10.6. – 14.6.2025
Tiistaiaamuna nousimme jälleen heti kuuden jälkeen ja kasasimme teltat pakettiin. Nautimme aamiaista klo 7:00 ja tuntia myöhemmin lähdimme jatkamaan matkaa. Tiedossa oli jälleen ajopäivä, sillä matkaa seuraavaan kohteeseemme oli n. 400km. Matkan aikana ei tapahtunut mitään kovin erikoista. Pysähdyimme kerran Ronjan suureksi kauhistukseksi puskapissalle ja toinen stoppi tehtiiin Marientalin kaupungin Spariin. Sieltä Stanley haki täydennystä ruokavarastoihimme ja me matkalaiset ostimme pikkupurtavaa pitkiä automatkoja varten. Tähän asti olimme ajaneet suurimmaksi osin pitkin kohtuullisen tasaista asfalttitietä. Nyt siirryimme kuitenkin pomppuisempaan kyytiin hiekkatielle. Kuten toinen oppaamme Taku totesi “Now it’s going to be dusty, dusty, bumpy, bumpy, stony, stony, bushy, bushy”. (Viimeisellä sanalla viitataan puskapissamahdollisuuteen, joka on ainoana vessamahdollisuutena tarjolla tietyillä ajopätkillä.)
Ajoimme hiekkatietä pitkin noin tunnin verran, kunnes pysähdyimme pieneen kylään tankkaamaan ja lounastamaan. Syödessämme lounasta, paikallinen ryhmä miehiä ja naisia tuli esittämään meille afrikkalaisia lauluja. Tämä esitys ei luonnollisestikaan ollut täysin pyyteetön, vaan esiintyjät toivoivat meiltä esityksen jälkeen pientä lahjoitusta. Toki sen mielellämme heille annoimmekin. Ristoa eivät afrikkalaiset laulut juurikaan kiinnostaneet, sillä hän oli bongannut paikasta koiran, jota hän menikin heti rapsuttelemaan. Koira oli hurjan arka, eikä antanut kenenkään muun kuin Riston rapsuttaa itseään. Ristolla nyt vain on ilmiömäinen kyky olla koirien kanssa!
Illalla saavuimme Hammerstein Lodgeen Namibin aavikolle. Päätimme ottaa itsellemme huoneet, sillä seuraavinakin öinä lämpötilan odotettiin putoavan pakkasen puolelle. Risto oli tästä tiedosta hieman pettynyt, sillä hän olisi kuulemma halunnut telttailla viileästä säästä huolimatta. Saimme kaksi kahden hengen huonetta, mutta kun menimme lapsille tarkoitettuun huoneeseen, joku oli jo ehtinyt asettua sinne taloksi. Henkilökunta hämmästeli tilannetta, sillä huoneessa ei heidän kirjanpitonsa mukaan pitänyt olla ketään. Kävimme varmaankin kaikki muka vapaina olevat kahden hengen huoneet läpi, mutta kaikissa niissä oli jo toisten ihmisten tavaroita. Ristolla kävikin siis loppujen lopuksi tuuri, sillä päädyimme ratkaisuun, jossa otimme ainoan oikeasti vapaana olevan kahden hengen huoneen lisäksi vielä yhden hengen huoneen, jonne lapset majoittuivat. Risto pääsi siellä lattiamajoitukseen retkipatjojen päälle.
Ronjalla menivät pasmat täysin sekaisin, ja taisi muutama kirosanakin päästä, kun “Miksi juuri meillä on aina se jokin ongelma?!?”. Risto puolestaan hihkui innosta, kun pääsi sittenkin nukkumaan makuupussiin. Ja mikä parasta, herralle kannettiin huoneeseen kuorma-autosta kolme retkipatjaa. Loppupeleissä Risto nukkui kuin sadun todellinen prinsessa paksun patjapinon päällä. (Nomadin tarjoamat retkipatjat ovat 5cm paksut ja todella pehmeät. Normaalistikin nukumme teltoissa kahdella patjalla jokainen, joten sielläkään eivät maassa mahdollisesti olevat möykyt ja pikkukivet pahemmin nukkumista häiritse.)
Keskiviikkona meillä oli tähän astisista herätyksistä kaikkein aikaisin. Kello pirahti soimaan klo 5:20, jotta ehtisimme ajoissa Sossusvlein luonnonpuistoon hiekkadyyneille. Ajomatkaa leirintäalueelta luonnonpuiston portille oli noin tunnin verran, ja yritimme ehtiä portille heti auringonnousun aikaan. Olimmekin portilla jonossa melkein ensimmäisinä, joten pääsimme nopeasti jatkamaan matkaa kohti dyyniä numero 45. Dyynin nimi tulee siitä, että dyynille on puiston portilta matkaa vielä n. 45km. Tämä Namibin aavikolla sijaitseva dyyni on ilmeisesti kaikkein kuuluisin alueen dyyneistä, ja sitä käy päivän aikana ihailemassa paljon ihmisiä. Vaikka oli tuulinen päivä, kiipesimme siitä huolimatta aivan dyynin huipulle asti. Vaikka dyynillä on korkeutta vain 170m, oli todella raskasta kiivetä sen harjannetta ylöspäin pehmeässä hiekassa. Risto ennätti meistä kaikista huipulle ensimmäisenä, Marko saapui heti Riston perässä ja Jaana sekä Ronja pitivät peräpäätä. Tämä kertonee sen, millainen kunto meistä jokaisella on. Täytyy kuitenkin mainita, että melkein puolet porukasta ei lähtenyt kiipeämään dyyniä ollenkaan tai kiipesi vain osan matkasta.
Kiipeäminen huipulle kuitenkin kannatti, sillä maisemat olivat upeat! Ihastelimme maisemia hetken, mutta sitten meidän oli pakko lähteä laskeutumaan alaspäin. Hieno hiekka pöllysi voimakkaasti dyynin huipulla ja tunkeutui väkisinkin silmiin, suuhun ja korviin. Alaspäin kulkeminen oli huomattavasti helpompaa, kuin ylöspäin kapuaminen oli ollut. Risto ja Ronja päättivät kokeilla alastulossa kierimistekniikkaa, joten illalla suihku tuli tarpeeseen. Jossakin vaiheessa kierintää Ronjan pipo irtosi päästä, ja tuuli nappasi sen mukaansa. Onneksi alhaalla olevat matkakumppanimme huomasivat sen ja viittoilivat meille, mihin suuntaan pipo karkasi. Marko ehti juosta rinnettä pitkin pipon perään, että se ei jäänyt Namibin aavikolle kokonaan.
Risto yli laidan!
Dyynin luota jatkoimme matkaa kohti Deadvlein aluetta. Siellä on kuulemma joskus kauan aikaa sitten ollut vettäkin, mutta sitten dyynit ympäröivät alueen ja estivät veden kulun sinne. Kasvillisuus kuoli pikkuhiljaa pois ja alueelle jäi pystyyn vain kuolleita puunrunkoja. Niiden arvioidaan olevan noin 900 vuotta vanhoja. Alue on niin kuiva, että puut eivät ole lahonneet, vaan ovat kelottuneina jääneet törröttämään dyynien keskelle. Valkoinen suolatasanko, mustanharmaat puut ja punaiset dyynit olivat yhdistelmänä oikein valokuvauksellisia.
Viimeinen pysähdyksemme ennen leirintäalueelle paluuta oli Sesriemin kanjoni, joka ei taida lukeutua niiden maailman suurimpien kanjonien joukkoon. Tällä kertaa laskeuduimme alas kanjoniin ja kävelimme siellä lyhyen hetken. Todellisuudessa kanjoni on melkein 5km pitkä, mutta me näimme siitä vain hyvin lyhyen pätkän. Etenemisemme kanjonissa päättyi siihen, että eteemme tuli kanjonin pohjalle kerääntynyt pieni vesialue. Sitä ei päässyt mitenkään kiertämään, joten käännyimme takaisin kohti kuorma-autoa. Ilmeisesti kanjonin toinen pää olisi muutenkin ollut vesialueen kohdalla, joten meiltä ei jäänyt näkemättä mitään kovin tärkeää. Olimme perillä takaisin leirintäalueella hyvissä ajoin, joten meille jäi aikaa pelkkään oleskeluunkin.
Aamulla ennen lähtöä kävimme maksamassa yöpymisemme paikan vastaanotossa. Iloksemme saimme kuulla, että yövyimme todella halvalla, sillä lasten ei tarvinnut maksaa omasta huoneestaan mitään. Niinpä hintaa neljän hengen yöpymiselle tuli kahdelta yöltä yhteensä 1120NAD, eli 56€.
Seuraava yöpaikkamme oli muutaman tunnin päässä Boesman’s Camp-nimisellä leirintäalueella keskellä Namibin aavikkoa. Puolessa välissä matkaa pysähdyimme Solitaire-nimisessä paikassa maistamaan sen kuuluisaa omenapiirakkaa. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen majatalo, mutta he pyörittivät samassa yhteydessä kahvilaa sekä matkamuistomyymälääkin. Matkamuistomyymälään emme rahojamme kantaneet, eikä kolmelle omenapiirakalle, valtavalle pullalle ja juomillekaan tullut hintaa kuin vajaat 15€. Paikassa kävikin melkoinen vilske. Ihan heti ei olisi arvannut, että keskellä Namibin aavikkoa, ei yhtään missään, sijaitsee vilkas ja suosittu kahvila!
Solitairesta matka jatkui vielä jonkin aikaa eteenpäin, kunnes saavuimme perille majapaikkaamme. Boesman’s Camp oli sen verran eristyksissä kaikesta, että siellä eivät kännykkäverkot kantaneet, eikä wifiäkään ollut. Sähköt sinne saatiin aurinkopaneelien avulla. Niinpä noudatimme paikan seinässä olevaa ohjetta ja vietimme aikaa jutellen toistemme kanssa.
Lounasaikaan saimme seuraksemme myös valtavan määrän jo aiemmin näkemiämme suuria 5cm mittaisia heinäsirkkoja (armoured bush cricket). Näillä heinäsirkoilla ei ole silmiä, vaan ne käyttävät liikkumisessa apunaan tuntosarviaan. Ehkä tästä syystä nämä kaverit tuppasivat tekemään vähän turhankin läheistä tuttavuutta lounasta nauttivien matkalaisten kanssa. Pikkuhiljaa yksi jos toinenkin meistä siirtyi pystybaariin ruokailemaan retkituolissa istumisen sijaan. Seisten heinäsirkkoja saattoi itse väistellä helpommin ruokailun lomassa.
Iltapäivällä lähdimme vielä avolava-autolla ajelulle leirintäalueen tiluksille. Oppaanamme toimi Francis-niminen mies, joka on asunut autiomaassa ilmeisesti koko ikänsä. Hän osasikin todella elävästi ja hauskasti kuvailla meille sitä, miten ihmiset ja eläimet selviävät autiomaassa hengissä. Hän jopa houkutteli meille maan alta esiin hämähäkin, jonka nimi on englanniksi “trapdoor spider”. Tämä hämähäkki kaivaa itselleen maan alle tunnelin noin metrin syvyyteen pysyäkseen viileässä kuumina kesäpäivinä. Tunnelin suuaukon se peittää kutomallaan seitillä. Kun saaliseläin sattuu osumaan suuaukon luokse, hämähäkki syöksyy nopeasti ylös ja tappaa saaliinsa. Ronjaa kiinnosti kovasti tietää, oliko tämä kyseinen hämähäkki ihmiselle vaarallinen. Ei kuulemma ollut, vaikka myrkyllinen olikin. Sitä ei kuulemma näin isot saaliit kiinnostaneet.
Ajelun aikana näimme lisäksi keihäsantilooppeja (oryx) ja pienen vuorikauriin (steenbok). Vuoristoseeproja emme nähneet, mutta ne olivat myöhemmin yöllä käyneet juomassa leirintäalueelle eläimiä varten tehdyllä juomapaikalla. Ennen kuin palasimme takaisin päivälliselle, jäimme vielä ihastelemaan kaunista auringonlaskua pienen kukkulan laelle. Se oli kyllä upea kokemus. Kaikkialla oli aivan hiljaista ja aurinko laski hitaasti kukkuloiden taakse värjäten taivaan uskomattoman oranssinpunaiseksi.
Hiekka saa punaisen värinsä sen seassa olevasta raudasta. “Mä sanoin, että haluan ottaa magneetin mukaan tälle reissulle!” mutisi Risto, kun Francis näytti meille paperipussin sisällä olevan magneetin avulla, kuinka paljon rautaa hiekan seassa oli.
Päivällisellä Risto pääsi taas nuotiopuuhiin, joten pikkumiehen päivä oli pelastettu. Myös Ronjalle elämä hymyili, sillä yö oli todella lämmin, joskin tuulinen. Kukaan ei palellut teltoissa nukkuessaan, ja aamulla heräsimme pirteinä hieman ennen auringonnousua uuteen päivään.
Perjantaina ajoimme Boesman’s Campilta Atlantin rannalle Swakopmundiin asti. Matkalla pysähdyimme parikin kertaa. Ensimmäinen pysähdys tehtiin Kauriin kääntöpiirillä, jossa kaikkien oli tietysti pakko ottaa asiaankuuluvat valokuvat. Sitten pysähdyttiin ihmettelemässä maisemia Moon landscape -nimisellä alueella, joka ilmeisesti etäisesti muistutti maisemiltaan kuun pintaa. Seuraava stoppi olikin sitten lounastankkaus The Dunes Mall -ostoskeskuksessa sekä flamingojen ihmettelyä läheisellä laguunilla. Iltapäivällä saavuimme viimein n. 76 000 asukkaan Swakopmundiin.
Majoituimme kahdeksi yöksi Haus Garnisoniin lähelle Swakopmundin keskustaa. Me ehdimme vielä ennen päivällistä käydä koko porukalla kokeilemassa kameliratsastusta läheisillä dyyneillä. Kävelevän kamelin selässä on ihan miellyttävä istua, mutta kun eläimet pistävät juoksuksi, on se melkoisen pomppuista kyytiä! Päivällistä söimme Old Steamer -ravintolassa koko porukalla. Kyseessä oli buffet, jonka antimista jokainen kyllä löysi itselleen jotakin. Marko löysi mm. runsain määrin jättiläiskatkarapuja sekä kolme pihviä. Risto puolestaan useamman suklaamoussen.
Lauantaiksi olimme varanneet 2,5h mönkijäajelun dyyneillä. Tarkoituksena oli samalla bongailla siellä eläviä eläimiä: mm. pieniä liskoja, käärmeitä ja hämähäkkejä. Päivä oli kuitenkin niin hurjan tuulinen, että eläinten bongailu olisi ollut täysin mahdotonta. Niinpä päädyimme ajelemaan hiekkamyrskyssä dyyneillä 2,5h ajan. Pöllyävä hiekka ei yllättävää kyllä haitannut ajoa pahemmin, sillä meillä kaikilla oli suojavisiirein varustetut kypärät. Ajoa varatessamme Risto sanoi, että hän haluaa itselleen oman mönkijän ajettavakseen. Ronja puolestaan matkusti mieluummin kyytiläisenä Jaanan takana. Jossakin vaiheessa ajelua Ronjaa rupesi houkuttelemaan ajaminenkin, joten osan matkasta Jaana istui Ronjan kyyditettävänä.
Meille aikuisille tuli yllätyksenä se, että meidän hurjapää-Ristomme olikin tällä kertaa paljon varovaisempi kuski, kuin Ronja. Hän oli jopa hieman liian varovainen, sillä dyynejä ylöspäin mentäessä hän ei uskaltanut kiihdyttää mönkijäänsä riittävästi. Tästä seurasi se, että ensin jumissa oli Risto, ja sitten me loputkin hänen perässään ajaneet. Pari kertaa oppaamme piti pelastaa Risto jumittamasta dyynin rinteeltä, mutta sitten Ristonkin ajovauhti onneksi kiihtyi edes jonkin verran. Jossakin vaiheessa pysähdyimme ja vaihdoimme kuljettajia niin, että Ronja ajoi alunperin Ristolle annettua hieman pienempää mönkijää yksinään, ja Risto pääsi istumaan Markon kyytiin. Tällä järjestelyllä pääsimme kaikki nauttimaan enemmän vauhdin hurmasta, ja Ronjakin kaasutteli omalla mönkijällään dyyneillä niin paljon kuin mönkijästä irtosi eli 48km/h.
Viimeisen tauon jälkeen Ronjalle annettiin yksin ajettavaksi aikuisten mönkijä, ja oppaamme ajeli hieman pienemmällä mönkijällä takaisin varikolle. Ronja saikin perille päästyämme oppaaltamme erityismaininnan siitä, että oli ajanut todella hyvin. Täytyy kyllä sanoa, että paljon paremmin tämä ajelu meni, kuin Ronjan ensimmäinen kokeilu karting-radalla, jossa neiti aikanaan täräytti menopelinsä heti ensimmäisessä kurvissa suoraan seinään.
Kyllä maailmaan mahtuu erilaisia paikkoja ja te koette monia niistä. Ronjan muuttumiskuva Roniksi pisti naurattamaan.
Upeita maisemia ja monia erilaisia menopelejä!
Kiitos taas, kun sain osallistua teidän elämysmatkalle.