1.7. – 4.7.2025
Malawin rajan ylitettyämme köröttelimme hyvin verkkaista vauhtia kohti seuraavaa yöpaikkaamme Ngalan kylässä. Tiesimme, että matka olisi pitkä ja kuoppainen, mutta varmaan kukaan meistä ei ollut varustautunut siihen, kuinka kauan matka loppujenlopuksi kesti. 14,5h matkanteon jälkeen saavuimme Ngala Beach Lodgen pihaan. Koska kello oli jo paljon, söimme päivällistä paikan ravintolassa. Sillä aikaa Gift ja Casper pystyttivät meidän telttamme. Olimmekin ainoat telttailijat tällä kertaa, sillä kaikki muut olivat päättäneet aikaisemman vesisateen vuoksi valita huonemajoituksen. Mekin mietimme tätä vaihtoehtoa hetken, mutta koska vesisade oli jo loppunut, päätimme jatkaa telttailua.
Kun kömmimme telttoihimme nukkumaan, alkoi rankkasade, joka jatkuikin sitten koko yön. Olimme ehtineet olla teltoissamme ehkä kymmenisen minuuttia, kun lapset ilmoittivat, että heidän telttansa vuosi. Olimme jo etukäteen teipanneet potentiaaliset vuotokohdat pakkausteipillä (jesaria ei löytynyt), mutta siitä huolimatta vettä valui norona lasten teltan lattialle. Olimme huomanneet aiemmin WC-rakennuksessa olevan tyhjän ruokasalintapaisen, jonne kävimme pystyttämässä kaksi uutta kuivaa telttaa. Teltat sinne oli pakko pystyttää siksi, että paikassa vipelsi useampikin torakka. Pelkillä patjoilla nukkuessa olisi voinut äkkiä saada useammankin unikaverin makuupussiinsa. Suoritimme vielä pikaisen patjojen ja tavaroiden siirron kuivempiin telttoihin, ja viimein yhdentoista aikoihin illalla pääsimme nukkumaan. Koska aikuisten teltta ei ollut siihen mennessä vuotanut lainkaan, päätti Marko jäädä rannalle alunperin pystytettyyn telttaan yöksi. Olisihan hänellä mahdollisuus siirtyä kuivaan telttaan, jos aikuistenkin teltta alkaisi yön aikana vuotamaan kuin seula. TIA – This is Africa – tuumivat lapset, kun kömpivät viimein makuupusseihinsa.
Aamulla saimme nukkua hieman pidempään, jonka jälkeen lähdimme yhdeksän aikaan tutustumaan paikallisen oppaan johdolla Ngalan kylään. Kierros kesti kolmisen tuntia ja sen aikana vierailimme paikallisessa kodissa, päiväkodissa, koulussa, terveysasemalla ja lopuksi kalastajien luona rannalla. Ronja ja Risto antoivat kylässä tapaamilleen lapsille pari Ronjan virkkaamaa pehmolelua lahjaksi. Yhden sai kylänraitilla vastaan kävellyt pikkutyttö ja toisen sai pieni poika, joka oli äitinsä kanssa terveysaseman synnytysosastolla.
Kylävierailu oli todella mielenkiintoinen. Oppaamme, joka itsekin asuu kuuden tuhannen asukkaan Ngalan kylässä, kertoi meille, millaista elämä kylässä on. Aluksi vierailimme oppaan veljen kodissa, jonka jälkeen jatkoimme matkaa paikalliseen päiväkotiin. Kylässä ei vielä kolme vuotta sitten ollut päiväkotia, mutta nyt siellä toimii sellainen klo 7:30-15:30 välisenä aikana. Lapsille tarjotaan siellä päivän aikana puuroa ja heille opetetaan perusasioita englannin kielestä. Tämän pitäisi tukea lapsia sitten opinnoissa, kun aloittavat koulupolun kuusivuotiaina. Päiväkoti ei ollut tiloiltaan yksiötä suurempi. Sateen sattuessa heillä on kuulemma vähän ahdasta, kun he kaikki siirtyvät sisätiloihin sateelta suojaan.
Päiväkodin jälkeen vierailimme Ngalan koulussa, jossa oppilaita on vaatimattomat 2000. Opettajia koulussa on vain 15, joten siitä voi laskeskella, minkälaisia täkäläiset luokkakoot ovat. Suomen 27 oppilaan luokka tuntuu tässä mittakaavassa aika mitättömän pieneltä. Kaikille ei riitä luokassa edes omaa istumapaikkaa, vaan iso osa lapsista istuu luokan lattialla. Me kaikki kylävierailulle lähteneet olimme ostaneet Sambian puolelta supermarketissa käydessämme kyniä, vihkoja ja kumeja, jotka lahjoitimme koululle. Alex ja Jamie olivat ostaneet myös jalkapallon, josta koulun rehtori ilahtui erityisen paljon. Sekä päiväkodissa että koulussa lapset tulivat todella innokkaasti tervehtimään meitä. Vaikka yhteistä kieltä ei juuri ollut, lapset vilkuttelivat meille iloisesti, tulivat antamaan ylävitosia sekä halaamaan.
Paikallisella terveysasemalla meitä opasti yksi paikan sairaanhoitajista. Hän esitteli lyhyesti meille paikan synnytysosaston, sekä varastorakennuksen, jossa he säilyttivät lääkkeitään. Hyllyt eivät varsinaisesti pursuilleet lääkkeistä, mutta USAid:n turvin hankittuja malaria- ja HIV-lääkkeitä oli toistaiseksi vielä riittävästi. Tämä avustus on ilmeiseti juuri vähän aikaa sitten lakkautettu ainakin Malawin osalta, joten nähtäväksi jää, kuinka täällä pärjätään muutaman vuoden päästä, kun lääkkeet loppuvat. Malawissa kun ei kuulemma valmisteta itse kuin särkylääkkeitä ja joitakin antibiootteja. Kaikki muu on tuontitavaraa. Malawissa juuri malaria ja HIV ovat pahimmat kuolleisuutta lisäävät taudit, joten kovin hyvältä tulevaisuus ei sen suhteen näytä.
Kävelyreissu päättyi rantaan, jossa paikalliset kalastajat olivat juuri saaneet vedettyä verkkonsa vedestä. Mitään varsinaista Pietarin kalansaalista heillä ei ollut, mutta joitakin pieniä kaloja he olivat saaneet verkkoihinsa napattua.
Loppuiltapäivä meillä olikin sitten vapaata. Marko ja Risto lähtivät Edvinin ja hänen isänsä kanssa melomaan Malawi-järvelle, mutta Jaana ja Ronja halusivat jäädä majapaikkaan vain lepäilemään. Malawi-järvessä olisi ollut ihana käydä uimassa, koska päivä oli jälleen todella lämmin, mutta valitettavasti järvessä vaanii loinen, joka aiheuttaa bilhartsiaa. Siksi jätimme uintireissun väliin.
Illalla nautimme paikallisia herkkuja päivälliseksi, joita pari Ngalan kylän asukasta tuli meille kokkaamaan. Lihapata oli oikein maukasta, mutta kassava ja paikallinen perunamuusin vastike olivat aika mauttomia. Onneksi meillä oli lautasella runsaasti lihapadan lientä, jolla näihinkin lisukkeisiin sai makua.
Torstaiaamuna oli jälleen aikainen herätys, sillä seuraavana kohteena meillä oli Chitimban kylä ja siellä oleva leirintäalue. Matkaa ei ollut kuin hieman alle 300km, mutta silti tähänkin matkaan saatiin hukattua aikaa lounas- ja vessapysähdyksineen yhteensä n. 9h. Tiet täällä Malawissa ovat suoraan sanottuna surkeassa kunnossa, joten matkanteko on todella hidasta.
Jos rahaa ei löydy teiden kunnostamiseen, on elämä täällä muutenkin aika köyhää. Malawissa ei ole mitään luonnonrikkauksia, joilla se voisi talouttaan kohentaa. Pääelinkeinoina täällä on maanviljelys ja kalastus, ja ihmiset elävät todella yksinkertaista elämää. Kalastuskin on vähän riskialtista hommaa, sillä suurin osa kalastajista ei osaa edes uida. Kalaan he lähtevät siitä huolimatta ilman pelastusliivejä, koska niihin ei ole varaa. Malawi-järvi on 700m syvä ja Afrikan toiseksi suurin järvi, joten kovin suurta pelastautumisen mahdollisuutta ei ole, jos veden varaan uimataidottomana joutuu.
Chitimban leirintäalueella olisi ollut mukava viettää aikaa hieman pidempäänkin, sillä paikan pitäjä, hollantilainen mies, oli todella mielenkiintoinen kaveri. Jaana ja Marko juttelivat hänen kanssaan pitkän aikaa illalla ennen nukkumaanmenoa. Mies oli 18v sitten kyllästynyt länsimaiseen kiireiseen elämänmenoon ja päättänyt vaimonsa kanssa lähteä Afrikkaan pyörittämään majoitustoimintaa. Alunperin heillä oli ollut kiikarissa maapaikka Sambian puolelta, mutta sitten he olivat jostakin bonganneet Malawissa olevan myynnissä olevan leirintäalueen, jonka he sitten ostivat. Paikka oli ollut surkeassa kunnossa, joten he repivät kaiken alkutekijöihinsä ja rakensivat kaiken uudelleen. Miehen entinen ammatti huonekalujen suunnittelijana oli varmasti hyödyksi tässä hommassa. Huonekalujen suunnittelemisen lisäksi paikan pitäjä oli toiminut kitaranvirittäjänä eri bändeille, mutta kitarahommat olivat saaneet väistyä valokuvaamisen tieltä. Nykyään majoitustoiminnan lisäksi hän harrastaakin valokuvausta, ja antaa 20% myymiensä valokuvien tuotosta niille paikallisille ihmisille, jotka hänen kuvissaan esiintyvät. Lisäksi hän oli rakennuttanut hieman kauemmas vuorille koulun, jossa opiskelee 1000 oppilasta kuuden opettajan johdolla. Muutenkin hänellä tuntui olevan sydän paikallaan, sillä hän antoi työntekijöidensä kasvattaa riisiä lisäruuaksi itselleen leirintäalueen tiluksilla. Oletamme, että hän maksoi heille myös hieman enemmän, kuin malawilaisen 1€ minimipalkan/päivä.
Perjantaina lähdimme klo 6:30 jatkamaan matkaa kohti Malawin ja Tansanian rajaa. Ennen rajaa meidän piti hankkiutua eroon kaikista muovipusseista, sillä Tansaniassa muovipussien käyttö on kielletty. Me emme kyllä noudattaneet tätä sääntöä ihan kokonaan, sillä olimme pakanneet kaikki vaatteemme rinkoissa muovipusseihin. Niitä emme suostuneet heittämään pois. Muut muovipussit nakkasimme kiltisti kuitenkin roskiin. Hieman rajalla jännitti mitä tapahtuisi, jos virkailijat ryhtyisivät penkomaan meidän rinkkojamme tarkemmin, mutta onneksi näin ei käynyt.
Olen sanaton- siellä ihmiset elävät arkeaan. Kuvista, videoista päätellen kaikki hymyilevät ja ovat avoimen uteliaita länsimaisista vieraista.
Auringonlasku oli kaunis.
Olette te aikamoisia sissejä!
Antoi taas ajattelemisen aihetta.