12.7. – 18.7.2025
Bagamoyon pikkukaupunki on Unescon maailmanperintölistalla. Teltat pystyyn saatuamme meidän perheemme lähti katsomaan, mitä niin merkittävää paikassa on, että se tälle listalle mukaan oli päässyt. Aluksi kävimme kurkkaamassa Bagamoyon rannan kalamarkkinoita. Haju siellä oli melkoinen, mutta siitä huolimatta kiertelimme urheasti alueella hetken ajan. Tämä varsin kalaisa haju kantautui myös valitettavasti leirintäalueellemme asti, sillä kalamarkkinat ja leirintäalue sijaitsivat aivan vierekkäin.
Bagamoyon kaupungissa on vanhaa saksalaista rakennusarkkitehtuuria. Tämä ei ole kuitenkaan syy maailmanperintölistalle pääsemiseen. Bagamoyo on ollut aikanaan merkittävä orjakauppaan liittyvä kaupunki ja sen vuoksi se on Unescon suojelukseen päässyt. Orjat tuotiin syvemmältä Afrikasta Bagamoyoon, josta heidät kuljetettiin laivoilla Sansibarin saarelle.
Kävelimme ensin kaupungin pääkatua rannan suuntaisesti toiseen suuntaan. Takaisin palasimme sen viereistä katua pitkin. Ensimmäiseltä kadulta bongasimme vain huonokuntoisia rakennuksia, joista yksi on luultavasti ollut aikoinaan jonkinsorttinen kirkko tai luostari. Toisella kadulla oli muutama matkamuistomyymälä ja kaksi ravintolaakin. Päätimme mennä toiseen ravintoloista nauttimaan jotain kylmää juotavaa, sillä päivä oli todella kuuma ja ilmankosteus lähenteli varmasti sataa prosenttia. Ravintolassa oli hauska kattoterassi, jonne päädyimme hetkiseksi istumaan. Sieltä meidän pitikin sitten palata takaisin leirintäalueelle, jossa meille tarjoiltiin tansanialaista kalamuhennosta päivälliseksi. Kaloja ei kuulemma kuitenkaan oltu haettu viereisiltä markkinoilta.
Päivälliseen mennessä oli pahin kalanhajukin leirintäalueelta haihtunut, sillä markkinat sulkeutuivat auringonlaskun aikaan. Yöllä ei siis onneksi kuitenkaan tarvinnut nukkua silakan hajussa. Menimme kaikki nukkumaan hyvissä ajoin, sillä tiedossa oli todella aikainen aamuherätys.
Herätyskello pirahti soimaan aamulla klo 4:15, jotta pääsimme liikkeelle kohti Arushaa klo 5:30. Lähdimme liikkeelle aikaisin siksi, että ajomatka Arushaan oli pitkä, melkein 600km.
Keskinopeutemme ei tälläkään tieosuudella päätä huimannut ja olimme perillä Safari Lodgen pihassa vasta klo 18:30. Pystytimme nopeasti teltat lodgen nurmikolle uima-altaan viereen ja vietimme loppuillan lodgen pihamaalla paikan internet-yhteyttä hyödyntäen. Ainoastaan Marko pisti päänsä porttien ulkopuolelle, sillä hän oli sisäänajaessamme huomannut lodgen lähellä paikallisen parturin, johon hän lähti koettamaan onneaan hiustenleikkuun suhteen. Onni oli myötä, ja Marko palasi päivälliselle aivan uutena miehenä. Hiustenleikkuu paikallisessa parturissa maksoi 10 000 shillinkiä, eli noin kolmisen euroa.
Arushasta matka jatkui kohti Karatun kaupunkia, joka toimii porttina Ngorongoroon ja Serengetiin matkaaville turisteille. Matka ei ollut kovin pitkä, mutta siihen kului hieman enemmän aikaa, koska ohjelmassa oli ensin pysähdys masai-kylässä ja sen jälkeen vielä parissa matkamuistomyymälässäkin. Matkamuistomyymälät eivät meitä juurikaan kiinnostaneet, mutta masai-kylässä vierailu oli kyllä ainakin meidän aikuisten mielestä yksi koko reissumme huippukohtia.
Aluksi meille esitettiin tervetulolaulu ja pari muuta laulua ja tanssia, johon myös kaikki halukkaat saivat osallistua. Risto lähtikin heti miesten mukaan kokeilemaan, kuinka korkealle hän pystyisi hyppäämään. Ronja puolestaan tanssi naisten mukana yrittäen samalla matkia tapaa, jolla naiset heiluttelivat kaulakoruaan. Alkujuhlallisuuksien jälkeen pääsimme käymään vielä kylän aitojen sisäpuolella. Yksi masai-miehistä vei meidät perheensä kotiin vieraisille. Neliöitä ei ollut kyllä kovin paljon. Risto totesikin, että hänen huoneensa Suomessa on suurempi, kuin koko perheen asumus täällä.
Lehmänlannasta rakennetussa talossa oli seinällä erotettu tavallaan kaksi huonetta. Toisessa ”huoneessa” oli sänky, jossa nukkuivat äiti, isä ja nuorin lapsista. Kolme muuta lasta nukkuivat sitten toisessa ”huoneessa” omassa sängyssään. Keittiön virkaa toimitti ovensuussa pieni nuotiopaikka, jonka päällä oli pieni musta pata. Masait syövät oikeastaan vain naudan ja vuohen lihaa, sekä juovat maidon ja naudanveren sekoitusta. Vihannekset, juurekset tai mikään muu tuoretavara ei kuulu heidän ruokavalioonsa. Eipä sellaisen ruokavalion ylläpitämiseen juuri yhtä pataa kummempaa ruuanlaittovälineistöä silloin tarvitakaan.
Sen lisäksi että asunto oli todella pieni, oli se myös pimeä, sillä ikkunoita ei ollut lainkaan. Oviaukostakin tuli vain hieman valoa sisälle majaan, sillä ovi ei auennut suoraan sisätiloihin, vaan oviaukon jälkeen oli ikäänkuin pieni käytäväntapainen ennen kuin sisätilat aukesivat. Kaikki majat vaikuttivat olevan saman kokoisia, joten voi vain kuvitella, kuinka ahdasta on perheellä, jossa miehellä on useampi vaimo ja lapsia. Masai-miehillä kun vaimoja voi olla jopa kymmenenkin. Meidät vastaanottanut masai-mies kertoi isänsä olevan tämän pienen kyläyhteisön päällikkö, ja että hänellä oli kymmenen vaimoa. Ensimmäisen vaimon vanhemmat valitsevat aina pojalleen, mutta seuraavat vaimot poika saa valita jo itse. Tytöiltä ei tässä asiassa kysytä mitään. Masai-naiset naitetaan miehille aikaisintaan 15v iässä, mutta miehet voivat ”varata” vaimon itselleen jo silloin, kun tyttö on vasta 8-9v ikäinen. Jos mies löytää itselleen sopivan vaimoehdokkaan, hän vie ”varausmaksuksi” tytön perheelle ämpärillisen hunajaa sekä yhden lehmän. Tytön vanhemmat sitten joko hyväksyvät tai hylkäävät tämän sulhasehdokkaan.
Kylää ympäröi piikkipensaista rakennettu aita, joka suojasi siellä olevia asumuksia. Kylän keskellä oli vielä pienempi aitaus, jossa masait pitivät karjaansa. Pääsimmekin kurkistamaan karja-aitaukseen vuohia, jotka olivat siellä petoeläimiltä turvassa. Vierailu päättyi luonnollisesti käytiin kylän omassa matkamuistomyymälässä. Risto iski silmänsä kaulakoruun, jonka masait sanoivat olevan leijonan hammas. Masai-soturin siirtymäriittiin on kuulunut se, että masai-miehen tulee kaataa leijona ja tuoda kylään merkiksi onnistuneesta kaadosta leijonan häntä sekä tassu. Vasta sen jälkeen masai-mies saa heimossaan soturin arvon. Jokaisen masai-miehen ei tarvitse kaataa leijonaa enää itse, vaan riittää, että on osallistunut onnistuneeseen metsästysretkeen. Tämä on hyvä asia myös siksi, että näin leijonia ei metsästetä liikaa.
Tapasimme myös kylän oman ”koulun” opettajan oppilaineen. Tämä koulu ei ole varsinainen koulu, vaan siellä opetetaan lapsille vain hieman englannin perusteita, jotta he pärjäisivät paremmin sitten koulussa, kun sinne lopulta menevät. Kuulimme tosin, että iso osa lapsista ei mene kouluun, sillä lapsia tarvitaan karjan paimennuksessa ja kotitöissä. Jos kaikki perheen lapset eivät voi syystä tai toisesta kouluun mennä, kouluun menijöiksi valikoituvat tässä tapauksessa silloin pojat. Niin monella tapaa ei olisi kyllä helppoa elää masai-naisen elämää!
Masai-kylästä ei ollut Karatuun enää kovin pitkä matka, joten nopeiden (kukaan ei ostanut mitään) matkamuistomyymälävisiittien jälkeen pääsimme aika nopeasti perille. Yövyimme Karatussa yhden yön Kudu Lodgen leirintäalueella. Onneksi saavuimme sinne jo neljän aikoihin, sillä meille oli kertynyt sen verran pyykkiä, että ennen reissua Serengetiin ne oli saatava puhtaiksi. Gift neuvoi meille leirintäalueen ulkopuolella sijaitsevan pesulan, ja Jaana ja Marko lähtivät kysymään, olisiko mahdollista saada pyykit pestyä ja kuivattua vielä saman päivän aikana. Paikallinen pesula oli aika kotikutoisen oloinen, ja sen ”toimiston” sohvalla puhtaiden ja likaisten pyykkien keskellä nukkui pieni lapsikin. Meidän likapyykkimme leväytettiin tälle samaiselle sohvalle, ja ne kaikki laskettiin. Tällä pyrittiin varmistamaan se, että kaikesta vaatteiden sekamelskasta saisimme taatusti omamme takaisin. Ihan kaikkia pyykkejä emme jättäneet paikkaan pestäväksi, sillä heillä näytti olevan kädet täynnä työtä jo valmiiksi. Saimme pyykkien valmistumisen aika-arvioksi tunnin ja hinnaksi 30 000 shillinkiä, eli noin kymmenen euron verran. Marko lähti tämän jälkeen tutustumaan Karatu-cityn menoon, ja Jaana ja lapset jäivät leirintäalueelle viettämään aikaa. Samalla kaupunkireissulla Marko lupasi hakea puhtaat pyykkimmekin ennen päivällistä.
Vähän ennen päivällistä Marko palasikin takaisin, mutta luvattu tunti oli kuulemma ollut afrikkalainen tunti. Todellisuudessa Markon oli pitänyt odotella pyykkejä pesulassa ainakin 20min, vaikka oli mennytkin sinne pyykkejä hakemaan jo puolisen tuntia annetun määräajan jälkeen. No, pääasia, että meillä oli taas puhdasta vaatetta seuraavaa matkaosuutta varten. Päivällisen yhteydessä hyvästelimme kuljettajamme Casperin, joka joutui äkillisesti lähtemään Johannesburgiin kesken matkan. Sansibarilla hän oli saanut viestin, että hänen Johannesburgissa asuva veljensä oli ammuttu, ja Casperin piti lähteä auttamaan veljen perhettä tässä tilanteessa. Huhut Johannesburgin vaarallisuudesta eivät ole siis ihan tuulesta temmattuja.
Tiistaina lähdimme kolmella maastoautolla ensin kohti Ngorongoron kraateria ja myöhemmin Serengetiä. Leirintäalueelta kraaterille ei ollut kuin 15km matka, joten pääsimme perille nopeasti. Alueelle päästäksemme meillä oli pientä säätöä, sillä portilla ryhdyttiin kyselemään vielä lasten passien perään. Meillä ne oli onneksi mukana, mutta samassa autossa olevan Edvinin passi oli jätetty Kudu Lodgessa odottelevan kuorma-automme lokeroon. Edvinin isälle kun oli sanottu, että passia ei enää tarvita, kun siitä ja meidän lastemme passeista toimitettiin edellisenä päivänä safariajon toteuttavalle matkanjärjestäjälle kopiot. No, onneksi portilla oli ilmainen nettiyhteys, niin Ingemar sai kaivettua omista sähköposteistaan valokuvan Edvinin passista. Sen jälkeen pääsimme mekin porteista sisälle luonnonpuiston puolelle.
Serengeti ja Ngorongoro ovat aikanaan olleet yhtä yhteistä luonnonsuojelualuetta. Nykyään vain Serengeti on luonnonsuojelualue, kun taas Ngorongoron kraaterin alueella asuu myös ihmisiä. Ihmiset eivät asu itse kraaterissa, vaan sen reunamilla. Kaikki siellä asuvat ihmiset kuuluvat masai-heimoon, joilla on oikeus käyttää aluetta karjansa laidunmaana. Kraaterin alueella kun on kuivana kautenakin riittävästi vettä ja ravintoa sekä siellä eläville villieläimille, että masaiden karjalle. Nimi Ngorongoro tarkoittaakin osuvasti lehmänkellojen kilkatusta.
Kraaterin pohjalla oleva alue, jossa kävimme safariajelulla, ei ole kovin suuri, vain noin 264 neliökilometriä. Sen olisi nähnyt varmasti upeasti kraaterin reunalla 2286m korkeudessa sijaitsevalta näköalapaikalta käsin, mutta päivä oli pilvinen ja ajoimme kraaterin reunalla koko ajan pilven sisällä. Kraaterin pohjalla näkyvyys olikin sitten huomattavasti parempi. Ajelimme alueella lounaaseen asti, ja näimme mm. paljon erilaisia lintuja, antilooppeja, pahkasikoja, puhveleita ja yhden norsunkin. Mitään suunnattoman suuria eläinmassoja emme kuitenkaan nähneet. Nelivetoautoja näimme senkin edestä! Jaana laski, että lounaspaikalla oli samanaikaisesti pysäköitynä ainakin 70 maastoautoa. Kuljettajamme, jonka nimi oli osuvasti Safari, kertoikin meille, että sesonkiaikaan kraateriin tulee päivittäin noin 300 autoa. Jos jokaisessa autossa on keskimäärin n. 5 henkeä, tarkoittaa se sitä, että päivittäiset kävijämäärät puistossa ovat jossakin 1500-2000 ihmisen välimaastossa.
Lounaan jälkeen jatkoimme matkaa kohti Serengetin luonnonsuojelualuetta. Matka sinne olikin yllättävän pitkä. Pysähdyimme matkan varrella aina välillä katsomaan eläimiä ja maisemia. Jäimme myös kerran auttamaan toista maastoautoporukkaa, jolla oli jonkinlaisia ongelmia bensansyötön kanssa. Tai me emme siis auttaneet, mutta Safari hyppäsi oitis ulos autosta ja ryömi kolmanneksi mieheksi auton alle tilannetta ihmettelemään. Eipä siinä miehillä kovin kauan nokka tuhissut ennen kuin auto oli taas kunnossa ja valmis jatkamaan matkaa.
Serengetin porteilla kuulimme, että sieltä olisi vielä matkaa leirintäalueellemme lähes kaksi tuntia. Tässä vaiheessa meillä kaikilla oli jo aivan hirvittävän kova nälkä, sillä lounaasta oli jo useampi tunti aikaa. Niinpä kävimme ostamassa pientä naposteltavaa paikan ainoasta, ja samalla hyvin kalliista pikkukioskista. Koskaan emme ole aikaisemmin maksaneet Pringles-purkista viittä dollaria! Nytpähän on sekin sitten koettu. Ajelimme puiston alueella eteenpäin ja pysähdyimme aina välillä kuvaamaan siellä näkemiämme eläimiä. Kaikkein vaikuttavin näky taisi olla vuotuisella vaellusmatkallaan olevat seepralaumat, joiden vaellusta pääsimme lähietäisyydeltä seuraamaan. Vaikka seeproja tuntui olevan ympärillämme paljon, Safari sanoi meille, että kyseessä oli muuttomatkalaisten viimeiset rippeet. Suurimmat laumat ovat menneet menojaan jo kesäkuun alkupuolella.
Illalla alkoi sataa vettä, kun viimein saavuimme leirintäalueellemme perille. Meille oli etukäteen kerrottu, että majoittuisimme paikan pysyvissä teltoissa. Olimme luonnollisesti kuvitelleet jotakin Okawango-deltan tyyppistä pikkutelttaa, mutta koimme kyllä melkoisen yllätyksen. ”Teltta” oli aivan valtava. Siinä oli oma pieni kuisti ja sisällä sängyt, sohvaryhmä, vaatehylly ja sermin takana kylpyhuone vesivessoineen päivineen. Suihkuunkin sai halutessaan lämmintä vettä, kunhan sen pyysi vain henkilökunnalta etukäteen. Melkoista luksusta kyllä tämä kaikki! Nautimme päivällistä paikan ravintolassa. Tarjolla oli kolmen ruokalajin päivällinen alkukeittoineen ja jälkiruokineen. Sen jälkeen olikin aika vetäytyä takaisin telttoihin nukkumaan, sillä aamulla olisi jälleen aikainen herätys.
Nukuimme teltoissa todella hyvin. Sängyt olivat erittäin mukavat ja peitot riittävän lämpimät. Aamukuudelta kellon herättäessä olisi kieltämättä tehnyt mieli vielä kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Aamiaisen jälkeen lähdimme Serengetiin koko päivän kestävälle safariajelulle. Koko päivä tarkoitti tässä tapauksessa tasan kymmentä tuntia lounas- ja vessataukoineen päivineen. Tuon kymmenen tunnin aikana ehdimme nähdä todella paljon. Ehkä mieleenpainuvimmat kohtaamiset olivat norsulauma, sekä gebardi, jonka puuhia seurasimme tiiviisti pitkän aikaa. Toisella tavalla mieleenpainuva juttu oli, kun näimme puistossa nuoren norsun ruhon. Koska sillä oli yhä syöksyhampaat paikoillaan, Safari sanoi, että tämä yksilö oli luultavasti kuollut johonkin sairauteen. Leijonat olivat jo löytäneet ruhon ja nakersivat sitä tyytyväisinä. Sillä aikaa, kun kiersimme jeepillämme pienen joen yli ruhon toiselle puolelle nähdäksemme tilanteen paremmin, oli paikalle saapunut jo ryhmä puiston työntekijöitä. Yksi vahti vieressä tilannetta tarkkailevaa leijonalaumaa ja muut puuhastelivat norsun syöksyhampaiden kimpussa. Ne kuulemma piti sahata pois, että mahdollisille salametsästäjille ei jäisi ”helppoa saalista”. Lisäksi norsusta piti ottaa näytteitä ja viedä ne eteenpäin tutkittavaksi. Jos kyseessä olisi jokin vaarallisempikin tauti, siitä on puiston väen hyvä tietää.
Palasimme takaisin valoisaan aikaan, joten päätimme pyytää työntekijöitä lämmittämään meille suihkuvedet valmiiksi. Suihkun jälkeen sängyllä pötkötellessä ja hyttysverkkoikkunan läpi katsellessa Jaana sanoi Markolle, että nyt tästä puuttuu enää se, että tuosta ohi kävelee muutama kirahvi. No, eipä mennyt kovinkaan kauan, kun hieman kauemmas ruohikon reunaan ilmestyikin kolme kirahvia syömään akasiapuun lehtiä. Hetkeä myöhemmin Risto tuli vielä ilmoittamaan, että nyt siellä on lauma vesipuhveleitakin. Täällä luonnonsuojelualueella ollaan todellakin safarilla vuorokauden jokaisena tuntina!
Torstaina lähdimme takaisin Arushaan. Serengetissä ja Wilderness Campissa olisi kyllä viihtynyt vielä pidempäänkin. Ajoimme ensin jeepeillä takaisin Karatuun, jossa kuorma-automme Keith odotteli meitä. Koska olimme osan matkasta vielä luonnonsuojelualueella, näimme paluumatkallakin paljon eläimiä. Tällä kertaa matkan varrelle sattui mm. harvinaisen monta hyenaa sekä valtavat seepra- ja puhvelilaumat.
Söimme aikaa säästääksemme lounasta kuorma-auton kyydissä, ja saavuimmekin Arushaan tuttuun Safari Lodgeen jo ennen neljää. Niinpä meille jäi hyvin aikaa pystyttää telttamme viimeistä kertaa tämän reissun aikana sekä pakata tavaramme Keniaan siirtymistä varten. Jaana ja lapset heittivät tässä vaiheessa kaikki rinkassa olleet muovipussit pois, sillä ainakin internetin mukaan Kenia on todella tarkka siitä, että muovipusseja maahan ei saa tuoda. Marko päätti kokeilla onneaan, ja jättää osan tavaroista kuten kengät ja likapyykit rinkassa muovipusseihin. Toivottavasti siitä ei napsahda sakkoa rajalla. Marko voi aina sanoa, että Suomessa näitä pusseja käytetään roskapusseina, sillä muovisten roskapussien käyttö on edelleen hyväksyttävää Keniassa.
Koska meillä oli edelleen hyvin aikaa ennen päivällistä, Risto pääsi vieraisille samaan parturiin, jossa Marko oli käynyt paria päivää aikaisemmin. Riston hiustenleikkuu maksoi saman verran, kuin Markonkin (10 000 Shillinkiä, eli 3,30€), joten ei ihan hirveästi haitannut, vaikka lasten hiustenleikkuulle ei ollut omaa hinnastoaan. Illalla nautimme viimeisen yhteisen päivällisen, sillä suurimmalla osalla meistä matka päättyy Nairobiin. Sitten olikin aika käydä nukkumaan ja keräämään voimia viimeiseen kuorma-autokyytiin tällä reissulla kohti Nairobia.
Lapsilta meni loppumatkasta teltan pystyttämiseen vain 5min30s. Varmasti teltta olisi ollut pystyssä viidessä minuutissa, ellei yksi teltan kiinnityskoukuista olisi ollut niin pahasti vääntynyt, että sitä oli todella vaikea saada kiinnitettyä paikoilleen. Lapset ovat matkan alusta asti pystyttäneet ja kasanneet telttansa aivan itse. Erityisesti Risto on tarkkana siitä, että heitä ei saa auttaa. Ronjalle apu olisi varmaan kyllä kelvannutkin.
Matka Nairobiin sujui ilman ongelmia. Rajamuodollisuudet hoituivat pikavauhtia yhden pysähdyksen taktiikalla, eikä meidän matkatavaroitamme tarvinnut läpivalaista. Giftillä oli tällä kertaa joku tuttu kaveri hommissa rajalla, niin päästiin vähän helpommalla. Meille tultiin autoon asti esittelemään Kenian uutta sähköistä tulli-ilmoituslomaketta, mutta koska meillä ei oikeastaan kenelläkään ollut nettiyhteyttä puhelimessa ja rajalla ei ollut wifiä, saimme jättää tällä kertaa tullilomakkeetkin täyttämättä. David ja Adriana taisivat huvin vuoksi kokeilla lomakkeen täyttämistä tullivirkailijan hotspotin turvin, mutta muuten tämäkin osuus hoitui vain olankohautuksella ja hyvän matkan toivotuksilla.
Henkeä salpaavat Serengetin kuvat/videot! Upeita telttoja- voisi harkita telttamajoitusta!! Harjoitus tekee mestarin, lapsilla saumaton yhteistyö teltan pystyttämisessä. Matkaseurakin vaikuttaa mukavalta. Hieno ressu alkaa tulla loppusuoralle.