25.6.-1.7.2024
Oahu on Havaijin saarista kolmanneksi suurin. Siellä asuu vakituisesti noin miljoona asukasta. Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että Oahun pääelinkeino on turismi. Vuosittain saarella käy noin viisi miljoonaa matkailijaa, pääasiassa Yhdysvaltojen muista osavaltioista ja Japanista. Nyt saarella oli siis myös ainakin neljä suomalaista turistia, jotka halusivat nähdä, minkälainen paikka tämä kovasti kehuttu Havaiji on.
Ensimmäisenä päivänä päätimme heti lähteä tutustumaan Honolulun kuuluisaan Waikiki-rantaan, jota reunustavat useat suhteellisen hintavat hotellit. Asunnollamme oli kaikki tarvittava rantapäivää varten, joten pakkasimme autoon uimakamppeet, kylmälaukun eväineen, rantatuolit sekä pari surffilautaa lapsille. Nämä surffilaudat olivat lyhyempää mallia, jonka päällä maataan vatsallaan aallonharjalla liukuen. Löytyipä kaapin uumenista vielä pari lapiotakin hiekkaleikkejä varten.
Ajomatka Waikiki-beachille ei ollut kovin pitkä, ehkä parikymmentä minuuttia. Haasteelliseksi rantaan pääsyn teki se, että parkkipaikkoja ei rantakadun varressa ollut juuri lainkaan. Kaikki parkkihallit olivat rannassa sijaitsevien resorttien käytössä. Päiväparkkeeraus siellä maksoi 50 dollaria/päivä myös resortin asukkailta, joten eipä sellaiset hinnat olisi meitä muutenkaan houkutelleet. Niinpä ajoimme aivan rantakadun päähän, ja parkkeerasimme automme Honolulun eläintarhan kupeessa olevalle parkkipaikalle, jossa saimme parkkeerattua auton neljäksi tunniksi kuudella dollarilla.
Onneksi rantatuolimme olivat sellaista mallia, joita saattoi kantaa selässä, joten ei haitannut, vaikka jouduimmekin kävelemään jonkin matkaa rantaa taaksepäin löytääksemme sopivan varjopaikan palmujen katveesta. Lisäksi meidän piti päästä sellaiseen osaan rantaa, jossa ei ollut aallonmurtajaa, koska muuten lapset eivät olisi päässeet leikkimään aaltoihin body boardeillaan.
Parkkeerasimme leirimme aivan Waikiki Beachin alkupäähän Duke Kahanamokun patsaan edustalle. Duke Kahanamoku on modernin surffauksen ”isä”, joka opetteli itse surffaamaan Waikikin rannalla. Myöhemmin hän opetti siellä myös uusia innokkaita surffareita. Ilmeisesti surffiporukoissa tämä tyyppi on jonkinasteinen legenda. Meille nimi ei sanonut yhtään mitään.
Waikikin rannalla vierähtikin sitten koko päivä. Marko kävi laittamassa lisää rahaa parkkimittariinkin, ja vasta kuusi tuntia rannalla oltuamme lähdimme takaisin kotiin. Waikiki on nimenomaan ranta uimareille ja surffareille. Snorklaamaan siellä ei kannata lähteä, sillä merenpohja on vain pelkkää valkoista hiekkaa. Snorklausrannat täällä ovat ihan erikseen. Rannalla oli paljon yrittäjiä, jotka tarjosivat halukkaille surffitunteja. Yhden tunnin mittainen oppitunti olisi maksanut noin 100 dollaria/henki, joten jätimme tällä kertaa oppitunnit väliin, ja tyydyimme surffailemaan omalla tyylillämme lämpöisessä vedessä.
Plussaa rannalla oli se, että siellä oli useampikin suihkupiste, jotta suolaisen meriveden sai huuhdeltuaan jo rannalla pois. Koska ranta sijaitsi aivan kaupungin ytimessä, oli siellä paljon muitakin palveluita vessoista erilaisiin kauppoihin ja ravintoloihin. Rannan vieressä oli myös poliisiasema, joten paikka vaikutti varsin turvalliseltakin. Tosi moni rannalle tullut ryhmä jätti huoletta kaikki tavaransa ja arvoesineensä rannalle, ja lähti yhdessä uimaan. Me emme niin tehneet, vaan aina joku meistä oli pitämässä vahtia tavaroidemme luona, kun muut olivat uimassa.
Seuraavalle päivälle valitsimme rannaksi Shark’s Coven, joka on yksi Oahun saaren suosituimmista snorklauspaikoista. Tämä ranta sijaitsi hieman kauempana, noin 50min ajomatkan päässä asunnoltamme. Paikka oli kuitenkin ajomatkan arvoinen, sillä siellä oli todella paljon värikkäitä, isoja kaloja. Shark’s Cove on kivikkoinen lahdenpoukama, johon vuorovesi muodostaa myös altaita, joissa kahlaamallakin voi nähdä kaloja. Siksi ranta sopii hyvin myös uimataidottomille. Ainoa miinuspuoli rannassa on sen vaikeakulkuisuus. Kyseessä ei ole hiekkaranta, vaan koko paikka on laavakiveä. Kivet ovat hurjan teräviä ja epätasaisia, joten sai olla kieli keskellä suuta, että pääsi veteen asti ilman haavoja. Onneksi meillä kaikilla oli uimatossut mukana. Ilman niitä kivillä ei olisi kyllä voinut kävellä lainkaan.
Kun rannasta pääsi veteen, oli snorklailu helppoa. Pieni lahdenpoukama ei ollutkaan niin matala, kuin miltä se aluksi näytti. Ei siis tarvinnut snorklaillessaan jatkuvasti varoa osumasta kiviin, joiden koloissa asusti valtava määrä merisiilejä. Aaltojen kuljettaessa eteen- ja taaksepäin, oli pinnalla helppo kelluskella, ja seurata merenalaista elämää. Näimme todella monia eri kalalajeja. Osa niistä oli aiemmilta snorklailureissuilta meille tuttuja, mutta paljon oli myös ihan uusia tuttavuuksia. Mitään hajua niiden lajinimistä meillä ei kyllä ole. Luokittelimmekin kalat lähinnä värin ja koon mukaan: Iso keltainen kala, iso täplikäs kala, iso sininen kala, pieni musta-oranssi kala jne. Onnistuimme näkemään yhdellä snorklauskerralla myös merikilpikonnankin.
Paluumatkalla pysähdyimme vielä Dole-ananasfarmilla, koska se sattui sopivasti kotimatkamme varrelle. Olimme ensin vain ajatelleet käydä nappaamassa paikan sisäänkäynnistä pikaisesti valokuvan, ja jatkaa matkaa heti sen jälkeen, sillä luulimme, että farmille ei pääsisi vierailulle. Kun parkkeerasimme paikan pihaan, havaitsimme kuitenkin olevamme väärässä. Dole Plantation olikin melkoinen turistirysä. Siellä oli monenlaista tekemistä, ja luonnollisesti myös ostamista siellä vieraileville turisteille. Lapset olisivat halunneet mennä seikkailemaan farmilla sijaitsevaan labyrinttiin, mutta (onneksi) emme sinne ehtineet, sillä olimme tulleet paikkaan vain vähän ennen sen sulkemista.
Ennätimme kuitenkin hypätä vielä farmilla kulkevan Pineapple Express –junan kyytiin, joka vei meidät ajelulle (maksua vastaan tietenkin) farmille. Ajelun aikana kerrottiin ananaksen historiasta, ja siitä, kuinka Dolen farmi on kehittynyt vuosien saatossa. Yllättävin tieto oli ehkä se, että ananakset istutetaan ja kerätään edelleen käsin. Toki apuna on myös jonkinlaisia koneita, mutta pääosin homma hoituu manuaalisesti. Kuulemma parhaimmat ananaksen istuttajat saattavat istuttaa maahan 10 000 ananasta päivässä. Se on melkoinen lukema se!
Maisemia ja historiikkia lukuun ottamatta ajelu ei tarjonnut mitään muuta erityisempää nähtävää tai kuultavaa. Tasaisin väliajoin junamatkalla kaupiteltiin myös jonkun paikallisen suuruuden CD-levyä, jonka musiikkia soitettiin taustalla koko ajelun ajan. Ehkä ei ollut ihan sen reilun 50 dollarin arvoinen juna-ajelu tämä, mitä se meiltä yhteensä kustansi, mutta eipä sitä voinut etukäteen oikein tietää.
Perjantaina Jaana nousi ennen seitsemää väijymään Hanauma Bayn luonnonsuojelualueelle varattavissa olevia pääsylippuja. Olisimme halunneet mennä sinne snorklaamaan, koska kyseessä on ilmeisesti saaren (ja ehkä myös Havaijin) paras snorklauspaikka. Liput tulevat varattaviksi aina 48h aikaisemmin, joten otimme tähtäimeen sunnuntain liput. Valitettavasti paikan varausjärjestelmä on aika huono. Joka kerta, kun Jaana pääsi varaamaan pääsylippuja, olivat ne ehtineet jo mennä siinä vaiheessa, kun Jaana painoi ”Place your Order” -näppäintä. Meiltä jäi siis valitettavasti tämä kraateriin muodostunut lahdenpoukama koralliriuttoineen käymättä, mutta jäipähän nyt syy palata Havaijille joskus tulevaisuudessa.
Päätimme pitää perjantaina välipäivän snorklailusta, ja lähteä pienelle patikkaretkelle. Tästä tiedosta lapset eivät välttämättä ihastuneet, mutta lähtivät silti mukaan aikuisten hienoisella painostuksella kohti Diamond Headin kraateria Waikiki Beachin päässä. Lasten suureksi helpotukseksi meille kerrottiin parkkipaikan portilla, että kraaterin huipulle päästäkseen meillä piti olla pääsylippu. Liput olivat siltä päivältä jo myyty loppuun, joten käännyimme takaisin, ja otimme sen sijaan suunnaksi Pearl Harbourin.
Pearl Harbour on Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston päätukikohta. Sotilastukikohtana toimimisen lisäksi paikka on myös Pearl Harbouriin tehtyyn hyökkäykseen keskittyvä museo ja muistomerkki. Vuonna 1941 Japanin suorittamassa yllätyshyökkäyksessä kuoli 2403 ihmistä, ja sen seurauksena Yhdysvallat ajautui mukaan toiseen maailmansotaan.
Näyttelyn keskipisteenä on satamaan uponnut, 185 metriä pitkän taistelulaiva USS Arizonan hylky, jonka nähdäkseen täytyy puksutella pienellä yhteysveneellä hylyn päälle rakennetulle muistomerkille. Muistomerkki on todella suosittu vierailukohde amerikkalaisten keskuudessa, ja sinne takuuvarmasti päästäkseen kannattaa hankkia liput etukäteen. Koska meitä Pearl Harbourin tapahtumat eivät koskettaneet yhtä paljon kuin amerikkalaisia, jätimme muistomerkillä käynnin väliin, ja keskityimme alueella olevaan ilmaiseen näyttelyosuuteen, sekä maksulliseen vierailuun USS Missouri -aluksella.
USS Missouri, johon kävimme tarkemmin tutustumassa on 270 metriä pitkä ja 32 metriä leveä. Alusta rakennettaessa sen mittasuhteet, ja erityisesti sen leveys, oli suoraan riippuvainen Panaman kanavan silloisesta leveydestä, 32,5m. Näin alus saatiin nipin napin uitettua kanavasta läpi, ettei sille käynyt samoin, kuin Evergreenille Suezilla vuosia myöhemmin.
USS Missouri osallistui toisessa maailmansodassa muun muassa Iwo Jiman taisteluihin, ja kenraali Douglas MacArthur otti Tokion edustalla laivan kannella vastaan Japanin keisarin antautumisen 2. syyskuuta 1945. Tämän paperin allekirjoittaminen päätti toisen maailmansodan.
USS Missourille kuljettiin Pearl Harborista ilmaisella bussikyydillä. Laiva sijaitsi Ford Island -nimisellä saarella, jonne päästiin ylittämällä silta. Koska samalla mentiin sisään aktiiviselle armeijan tukikohdalle, bussi pysäytettiin ennen saarelle menoa. Ilmeisesti normaalisti bussikuljettaja vain ilmoittautuu tällä pisteellä, ja matka jatkuu, mutta tällä kertaa bussin kyytiin nousi kaksi poliisia. He sanoivat, että kyseessä oli satunnainen laivastotukikohdan valtuuttama terrorisminvastainen tarkastus ja kaikkien oli näytettävä heille henkilöllisyystodistuksensa. Suurella osalla niitä ei tietenkään ollut mukana (Jaana ja lapset mukaanlukien), koska Pearl Harbour Memorial Sitelle ei saa ottaa mukaan lainkaan kasseja, ei edes käsilaukkuja. Niinpä Jaana oli jättänyt oman käsilaukkunsa autoon (maksullinen laukkuparkkikin olisi alueelta löytynyt), ja ottanut mukaan vain puhelimensa. Monella muullakin matkalaisella oli sama tilanne.
Oli oikeastaan aika uskomatonta, että jouduimme tähän tilanteeseen. Missään ei lippuja ostettaessa sanota, että alukselle päästäkseen kuljetaan aktiivisen sotilastukikohdan kautta. Ymmärrettävästi siellä liikkuvien ihmisten on kannettava henkilöllisyystodistusta mukanaan, mutta meistä kukaan ei ollut nousemassa bussista pois ennen alukselle menoa. Ilmeisesti tämä satunnainen tarkastus, ja vaatimus henkilöpapereista tuli yllätyksenä bussikuskillekin, koska hän tiedusteli hyvin hämmentyneenä, mistä oikein oli kyse. Hetken aikaa poliisit mietiskelivät asiaa, ja totesivat kuskille, että periaatteessa heidän olisi evättävä kaikilta paperittomilta pääsy alueelle. Saimme kuitenkin jatkaa matkaa, ja lopulta pääsimme USS Missourin kannelle.
Aluksella oli juuri alkamassa 30min mittainen ilmainen opastettu osuus, johon ehdimme sopivasti mukaan. Koska olimme tulleet paikalle vain pari tuntia ennen aluksen sulkemisaikaa, oli siellä jo mukavan väljää. Kannella tapahtuneen opastuksen jälkeen saimme vielä itsenäisesti lähteä liikkumaan laivan sokkeloisilla käytävillä. Onneksi sisällä kuljettava reitti oli todella hyvin viitoitettu, niin siellä ei päässyt eksymään. Sitä mietiskelimme, että jos joku kuitenkin sattuisi eksymään laivan uumeniin, millä ihmeellä henkilökunta pystyy varmistamaan, että kaikki aluksella vierailleet turistit ovat varmasti poistuneet sieltä sulkemisaikaan mennessä.
Palasimme (luultavasti) päivän toiseksiviimeisellä bussikyydillä takaisin Visitor Centerille. Siellä lapset saivat urakoitua loppuun Junior Ranger –vihkosensa, ja niin heille napsahti jo kolmas Junior Ranger –merkki tältä reissulta. Enempää niitä ei kyllä enää ole tämän reissun aikana tulossa. Risto jo kyselikin, koska tulemme Amerikkaan uudelleen, että hän voi kerätä merkkejä lisää. Siinä hänelle riittääkin puuhaa joksikin aikaa, sillä erilaisia luonnonpuistoja ja kansallisia muistomerkkejä, jotka ovat mukana Junior Ranger –ohjelmassa, on täällä rapakon takana yli 400.
Lauantaina lähdimme tutustumaan jälleen uuteen rantaan. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Lanikai Beach, joka sijaitsee itärannikolla, noin 25min ajomatkan päässä asunnoltamme. Päätimme mennä sinne, koska Lanikai on useampana vuonna listattu yhdeksi Oahun kauneimmista rannoista. Ranta sijaitsee hieman rikkaampien ihmisten asuinalueella, ja pysäköintipaikkoja siellä ei oikeastaan ole lainkaan. Muutama hassu kadunvarsipaikka saattaa olla, mutta pääosin asukkaat ovat pystyttäneet ”No parking” -kylttejä tienvieret täyteen. Ilmeisesti paikka on varsinkin lomakautena niin suosittu, että paikallisilla asukkailla alkoi olla jo ongelmia autoilun kanssa omilla kotikulmillaan. Siksi pysäköintiä onkin suitsittu rajulla kädellä.
Me tiesimme pysäköintipaikkojen puutteesta onneksi jo etukäteen, ja parkkeerasimme automme viereisen rannan, Kailua Beachin parkkipaikalle, ja kävelimme sieltä noin 15-20min Lanikai Beachille. Ranta oli juuri sellainen postikorttien valkohiekkainen prototyyppi. Luultavasti se on oikeasti todella kaunis paikka, mutta kun saavuimme sinne, oli siellä jo paljon ihmisiä rantapäivää viettämässä. Aurinkovarjojen ja rantapyyhkeiden täplittämä ranta ei välttämättä ole kovin kaunis. Lanikai Beachilla oli kuitenkin huomattavasti vähemmän väkeä, kuin esimerkiksi Waikiki Beachilla. Tämä johtui varmasti sitä, että jos et asu alueella, sinne päästäksesi sinulla pitää olla oma auto, tai sitten pitäisi perehtyä paikalliseen bussiverkostoon.
Vesi oli aivan uskomattoman lämmintä, paljon lämpimämpää, kuin Shark’s Covessa toissapäivänä. Ranta oli myös suhteellisen matala, ja suurta aallokkoa ei ollut, joten se soveltui hyvin myös snorklaamiseen. Aivan rannan tuntumasta alkoi koralliriutta, jolla uiskenteli paljon erilaisia värikkäitä pikkukaloja. Nämä kalat olivat tosiaan huomattavasti pienempiä, kuin Shark’s Coven vonkaleet, mutta kyllä niidenkin puuhia vedessä oli mukava seurailla. Näimme myös kaksi kilpikonnaa, jotka uiskentelivat pitkään hieman kauempana riutan ulkoreunan tuntumassa. Meidän onneksemme meillä on tämä suomi-salakieli, niin kukaan muu ei ymmärtänyt, kun snorklaamaan lähtenyt Marko palasi rantaan kertomaan meille, että hän oli nähnyt riutalla kaksi kilpikonnaa. Me saimme katsella niiden puuhia ihan rauhassa keskenämme pitkän aikaa. Jos taas olisimme kajauttaneet ilmoille sanan ”turtle”, olisi koko rantahiekka tyhjentynyt nanosekunnissa, ja kaikki ihmiset sännänneet veteen kilpikonnia ihmettelemään. (Näin kävi Shark’s Covella, kun joku amerikkalainen lapsi huusi äidilleen nähneensä kilpikonnan.)
Koska rannalla oli niin mukava snorklailla, viihdyimme siellä hieman pidempään, kuin olimme aluksi suunnitelleet. Niinpä meille meinasi tulla kiire ehtiä syödä ennen, kuin lähdimme illalla vielä Waikiki Beachille katsomaan ilmaista Hula-tanssiesitystä. Esitys järjestetään siellä kahdesti viikossa, tiistaisin ja lauantaisin. Menimme seuraamaan esitystä erityisesti Ronjan toiveesta. Tunnin kestäneen shown jälkeen hän sanoikin, että oli tykännyt tansseista todella paljon. Hän oli myös sitä mieltä, että ainakin hiusten pituuden puolesta hän olisi ihan hyvin voinut liittyä hula-tanssiryhmän jäseneksi. Ilmeisesti perinteisiin kuuluu, että tanssijalla on pitkä tukka. Tosin aivan aluksi tanssijat ovat olleet miehiä ja poikia, sillä aikoinaan ei katsottu soveliaaksi antaa tyttöjen tanssia.
Kaikki esiintyjät olivat Hula-tanssikoulun oppilaita. Jokainen hula kertoo tarinan. Hula-koulun opettaja tulkkasi yleisölle havaijinkielisen laulun sanoista pääkohdat, jotta yleisö pystyi seuraamaan, kuinka tanssijoiden liikkeet kuvastivat tarinan tapahtumia.
Tanssiesityksen jälkeen lähdimme vielä kävelemään hetkeksi Waikikin rantabulevadille. Siellä olisi ollut tarjolla jälleen niin Louis Vuittonia kuin Pradaa ja Chaneliakin, mutta emme lähteneet kokeilemaan onneamme nappikuulokkeilla varustettujen ovimiesten kanssa. Tyydyimme siis vain ikkunaostoksiin. Myös osa hotelleista näytti aika prameilta, joten ehkä niistä sitten riittää asiakkaita näihin edellämainittuihin liikkeisiin. Väkeä kadun ravintoloissa ja kaupoissa oli todella paljon. Ei nyt ehkä ihan niin paljon, kuin Las Vegasissa, mutta paikoitellen väentungos oli melkoinen.
Sunnuntaikin oli rantapäivä. Tällä kertaa kohteena oli Waimanalo Beach saaren itärannikoilla. Ajoaikaa kertyi puolen tunnin verran, mutta koska Oahun saari on suhteellisen pieni, ei mikään täällä ole loppujen lopuksi kovin kaukana. Tällä kertaa rannalla oli oma parkkipaikka, joten tavaroita ei tarvinnut kantaa kovin pitkää matkaa. Tämä 5 mailin mittainen valkohiekkainen ranta oli kyllä upea. Sinne saapuessamme meitä oli vastassa useampikin varoituskyltti, mutta niistä huolimatta rannalla oli paljon väkeä, joten sinne suuntasimme mekin. Rantaa reunustivat suuret puut, joiden varjoon oli hyvä asettautua rantapäivää viettämään. Me luulimme olleemme hyvin varustautuneita, mutta monet muut pistivät vielä paremmaksi. Joillakin perheillä oli mukanaan grillit ja rantakeinutuolit. Yksi perhe oli ottanut katetun leikkikehän mukaan vauvalleen, ja toisella perheellä oli mukana taaperolleen puhallettava uima-allas, jonka he täyttivät merivedellä. Ilmeisesti he eivät luottaneet siihen, että heidän lapsensa pystyisi leikkimään riittävän turvallisesti meren aalloissa.
Rannan aallot olivatkin suurimmat, joita olimme tähän mennessä täällä Havaijilla nähneet. Ilmeisesti ne olivat kuitenkin pieniä talvikauteen verrattuna, jolloin Waimanalo Beach on surffareiden suosioissa. Me kaikki leikimme aallokossa, ja muutaman kerran aalto olikin viedä lapsilta uimalakin, tai –lasit, mutta saimme ne napattua ajoissa kiinni.
Päivän mittaan huomasimme, että rannan varoituskyltit eivät olleet siellä turhaan. Aaltoja olimme toki jo nähneetkin, ja varoitukset merivirtauksista otamme aina tosissamme. Hieman myöhemmin näimme myös rantaan ajautuneen Portugalinsotalaivan. Hetkeä myöhemmin näimme vielä toisenkin. Tämä polyyppieläimiin kuuluva polttiaiseläinlaji näyttää yhdeltä limamöykyltä, mutta se ei ole yksilö, vaan useista erikoistuneista polyypeistä koostuva yhdyskunta. Sen lonkero polttaa, mutta osuma on onneksi harvoin ihmiselle hengenvaarallinen.
Kun viimeinen rantapäivä oltiin saatu päätökseen, palasimme takaisin asunnolle pesemään pyykkiä ja pakkailemaan tavaroita seuraavan päivän paluulentoa varten. Aika täällä on kulunut kyllä uskomattoman nopeasti.
Maanantaiksi olimme varanneet itsellemme pääsyliput Diamond Headin (Le’ahi havaijin kielellä) luonnonpuistoon. Tällä kertaa meitä ei siis käännytetty portilta takaisin, vaan saimme auton parkkiin, ja lähdimme kipuamaan kraaterin reunalle. Olimme etukäteen lukeneet, että reitti on lyhyt (1,3km suuntaansa), mutta jyrkkä, ja totta se olikin. Ylöspäin mennessä hiki alkoi virrata lähes samantien. Jyrkkyyden lisäksi kuumuutta lisäsi myös se, että aluksi kiipesimme ylöspäin vanhan tulivuoren kraaterin sisäreunaa pitkin. Sinne tuuli ei juuri yltänyt meitä viilentämään, kuin paikka paikoin. Lasten suureksi riemuksi myös Diamond Head kuului Junior Ranger –ohjelmaan, joten heillä oli mahdollisuus kerätä vielä yksi merkki lisää kokoelmiinsa.
Kraaterin yläreuna on 171m korkeudella merenpinnasta, joten maisemat kraaterin reunalta olivat kaiken sen hikoilun arvoiset. Polulla ei todellakaan tarvinnut kävellä yksikseen, vaan polku oli paikka paikoin jopa hieman ruuhkainen. Alaspäin kiipeäminen oli huomattavasti helpompaa. Kyllä siinäkin puuhassa sai olla tarkkana ja katsoa, mihin astuu, sillä varsinkin polun yläosa on hyvinkin epätasainen. Kun pääsimme takaisin kraaterin pohjalle, söimme autoon mukaan ottamamme eväsleivät, ennen kuin jatkoimme matkaa. Osingoille yritti tulla myös pari mungoa, mutta noudatimme puiston ohjeita, ja jätimme nämä kaverit ruokkimatta, vaikka ne Riston mielestä kovin söpöjä olivatkin.
Koska meillä oli edelleen runsaasti aikaa ennen kuin meidän piti palauttaa vuokra-automme, päätimme lähteä ajelemaan Hanauma Bayhin. Halusimme nähdä, millainen snorklauspaikka meiltä oli jäänyt väliin. Tiesimme kyllä, että alueella ei voi snorklata maanantaisin, eikä tiistaisin, mutta ajattelimme, että sinne voisi silti ajella katsomaan maisemia. Kävi ilmi, että olimme väärässä. Puiston porteilla odotti vartija, joka ilmoitti, että puistoon ei voinut mennä, ja että tulivuoren kraateriin muodostunutta lahdenpoukamaa ei voinut edes käydä katsomassa. Käännyimme siis kiltisti takaisin, ja pysähdyimme heti tien toisella puolella olevalla näköalapaikalla, josta oli maisemat toiseen suuntaan. Siellä satuimme kuulemaan, kuinka joku paikallinen nainen kertoi ystävälleen, kuinka läheiselle Koko Headin kukkulalle kulkee kuntopolku, ja kuinka upeat maisemat kukkulan laelta on.
Markohan innostui tästä tiedosta kovasti. Ilmeisesti hän ei ollut vielä hikoillut tarpeeksi Diamond Headille kiivetessään. Jaanaa ja lapsia vielä huomattavasti jyrkempi urheilusuoritus ei kiinnostanut lainkaan. Niinpä he jäivät kukkulan juurella sijaitsevaan pieneen leikkipuistoon odottelemaan Markoa, joka päätti monen paikallisen tavoin lähteä kipuamaan rinnettä ylöspäin. Toisen maailmansodan aikana kukkulan laelle on kuulemma kulkenut vaunu kiskoja pitkin, mutta nykyään siitä on jäljellä enää vain ratakiskot. Mäkeä kiivettiin ylös ja alas kiskojen poikkipuita pitkin, eikä mitään kaiteita ollut, joista ottaa tarvittaessa tukea. Ei niitä kuulemma olisi hirveästi tarvittukaan.
Maisemat olivat upeat, ja Marko näki kukkulan laelta myös Hanauma Bayn. Eipä tiennyt puistonvartija, kuinka lujasti Marko oli päättänyt nähdä tuon snorklauslahdukan. Reitti oli vielä huomattavasti hikisempi, kuin Diamond Headin reitti, joten oli onni, että kukkulan juurella oli myös kunnon vessat. Siellä Marko saattoi pestä lavuaarissa pahimpia hikiä pois, ettei sitten karkottaisi kanssamatkustajia lentokoneessa vienolla hienhajulla.
Kun Markokin oli jälleen suhteellisen hietön, lähdimme vielä pikaisesti syömään Waikikin rannalla olevan ostoskeskusken food courtissa. Siellä ruokailui hoitui nopeasti, ja suhteellisen edullisestikin verrattuna rantakadun hienompiin ravintoloihin, joissa oli jo paljon väkeä ja ruokakin selvästi hintavampaa. Ruokailun jälkeen heitimme hyvästit Honolululle, ja ajoimme takaisin lentokentälle. Meidän lentomme lähti vasta klo 23:00, joten kaunis ajatus oli nukkua koko lennon ajan. Ainoastaan Risto noudatti tätä suunnitelmaa. Heti nousun jälkeen hän ilmoitti, että ryhtyy nyt nukkumaan, ja noin kaksi minuuttia myöhemmin herra oli täydessä unessa lähes lennon loppuun asti. Jaanakin onnistui nukkumaan muutaman tunnin, mutta Marko ja Ronja eivät tainneet nukkua lainkaan. Niin jäi Havaiji taakse, ja saavuimme aamulla seitsemän aikaan jälleen Los Angelesiin.
Hotellillamme oli ilmainen lentokenttäkuljetus, joten etsiydyimme bussipysäkille odottamaan oikeaa kulkupeliä. Bussipysäkille tulikin tasaiseen tahtiin eri hotellien ja parkkialueiden busseja, mutta omaamme saimme odottaa aika kauan. Kun se viimein tuli, bussi huristeli iloisesti myös ohi. Kuski ei ilmeisesti muistanut kurkata, olisiko terminaalista numero seitsemän ollut tulossa kyytiläisiä. No, eipä siinä auttanut muu, kuin jäädä odottelemaan seuraavaa bussia, joka saapui paikalle noin 30min myöhemmin. Tämä kuski bongasi meidät, ja otti kyytiinsä.
Hotellin sisäänkirjautuminen olisi ollut vasta kolmelta, mutta pääsimme jonotuslistalle aikaisempaa sisäänkirjautumista varten. Vaikutti siltä, että listalla oli kaksi nimeä ennen meitä, joten uskoimme, että meillä olisi hyvät mahdollisuudet saada hotellihuone hieman aikaisemmin. Iloinen yllätys oli myös se, että saimme mennä hotellin aamiaiselle, koska aamiaisaikaa oli vielä 20min jäljellä. Aamiaisen jälkeen meitä kaikkia väsytti aivan julmetusti. Marko ja lapset lähtivät sisäpihan pation sohville pötköttelemään, ja Jaana jäi sisääntuloaulan nojatuoliin istuskelemaan. Me kaikki nukahdimme niille sijoillemme aika nopeasti. Kun Jaana havahtui joskus vähän ennen kymmentä, noin 30min nukuttuaan, hotellin henkilökunta tuli kysymään, että onko sisäpihalla sohvalla makaava mies aviomieheni. Vastasin myöntävästi, ja henkilökunta totesi naureskellen, että he ovat nyt katselleet meidän nukkumistamme jonkin aikaa, ja katsoivat parhaaksi antaa meille hotellihuoneen nyt heti, jotta voisimme mennä jatkamaan unia sinne. Kävin siis herättelemässä Markon ja lapset, ja pääsimme kirjautumaan hotellihuoneeseen. Yksi kanssamatkustaja totesikin naureskellen, että voisimme hyvin tehdä mainoksen, jossa mainostamme Marriott-hotellia hyvänä paikkana nukkua.
Otimme muutaman tunnin päiväunet, ja sitten astetta virkeämpänä jaksoimme lähteä etsimään iltapäivällä päivällispaikkaa. Onneksi tien toisella puolella oli jonkinlainen pieni ostari, joten ruokapaikka löytyi helposti.
Olimme matkan alussa käyneet katsomassa kaikki meitä eniten kiinnostavat nähtävyydet Los Angelesissa, joten mitään palavaa tarvetta nähtävyyksien katselulle meillä ei enää ollut. Viimeisenä kokonaisena päivänä lähdimme käymään Uberin kyyditsemänä Westfield Century City -ostoskeskuksessa. Tällä matkalla bongasimme kymmenennen Tesla Cybertruckin. Jaanan mielestä se on ruminta mitä maantiet päällään kantaa, mutta Markon ja Riston mielestä se on aivan huikea peltipurkki! Pienimuotoisen vaateshoppailun ja lounaan jälkeen palasimme hotellille, tilanteeseen sopivasti Tesla Model Y:n kyydissä. Jaana ja Ronja kävivät vielä tien toisella puolella Pelastusarmeijan kaupassa ja palasivat takaisin kassi täynnä pikkurahalla saatua saalista.
Niin on siis tämä kuukauden mittainen road trip pikkuhiljaa paketissa. Paljon on nähty ja koettu. Havaiji taisi olla näistä pysähdyspaikoistamme kaikkien suosikki, vaikka ihan jokaisessa paikassa oli omat erityisen hyvät puolensa. Todella onnistunut lomareissu kaiken kaikkiaan!
Briefly in English:
Oahu is the third largest of the Hawaiian islands. It is home to about 1 million permanent residents. It will probably come as no surprise to anyone that Oahu’s main industry is tourism. Every year, about five million tourists visit the island, mainly from other US states and Japan.
On the first day, we decided to immediately explore Honolulu’s famous Waikiki Beach, which is lined with several relatively expensive resorts. Our apartment had everything we needed for a day at the beach, so we packed our bathing suits, a cooler with snacks, beach chairs and a couple of surfboards for the kids. These surfboards were a shorter model that you lay on your belly and slide along the crest of the wave. There were also a couple of shovels for playing in the sand.
The drive to Waikiki Beach was not very long, maybe twenty minutes. What made getting to the beach a challenge was that there was hardly any parking along the beach boulevard. Day parking there was $50/day for resort residents as well, so we wouldn’t have been attracted by those prices anyway. So we drove right up the beach road and parked our car in the lot next to the Honolulu Zoo, where we could park for four hours for $6.
Luckily, our beach chairs were the kind you could carry on your back, so we didn’t mind having to walk some distance back along the beach to find a suitable shady spot under the palm trees. We also had to get to a part of the beach where there was no breakwater, otherwise the children would not have been able to play in the waves on their body boards.
We set up camp right at the beginning of Waikiki Beach in front of the statue of Duke Kahanamoku. Duke Kahanamoku is the “father” of modern surfing, having learned to surf on Waikiki Beach himself. He later taught new enthusiastic surfers there. Apparently, this guy is something of a legend in the surfing community. The name didn’t mean anything to us.
We spent the whole day on the Waikiki beach and Marko had to go feed more dollars to the parking meter. Waikiki is a beach for swimmers and surfers. As the seabed is nothing but white sand, snorkeling is best done on some of the other beaches of Oahu. There were many entrepreneurs on the beach offering surfing lessons. A one-hour lesson would have cost around $100/person, so we skipped the lessons this time, content to surf our own style in the warm water.
A plus at the beach was that there were several shower points, so you could rinse off the salty sea water after swimming. As the beach was right in the heart of the city, there were plenty of other facilities, from toilets to shops and restaurants. There was also a police station next to the beach, so it seemed quite safe. A lot of people who came to the beach left all their belongings and valuables on the beach, and went swimming together. We didn’t do that, and one of us was always watching over our stuff while the others were swimming.
For the next day, we chose Shark’s Cove, one of the most popular snorkelling spots on Oahu. This beach was a little further away, about a 50min drive from our apartment. It was worth the drive, though, as there were lots of colourful, big fish. Shark’s Cove is a rocky cove where the tide also forms pools where you can see fish by wading in. This makes the beach well suited to those without swimming skills. The only drawback is that the beach is not easily accessible. It is not a sandy beach, the whole place is lava rock. The rocks are extremely sharp and uneven, so you had to be very careful to get to the water without getting cut. Luckily we all had our swimming shoes with us. Without them, it would have been impossible to walk on the rocks at all.
Once in the water, snorkelling was easy. The small cove wasn’t as shallow as it first looked and you didn’t have to constantly be on the lookout for rocks with huge numbers of sea urchins living in their burrows. As the waves moved backwards and forwards, it was easy to float on the surface and observe marine life. We saw a huge variety of fish species. Some of them were familiar to us from previous snorkelling trips, but many were completely new to us. We have no idea what their species names are, though. We classified the fish mainly by colour and size: big yellow fish, big spotted fish, big blue fish, small black and orange fish, etc. We also managed to see a turtle on one snorkelling trip.
On the way back, we stopped at the Dole pineapple plantation, as it happened to be on our way home. We had initially thought we would just stop at the entrance to take a quick photo, and then continue on immediately afterwards, as we didn’t think we would be able to visit the farm. When we parked in the yard, however, we discovered we were wrong. The place was quite a tourist trap. There was all sorts of things to do, and of course, shopping for the tourists visiting. The kids would have loved to go on a tour of the maze on the farm, but (luckily) we didn’t get there as we had only arrived shortly before it closed.
However, we decided to hop on the Pinapple Express train, which took us for a ride (for a fee, of course) to the plantation. During the ride, we were told about the history of the pineapple, and how Dole’s plantation has evolved over the years. Perhaps the most surprising piece of information was that the pineapples are still planted and harvested by hand. Of course, there is some machinery to help, but for the most part it is done manually. It is said that the best pineapple planters can plant 10 000 pineapples a day. At regular intervals on the train journey, a CD of some local performer was also advertised, with music playing in the background throughout the journey. Maybe it wasn’t quite worth the $50 or so it cost us to take the train, but you never really knew in advance.
On Friday, Jaana got up before 7am in an attempt to get tickets to Hanauma Bay Nature Reserve. We had wanted to go snorkelling there, as it is apparently the best snorkelling spot on the island. Tickets are made available 48h in advance, so we set our sights on tickets for Sunday. Unfortunately, the reservation system was pretty bad, and every time Jaana got around to booking tickets, they were already gone by the time Jaana hit the “Place your Order” button. Unfortunately, we missed this cratered cove and coral reef, but that’s a good reason to return to Hawaii sometime in the future.
We decided to take a day off from snorkelling on Friday, and go for a short hike. The kids weren’t necessarily thrilled with this information, but still went along with us, with some gentle pressure from the adults, towards Diamond Head Crater at the end of Waikiki Beach. Much to the kids’ relief, we were told at the parking lot gate that we had to have a ticket to get to the top of the crater. Tickets for the day were not available anymore, so we turned back and headed for Pearl Harbour instead.
Pearl Harbour is the headquarters of the US Pacific Fleet. In addition to being a military base, it is also a museum and memorial to the attack on Pearl Harbour. In 1941, Japan launched a surprise attack on this military base which killed 2,403 people and caused the United States to join World War II.
The centrepiece of the exhibition is the wreck of the 185-metre-long battleship USS Arizona, which sank in the harbour. To see it you have to take a small connecting boat to a memorial built above the wreck. The memorial is a very popular place to visit among Americans, and it’s definitely worth buying tickets in advance to get there. As we were less affected by the events at Pearl Harbour than the Americans, we skipped the visit to the memorial and concentrated on the free exhibits in the area and the paid visit to the USS Missouri.
The USS Missouri, 270 metres long and 32 metres wide, took part in the battles of Iwo Jima in World War II, and General Douglas MacArthur received the surrender of the Japanese Emperor on the deck off Tokyo on 2 September 1945. Signing of the treaty ended World War II. When the ship was built, its dimensions, and in particular its width, were directly dependent on the width of the Panama Canal at the time, 32.5m. This allowed the ship to be maneuvered through the canal, so that it did not suffer the same fate as the Evergreen on the Suez in more recent times.
A free shuttle bus took visitors from Pearl Harbor to the USS Missouri. The ship was located on Ford Island, which was reached by crossing a bridge. As this was the entrance to an active military base, the bus was stopped before entering the island. Apparently, normally the bus driver just checks in at this point and continues on his way, but this time two police officers boarded the bus. They said it was a random anti-terrorist check and everyone had to show their IDs. Of course, most didn’t have them (including Jaana and the kids), because you are not allowed to take any bags, not even handbags, to the Pearl Harbour Memorial Site. So Jaana had left her own handbag in the car (there was a paid bag park in the area), and had only taken her phone. Many other travellers had done the same.
It was actually quite incredible that we found ourselves in this situation. Nowhere does it say when you buy tickets that you have to go through an active military base to get on board. Understandably, people moving around there have to carry ID, but none of us were getting off the bus before boarding the ship. Apparently this random check, and the requirement for ID, came as a surprise even to the bus driver, because she was very confused and asked what this was all about. After a moment of confusion, the police told the driver that, in principle, they should refuse entry to all undocumented persons. However, we were allowed to continue our journey, and eventually made it to the deck of the USS Missouri.
A free 30min guided tour was just about to start on board, and we were just in time to join in. As we had arrived just a couple of hours before the closing time, there was no rush anymore. After the guided tour on deck, we were still able to explore the ship’s labyrinthine corridors on our own. Fortunately, the route inside the ship was very well signposted, so you couldn’t get lost. We wondered, however, if someone did happen to get lost in the bowels of the ship, how on earth the staff could ensure that all the tourists who had visited the ship were safely off by closing time.
We took (probably) the second-to-last bus ride of the day back to the Visitor Center. There, the kids finished their Junior Ranger booklets, and so they snagged their third Junior Ranger badge of the trip. Risto has already asked when we are coming to America again, so that he can collect more badges. That should keep him busy for a while, as there are over 400 different nature reserves and national monuments involved in the Junior Ranger programme.
On Saturday, we set off to explore another new beach. This time we chose Lanikai Beach, located on the east coast, about 25min drive from our apartment. We decided to go there because Lanikai has been listed as one of the most beautiful beaches on Oahu for several years. The beach is located in a slightly more affluent residential area, and there is actually no parking at all. There might be a few quirky curbside spots, but for the most part, residents have put up “No Parking” signs all over the roadside. Apparently the place is so popular, especially during the holiday season, that local residents were already starting to have problems with cars on their own streets. So parking has been significantly restricted.
Luckily, we knew about the lack of parking spaces in advance, and parked our car in the parking lot of Kailua Beach, next to the beach, and walked about 15-20min from there to Lanikai Beach. The beach was just the postcard-perfect white-sand prototype. It’s probably actually a really pretty place, but by the time we got there, there were already a lot of people there having a beach day. A beach dotted with parasols and beach towels is not necessarily a very pretty beach. However, Lanikai Beach was much less crowded than, say, Waikiki Beach. This was no doubt due to the fact that if you don’t live in the area, you have to have your own car to get there, or else you’d have to familiarise yourself with the local bus network.
The water was unbelievably warm, much warmer than it was in Shark’s Cove the day before yesterday. The beach was also relatively shallow, and there was no big swell, so it was also very suitable for snorkelling. A coral reef started just off the beach, with lots of different colourful little fish swimming around. The fish were smaller than in Shark’s Cove, but it was nice to watch them in the water. We also saw two turtles swimming for a long time a little further out on the outer edge of the reef. Luckily for us, Finnish is quite a code language, so no one else understood when Marko returned to shore to tell us about the two turtles on the reef. We were able to watch them in peace for a long time. If we had shouted the word “turtle”, the whole beach would have been empty in a nanosecond, and all the people would have rushed into the water to admire the turtles. (This is what happened at Shark’s Cove when an American child shouted to his mother that he had seen a turtle.)
Because the beach was so nice for snorkelling, we stayed there a little longer than we had originally planned. So we were almost in a hurry to eat before we went to Waikiki Beach in the evening to see the free Hula dance show. The show takes place there twice a week, on Tuesdays and Saturdays. We went to see the show especially at Ronja’s request. After the hour-long show, she said she had really enjoyed the dances. She also thought that, at least in terms of hair length, she could have easily joined a hula dance group. Apparently, it is traditional for a dancer to have long hair. Although, at the very beginning, the dancers were men and boys, as it was not considered appropriate at the time to allow girls to dance.
After the dance performance, we went for a short walk on the Waikiki beach boulevard. There would have been Louis Vuitton, Prada and Chanel on offer again, but we didn’t want to try our luck with the doormen with their earphones. So we settled for window shopping only. Some of the hotels also looked pretty swanky, so maybe there will be enough customers for these shops. The restaurants and shops on the street were very busy. Maybe not as much as in Las Vegas, but in some places it was quite crowded.
Sunday was also a beach day. This time the destination was Waimanalo Beach on the east coast of the island. It was a half hour drive, but as the island is relatively small, nothing here is too far away after all. This time there was a car park on the beach, so we didn’t have to carry our stuff very far. This 5 mile stretch of white sandy beach was stunning though. When we got there, we were met by several warning signs, but despite them, the beach was crowded, so we headed there too. The beach was lined with large trees, so it was a good place to spend a day at the beach. We thought we were well equipped, but we were certainly outdone by many. Some families had barbecues and beach chairs. One family had brought a covered playpen for their baby, and another family had brought an inflatable pool for their toddler, which they filled with seawater. Apparently they did not trust that their child would be able to play safely enough in the waves.
The waves on the beach were the biggest we had seen so far here in Hawaii. But apparently they were small compared to the winter season, when Waimanalo Beach is popular with surfers. We all played in the waves, and a few times the waves washed off swimcaps or goggles, but we caught them in time.
As the day passed, we realised that the warning signs on the beach were not there for nothing. Of course, we had already seen the waves, and we always take warnings about sea currents seriously. A little later we also saw a Portuguese warship washed ashore and a moment later we saw another one. This species of polychaete stingray looks like a single mollusc, but it is not an individual, but a colony of several specialised polychaetes. Its tentacle burns, but fortunately the hit is rarely fatal to humans.
After our last day at the beach, we returned to the apartment to do laundry and pack for our return flight the next day. The time here has certainly gone by incredibly fast.
For Monday we had booked ourselves tickets to Diamond Head (Le’ahi in Hawaiian) National Park. So this time we weren’t turned back at the gate, but parked the car and started climbing up to the crater rim. We had read beforehand that the route was short (1.3km each way) but steep, and it was. On the way up, the sweat started pouring almost immediately. In addition to the steepness, the heat was increased by the fact that we started by climbing up along the inner rim of an old volcanic crater. There, the wind did not reach us much to cool us down. Much to the delight of the children, Diamond Head was also part of the Junior Ranger programme, so they had the chance to add another patch to their collections.
The top of the crater is 171m above sea level, so the views from the crater rim were worth all the sweat. You certainly didn’t have to walk alone on the trail, which was even a bit crowded in places. Climbing down was much easier. But even here you had to be careful and watch your step, as the upper part of the trail in particular is very uneven. When we got back to the bottom of the crater, we ate the sandwiches we had taken with us in the car before continuing on. There were a couple of mongooses eyeing our sandwiches, but we followed the park’s instructions and didn’t feed these guys, even though Risto thought they were very cute.
Since we still had plenty of time before we had to return our rental car, we decided to go for a drive in Hanauma Bay. We wanted to see what kind of snorkeling spot we had missed. We knew that you can’t snorkel in the area on Mondays or Tuesdays, but we thought we could still drive there to see the scenery. Turns out we were wrong. A guard was waiting at the park gates to inform us that it was not possible to enter the park at all, and that it was not possible to visit the cove formed by the volcanic crater. So we dutifully turned back, and stopped immediately at a lookout on the other side of the road, with views in the other direction. There we overheard a local woman telling a friend how there was a fitness trail up nearby Koko Head hill, and how spectacular the views were from the top of the hill.
Marko was very excited about this information. Apparently he hadn’t sweated enough when he climbed Diamond Head. Jaana and the children were not at all interested in a much steeper sporting feat. So they stayed in a small playground at the bottom of the hill and waited for Marko, who, like many locals, decided to start climbing up the slope. During the Second World War, a carriage was said to have run to the top of the hill on rails, but today only the rails remain. The hill was climbed up and down along the crosspieces of the rails, and there were no handrails to take support from when trudging up.
The scenery was stunning, and Marko could also see Hanauma Bay from the top of the hill. Little did the park ranger know how determined Marko was to see that snorkelling bay. The route was much sweatier than the Diamond Head route, so it was lucky that there were decent toilets at the bottom of the hill. There, Marko could wash off the worst of his sweat in the sink and change all clothes, so as not to scare away the passengers on the plane with his foul smell.
After an afternoon of physical activities, we went for a quick bite to eat at the food court of the Waikiki beachfront shopping centre. Dining there was quick, and relatively cheap compared to the nicer restaurants on the promenade, which were already crowded and clearly more expensive. After our meal, we said goodbye to Honolulu, and drove back to the airport. Our flight didn’t leave until 23:00, so the idea was to catch some sleep on the flight. Only Risto followed this plan. Immediately after take-off, he announced that he was going to sleep now, and about two minutes later, he was fast asleep for most of the flight. Jaana also managed to sleep for a few hours, but Marko and Ronja probably didn’t sleep at all. So Hawaii was left behind, and we arrived back in Los Angeles at 7am.
Our hotel had a free airport shuttle, so we made our way to the bus stop to wait for the right vehicle. There was a steady stream of buses from different hotels and car parks, but we had to wait quite a while for ours. When it finally arrived, the bus happily whizzed by. The driver apparently didn’t remember to check if there were any passengers coming from terminal number seven. Well, there was nothing to do but wait for the next bus, which arrived about 30min later. This driver spotted us, and picked us up.
Check-in at the hotel was not until 3pm, but we were put on a waiting list for an earlier check-in. It seemed that there were two names on the list before us, so we thought we would have a good chance of getting a hotel room a little earlier. Another pleasant surprise was that we got to go to the hotel for breakfast, as there was still 20min left of breakfast time. After breakfast we were all just brutally tired. Marko and the kids went to the patio couches in the courtyard to curl up, and Jaana stayed in the armchair in the lobby. We all fell asleep in our seats pretty quickly. When Jaana woke up sometime before 10, after about 30min of sleep, the hotel staff came to ask if the man lying on the sofa in the courtyard was my husband. I replied yes, and the staff chuckled that they had now been watching us sleep for some time, and thought it best to give us a hotel room right now so we could go back to sleep there. So I went to wake Marko and the kids, and we were able to check into the hotel room. One of the fellow passengers said, laughing, that we might as well do an ad promoting the Marriott Hotel as a good place to sleep.
We took a few hours nap, and then, feeling a little more refreshed, we set off in the afternoon to find somewhere to have dinner. Fortunately, there was a small shopping mall across the road, so it was easy to find a place to eat.
At the beginning of the trip, we had visited all the sights we were most interested in Los Angeles, so we had no burning need for sightseeing. On our last full day, we took an Uber to the Westfield Century City shopping mall. On this trip we spotted our tenth Tesla Cybertruck. Jaana thinks it’s the ugliest thing on the road, but Marko and Risto think it’s an awesome tin can! After a bit of clothes shopping and lunch, we returned to the hotel, appropriately enough in a Tesla Model Y. Jaana and Ronja went across the road to the Salvation Army shop and returned with a bag full of purchases.
And so is this month-long road trip almost over. A lot has been seen and experienced. A very successful holiday trip all in all!
Ohh, en tiennyt että olitte Havaijillakin. Ihania kuvia ja kivat tarinat. Tuntui melkein kuin olisi ollut mukananne. Kiitos!