for dinner.
On Thursday, we went for a visit to the local cheese factory. White Stone Cheese Factory claims to be the most popular cheese factory in the country. They even had a newspaper article about it to show us. If it is true or not, we don’t know, but at least the cheeses we tasted there were all excellent. Before we got to the tasting stage though, we took a tour around the factory. We couldn’t get into the actual production areas for hygiene reasons but we could observe the process through large glass windows instead. During our visit, both Brie and Camembert cheeses were being made at the factory. When our guide found out that Risto didn’t like cheese at all, he did everything he could to convert the little man into a cheese lover. But the attempt failed. Risto still doesn’t like cheese.
From the cheese factory we went to a museum called Steampunk HQ. Museum is the wrong name for the place, really, because it was such a strange place. It was some kind of combination of sci-fi culture and old steam-powered machines. We entered “a portal”, a 2,5 minute light show in a room lined with mirrors. It was really, really cool! The rest of the exhibition is a matter of opinion. One couple seemed to be chatting amongst themselves that the place looked more like a scrap yard than art. The kids at least had fun touching all the gadgets there. For once, a museum that allows you to touch, not just look.
From the museum we drove to an aquatic centre near the campsite. It wasn’t huge, but we spent quite a while there nevertheless. A group of maybe pre-schoolers came to the children’s pool for a swimming lesson, and our kids played with them for a good while. At the end we dipped ourselves into the spa pools. You couldn’t stay there for very long, because they were really hot. So the lack of a sauna didn’t matter.
In the evening we went to see the blue penguins. They are the smallest of the 18 penguin species in the world. An adult penguin is only 30cm tall and weighs about a kilo. Except when they go through the moult. To do this, the penguins have to gain weight to survive without food for about 20 days in their nests, which is the time the moulting approximately takes. We saw some severely overweight penguins waddling clumsily from the sea towards their nests.
By the time we left the penguin colony, 102 penguins had come back from the sea. We didn’t count them, as it was the job of one of the workers at the site to count the penguins every night. It was after ten o’clock when we arrived back to the campsite. The penguins go out to fish in the morning around 5am, and don’t come back until the sun goes down. At this time of year that meant around 8 o’clock. So for almost two hours we had been sitting in the grand stand quietly watching as the penguins slowly emerged from the rough surf onto the rocks and back to their nests. Being quiet for that long is quite an achievement for both of our children!
On Friday we set off for Dunedin. First we stopped at Bushy Beach near Oamaru to see the fur seals there. Rather clumsy creatures on land, but when swimming they seemed to move very smoothly. The children watched them for a while, but then they lost interest, because the fur seals mainly laid in the sun. Instead they collected empty paua shells and pretty rocks from the beach. There was also a small colony of yellow-eyed penguins on the same beach, but as we were there during the day, we didn’t see them. The penguins were out at sea looking for food.
At our next stop, we realised that it had paid off to collect those paua shells from the beach, as three of them would have cost NZ$30 at the souvenir shop on Moeraki Boulder Beach. Moeraki Boulder Beach is famous for its rock formations. They either look like the back of a giant turtle or like dinosaur eggs half buried in the ground. So this was a pretty interesting stop too.
Our third stop was at a beach called Shag Point. This place is also famous for the fur seals that live there. At first it seemed like no one was home, but when we looked closer, there were fur seals lying on the brown rocks all over the place. They just weren’t easy to spot because of their brown colour. We watched them for a while and then drove another hour to the town of Dunedin. Before parking at the campsite, however, we stopped at a grocery store. We found a Pak’n Save supermarket and now we’re well stocked again.
On Saturday morning we went to the Royal Albatross Centre near Dunedin. This is the only place where albatrosses come to nest on the mainland. Usually they nest on the small islands off the coast. Apparently the wind conditions are good for albatrosses, and around 1% of all the Royal Albatrosses have chosen to nest here.
We were first shown a video about albatrosses and then went with our guide to a building on the top of a hill. There we could observe the birds more closely. Next to the building were four nests, each had one chick in them. Albatrosses only lay eggs every two years, and this year 36 albatross chicks had hatched in the centre. Originally there had been a few eggs more, but apparently someone had stolen some of them, as the natural predators do not steal eggs, but break and eat them immediately. Therefore, the case of these missing albatross eggs is even being investigated by the local police.
We also saw adult albatrosses gliding in front of the large glass windows of the observatory. At best we saw four albatrosses in the air at the same time. Their gliding across the sky was a truly impressive sight. We heard that after raising a chick, albatross parents take a year-long parental leave, during which they live alone at sea. So for a year they don’t set foot on dry land at all. Apparently, raising albatross chicks is hard work if the parents need such a lot of time alone before the next chick! At least you have to be constantly on the lookout for food, as the chicks gain weight up to 500 grams per week.
If seeing the albatrosses was amazing, the drive to the centre also provided spectacular scenery. The road was so narrow in places that you could barely fit two cars side by side. The road was also very winding and with lots of uphills and downhilla. At the beginning of this road there was a traffic sign saying that the road was not suitable for large vehicles. That was absolutely true!
In the evening it started to drizzle. After a while, the drizzling turned into a downpour. One of the seals on the side door has been loose throughout our journey, and it hadn’t been a problem before. But now, due to the downpour, water was dripping inside our car. We only noticed this when we were about to spread out the adults’ bed for night. A large section of the mattress on the side where Marko was supposed to sleep was really wet. Marko and the kids went to the kitchen to eat supper, and Jaana stayed in the campervan to blow hot air onto the mattress with our portable heater. This drying process took about half an hour. The temperature in the campervan was pretty much like being in a sauna, but we did get the mattress almost dry. Only the other end of the mattress was still damp. Marko went to sleep on “Jaana’s side” of the mattress, which was completely dry. Jaana, being shorter, could sleep on the dry part of “Marko’s side” of the mattress. On our next shopping trip, we’ll have to try to find some double-sided tape to get the seal in place.
Hyvää nimipäivää Risto
Risto kiittää onnitteluista!