Manaus ja Amazon 20.6. – 24.6.2026
Aamuyöstä klo 01:30 heräsimme kaikki, kun jokaisen puhelimeen vuorollaan tuli kovaääninen ilmoitus, jossa luki ”Erittäin vakava hälytys”. Kyseessä oli paikallisen hätäkeskuksen masinoima ilmoitus, jolla varoitetaan alueen asukkaita mm. tulvista, rankkasateista, maanvyöryistä, äärimmäisestä kuumuudesta/kylmyydestä jne. Koska hälytys ei aiheuttanut kerrostalon muissa asukkaissa sen suurempia toimenpiteitä, suljimme hälytyksen, käänsimme kylkeä ja jatkoimme unia. Lapset olivat kuulemma yrittäneet hetken googletella hälytyksen syytä, mutta tuloksetta. Risto sanoi, että ei oikein meinannut nukahtaa takaisin, kun pelkäsi, että jokin myrskytuuli tulee ja kaataa koko rakennuksen kumoon. Aamulla Jaana selvitteli Googlen avustuksella asiaa lisää, ja kävi ilmi, että hälytys oli annettu vahingossa, eikä mitään vaaratilannetta todellisuudessa siis edes ollut.
Überkuski tuli hakemaan meitä klo 7:15 viedäkseen meidät Viracoposin lentokentälle, 80km:n päähän São Paulosta. Todellisuudessa lentomme lähti vasta klo 13, mutta oppaamme oli aiemmin kehottanut meitä lähtemään jo seitsemän aikaan, sillä joskus ruuhkat maanteillä saattoivat hidastaa matkantekoa huomattavasti. Tällä kertaa ruuhkaa ei ollut kuitenkaan lainkaan, joten olimme lentokentällä jo klo 8:20. Onneksi lähtöselvitys oli jo auki, joten pääsimme heti turvatarkastuspisteen toiselle puolelle odottelemaan lentomme lähtöä. Lentokentältä löytyi myös jatkojohtoomme sopiva adapteri puolta halvemmalla, kuin mitä meille oli edellisenä päivänä ostoskeskuksessa kaupiteltu, joten nyt sekin ongelma saatiin ratkaistua. Lentokentällä oli kolme eri loungea, joihin olisimme voineet mennä lentoamme odottamaan. Päätimme testata tällä kertaa Advantage Vip Loungen tarjonnan, sillä palaisimme tälle lentokentälle vielä kahdesti uudelleen tämän reissun aikana, jolloin voisimme testata kaksi jäljelle jäänyttä paikkaa.
Lento Manaukseen kesti hieman vajaa neljä tuntia. Heti ulos koneesta astuessa huomasi kyllä, että olimme tulleet huomattavasti lähemmäksi päiväntasaajaa. Sää oli todella kuumankostea! Tilasimme kyydin Ibis-ketjun hotellille, jonne majoittumisen jälkeen lähdimme etsimään itsellemme päivällistä. Päädyimme Manauksen keskustaan paikallisen ravintolan terassille ihmettelemään lauantai-illan ihmisvilinää sekä ruokalistaa. Ruokalista tuotiin meille kyllä sekä englanniksi, että portugaliksi, mutta englanninkielisestä listasta ei ollut juurikaan hyötyä, sillä annosten nimet olivat käytännössä samat niin portugaliksi kuin englanniksikin. Jaana luuli tilanneensa itselleen kalaa, kuten Markokin, mutta saikin jonkinnäköisiä patukoita ja dippikastiketta. Tarjoilija kyllä väitti annoksen sisältävän kalaa, mutta ei se juuri siinä kyllä maistunut. Ruoka ei paljon maksanut, sillä neljän hengen ruuat ja juomat kustansivat suunnilleen 30€.
Ruuan jälkeen lähdimme katsomaan, mitä ravintolan viereisellä aukiolla oikein tapahtui, sillä sieltä kantautui ravintolaan asti äänekäs musiikki. Luulimme, että siellä olisi jonkinlainen keikka menossa, mutta kun pääsimme paikalle, huomasimme, että kyseessä oli ulkoilmaspinningtunti livebändin säestyksellä. Itse emme olisi kyllä siinä kuumuudessa edes harkinneet spinningiä, vaikka pyöräilijöiden takana puhalsivatkin valtavat tuulettimet.
Seuraavana aamuna vähän ennen seitsemää meitä tultiin hakemaan retkelle Amazonin sademetsään. Aamupalan aikana kerroimme lapsille hieman, mitä tulevalta neljän päivän retkeltä voisi odottaa. ”Teidän kaikki reissut on pelkkää rymyämistä. Miten tämä ei yllätä mua lainkaan.”, oli Ronjan kommentti, kun kuuli, mitä kaikkea olisi odotettavissa.
Ajoimme ensin retken järjestävän tahon ”toimistolle” maksamaan retken loppusumman. Toimisto osoittautui jonkinnäköiseksi kodiksi, jonka sivuhuoneessa asiakkaat otettíin vastaan. Me, sekä ryhmä unkarilaisia sukeltajia kävi maksamassa matkansa, jonka jälkeen jatkoimme matkaa kohti Amazonia. Ensin ajoimme autolla 2h yhden kauppa- ja vessapysähdyksen taktiikalla rantaan, josta matka jatkui pienellä moottoriveneellä 45min Ney Ecoadventuresin majapaikkaan sademetsän siimekseen.
Alue oli yllätykseksemme paljon paremmin varusteltu, kuin olimme kuvitelleet. Pääsimme majoittumaan pieneen mökkiin, jossa meillä oli parisänky, kerrossänky ja vessa. Eipä mökkiin olisi juuri muuta enää mahtunutkaan. Mökki oli keskipäivän kuumuudessa lämmennyt niin paljon, että siellä ei kyllä päiväsaikaan viitsinyt viettää hetkeäkään ylimääräistä aikaa. Siksi emme olisi kaivanneetkaan sinne mitään suurempia oleskelutiloja. Pari naulakkoa, tai edes jonkinlainen hylly tavaroille olisi ollut kyllä tervetullut lisä sisustukseen.
Eräällä espanjalaisella naisella oli mukanaan drone, jota hän lennätteli majapaikkamme yllä. Hän lähetti meillekin muutamia ottamiaan videoita ja kuvia. Tässä niistä muutama.
Alueella oli ravintola-alue, jossa meille tarjoiltiin joka päivä aamiainen, lounas sekä päivällinen. Päivän kuumimpina tunteina sielläkin olisi voinut viettää aikaa. Me tosin päädyimme yleensä istuskelemaan joenrannassa sijaitsevalla katetulla terassilla, josta saattoi hypätä suoraan jokeen uimaan. Meille vakuutettiin, että tässä osassa jokea ei ole kaimaaneja, piraijoita tai anakondiakaan. Niinpä uskaltauduimmekin kaikki uimaan jo ensimmäisenä päivänä heti uskomattoman herkullisen lounaan jälkeen. Lounaan herkullisin osuus meidän aikuisten mielestä oli paistettu tambaqui-kala, joka voi kasvaa jopa reilun metrin mittaiseksi. Ronja arvosti eniten erilaisia hedelmiä, ja Risto söi pääasiassa spagettia ja riisiä.
Päiväohjelma paikassa oli joka päivä aikataulultaan sama, vain aktiviteetit vaihtelivat. Aamiainen oli kaikkina päivinä klo 7:00, lounas klo 12:00 ja päivällinen klo 19:00. Lounaan jälkeen vietettiin aina 3h siesta, ennen kuin varsinaiset aktiviteetit taas jatkuivat. Ensimmäisenä päivänä ohjelmassa oli lounaan ja siestan jälkeen 3h veneajelu joella, jonka aikana näimmekin paljon erilaisia lintuja, sekä delfiinin. Apinat ovat kuulemma tähän vuodenaikaan vielä syvemmällä sademetsässä, sillä jokivarren kasvit ovat vasta kukkineet, ja hedelmät vasta kehittymässä. Paluumatkalla näimme myös auringonlaskun, joka oli todella kaunis! Palasimme kuuden jälkeen majapaikkaamme, söimme päivällisen seitsemältä, jonka jälkeen lähdimme vielä uudelleen joelle pimeän laskettua. Tarkoituksenamme oli bongata puista käärmeitä, sekä vesirajasta kaimaaneja. Jälkimmäisiä emme nähneet, mutta muutaman käärmeen kylläkin. Käärmeitä oli kyllä todella hankala havaita, koska ne mokomat maastoutuivat kasvustoon todella hyvin. Siitä huolimatta meidän oppaamme onnistui niitä bongaamaan melkoisen tehokkaan valonheittimen avulla.
Illalla menimme nukkumaan joskus kymmenen aikoihin, koska herätys oli aamulla jo klo 4:45, jotta pääsisimme kokemaan Amazonin auringonnousun joelta käsin. Ennen nukkumaanmenoa aikuiset ostivat paikan pikkuisesta baarista reilun kahden euron caipirinhat ja lapset limsaa. Mökkimmekin oli jäähtynyt jo auringon laskettua sen verran, että pystyimme nukkumaan siellä ihan hyvin. Markolle jopa tuli yöllä jaloista kylmä, ja hän vetäisi päälleen mukana olleen pyyhkeen lämmikkeeksi. Sängyissä kun ei ollut luonnollisestikaan minkäänlaisia peittoja. Marko ja Risto ovat kalsarisankareita, ja kalsarisankarit eivät mitään yöpukuja käytä…
Aamulla nousimme kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan ja lähdimme katsomaan auringonnousua. Oli hienoa seurata, kuinka auringon noustessa alueen linnut heräsivät ja aloittivat melkoisen konsertin joen varrella. Auringonnousukin oli kaunis lähes peilityynen joen varrella, mutta ehkä auringonlaskun värit olivat hieman kauniimmat.
Palasimme takaisin aamupalalle, jonka jälkeen lähdimmekin seuraavaksi vierailemaan erään paikallisen perheen luona. Tämä tarkoitti jälleen n. 45min mittaista yhdensuuntaista istumista veneessä. Risto ei ollut tästä kovin innostunut, koska oli kuulemma istunut jo ihan tarpeeksi veneessä. Kapusimme kuitenkin kiltisti paatin kyytiin, ja puksuttelimme perheen luokse. Tämä seitsenhenkinen perhe (isä, äiti ja viisi lasta) asui joen varressa kaukana muusta asutuksesta. Kaiken tarvitsemansa he joko kalastivat, metsästivät tai kasvattivat itse. Saimme itsekin kokeilla paikallisten jousipyssyllä ampumista, joka olikin yllättävän hankalaa! Ronja oli meidän perheestämme ensimmäinen, joka osui tauluun. Me muut ammuimme nuolet jonnekin hatelikkoon, josta niitä saikin etsiskellä hyvän tovin. Ronja oli hyvin ylpeä suorituksestaan, sillä koulun kanssa jousiammuntaa kokeillessaan hän oli osunut kyllä tauluun, mutta se oli ollut naapuriradalla… Jousiammunnan lisäksi pääsimme maistamaan myös paikallista aamupalaa, lehdenleikkaajamuurahaisia. Perhe kerää muurahaisia tökkäämällä kepin pesään, ja kun kiukkuiset muurahaiset alkavat kiipeillä keppiä pitkin, he upottavat sen veteen, ja hukuttavat muurahaiset. Muurahaiset maistuivat hämmentävää kyllä aivan sitruunalle. Maku muurahaisiin tulee kuulemma lehdistä, joita ne syövät. Aika monta muurahaista pitäisi kuitenkin syödä, että maha tulisi täyteen, vaikka isoja olivatkin. Me tyydyimme maistamaan vain yhden. Ronja oli ainoa, joka kieltäytyi pienestä lisäproteiinista kokonaan, ja katseli sivusta, kun me muut nakersimme muurahaisia.
Kun olimme lähdössä takaisin majapaikkaamme lounaalle, perheen lapsia tultiin hakemaan kouluun. Koulumatkan he taittoivat ensin veneellä ja sitten vielä lyhyen matkaa myös koulubussilla. Venematka oli kuulemma 30min mittainen, mutta bussimatka vain kymmenisen minuuttia. Lapset haettiin kouluun n. klo 10:30, ja takaisin kotiin he palaavat pimeän laskeutuessa viiden-kuuden aikoihin.
Ennen lounasta ja lounaan jälkeenkin Jaana ja lapset kävivät jälleen joessa viilentymässä, mutta se ei olisi ollut aivan välttämätöntä, sillä iltapäivällä alkoi myös sade ukkosen säestäessä ropinaa jossain kauempana. Sade kuitenkin lakkasi sopivasti ennen, kuin meidän piti lähteä kalastamaan itsellemme piraijoita päivälliseksi. Kuulemma jos kalaa ei tulisi, ei tulisi päivällistäkään.
Kalaa tuli runsaasti, mutta tuli myös sade. Onneksi sade on lämmintä, joten se ei paljon haitannut. En tiedä, oliko hyvä kalaonni sateen ansiota, vai meidän omaa taitoamme, mutta saimme koko porukalla (9 henkeä) varmaan kolmisenkymmentä kalaa. Kaikki muut olivat piraijoita, paitsi yksi matrinxã-kala, joka oli hieman isompi, mutta oppaan mukaan sekin oli jokin piraijan sukulaiskala. Marko oli perheemme paras kalastaja neljällä piraijallaan, Risto sai kolme, Jaana kaksi ja Ronja yhden piraijan. Yksi Riston piraijoista oli ihan pikkuinen ja se päätyi suoraan takaisin jokeen. Päivällisellä oli onneksi tarjolla muutakin ruokaa, sillä vaikka kalat olivat ihan kunnon kokoisia, eikä mitään pikkusinttejä, yhdessä piraijassa ei ollut ruotojen jälkeen paljoakaan syömistä.
Viimeisenä kokonaisena päivänä lähdimme aamiaisen jälkeen melomaan joelle. Kyseessä ei ollut ihan mikään pikkuretki, vaan olimme vesillä reilun kahden tunnin ajan. Marko ja Risto menivät yhteen kanoottiin, ja Jaana ja Ronja toiseen. Alkuun kanootin ohjaileminen oikeaan suuntaan oli hieman hankalaa, mutta kun pääsimme humpan juonesta kiinni, melominen sujui tyynellä joella mainiosti. Emme olleet ainoita, joilla oli hieman alkukankeutta, sillä yksi pariskunta otti ja kaatui kanootillaan ennen, kuin pääsimme edes liikkeelle majapaikkamme rannasta. Myös toisella mukanamme olevalla espanjalaisella pariskunnalla tuntui olevan useammankin kerran erimielisyyttä siitä, kuinka kanoottia tuli ohjata.
Paluumatkalla oppaamme kysyi, haluammeko oikaista takaisin majapaikalle metsän poikki, ja toki vastasimme tällaiseen kysymykseen myöntävästi. Metsän poikki melominen olikin erilaista puuhaa, kuin joella eteneminen. Joella liikkuessa piti meloa todella voimakkaasti, mutta metsässä riitti, kun melaa käytti kevyesti kanootin ohjailemiseen. Jaana ja Ronja päätyivät ratkaisuun, jossa keulassa istuva Ronja meloi kanoottia yksinään, koska sieltä käsin kanootti tuntui tottelevan ohjausta paremmin. Ohjautuvuus oli ilmeisesti parempi keulasta melottaessa, tai sitten Ronja vain löysi uuden lajin, jossa on todella hyvä.
Melontareissun jälkeen oli vielä aikaa uimiselle, lounaalle, uudestaan uimiselle ja tavaroiden pakkaamiselle sademetsässä yöpymistä varten. Viimeisen uimakierroksen aikana yllätti iltapäivän rankka sadekuuro, mutta se ei meidän nuorempia uimareita haitannut. Kastuuhan sitä joessa joka tapauksessa. Toivoimme hartaasti, että tämä iltapäivän sadekuuro oli ainoa laatuaan, ettemme kastuisi kovin pahasti metsässä yöpyessämme. Risto tuumasikin uimisen välissä, että ”Nyt mä ymmärrän, miksi tätä paikkaa kutsutaan sademetsäksi.” Matkailu avartaa, ja niin edespäin.
Kolmen aikaan iltapäivällä lähdimme kävelemään kohti paikkaa, jossa viettäisimme seuraavan yömme riippumatoissa. Onneksi kävelymatka ei ollut kuin n. 45min, mutta pitkiin housuihin, pitkähihaiseen paitaan ja umpinaisiin kenkiin pukeutuneena tetsaaminen metsässä oli aika hikistä hommaa! Jokainen meistä sai omien tavaroidensa lisäksi kuljetettavakseen riippumaton, hyttysverkon sekä osan ruuista, joita metsässä söisimme. Onneksi paluumatkalla reppumme olisivat vähän tyhjemmät, koska ruokatarpeet olisivat silloin meidän mahassamme.
Meitä oli liikkeellä yhteensä 8 turistia ja kaksi opasta, niin kannettavaa ei tullut kovin paljon henkeä kohti. Ronja itseasiassa taisi selvitä ilman mitään ruokakantamuksia, ja Jaanakin kuljetti sademetsän halki kädessään vain illalliseksi tarjoiltavaa tambaqui-kalaa.
Noin 45min kävelyn jälkeen saavuimme leiripaikalle, joka oli fiksusti pystytetty jyrkkään rinteeseen mahdollisia sateita ajatellen. Leiripaikan alla kulki pieni puro, josta otimme veden mm. ruuanlaittoa varten. Vesi olisi kuulemma ollut juomakelpoistakin, mutta meitä varten oli otettu mukaan juomavettä varsinaisesta majapaikasta. Puro piti ylittää liukkaita ja kiikkeriä puunoksia pitkin. Ronja olikin selvinnyt jo kahdesta ylityskohdasta kunnialla, mutta viimeisessä kenkä lipesi, ja niin oli koko neidon toinen jalka pohjetta myöten vedessä. Onneksi olimme jo lähellä leiriä, niin Ronja saattoi vaihtaa toiseen jalkaan mukaan ottamansa sandaalin.
Oppaiden avustuksella kiinnitimme riippumatot hyttysverkkoineen pieneen katokseen, jonka jälkeen lähdimme etsimään metsästä polttopuita nuotiota varten. Se ei ollut kovin hankala homma, sillä puitahan metsässä riitti. Puista piti viidakkoveitsellä vuolla erilaisia pienempiä ja suurempia suikaleita, jotta nuotio olisi helpompi sytyttää. Kun olimme tehneet sytykkeitä tarpeeksi, oppaamme sytytti nuotion käyttäen tuluksia, jonka jälkeen nuotiolle laitettiin riisikattila porisemaan. Tikunnokkaan pystytettiin kuivumaan myös Ronjan sukka ja kenkä. Hetkeä myöhemmin nuotiolle tiensä löysivät myös kala, sekä kananpalaset. Naisporukalla punoimme vielä palmun lehdistä pöytään pöytäliinan sekä taittelimme lautaset.
Pimeä oli ehtinyt jo laskeutua, ennen kuin ruoka oli viimein valmista ja Ronjan lenkkari kuivunut. Niinpä söimme päivällisen otsalamppujen valossa lepakoiden lennellessä päämme yläpuolella. Juuri mitään muuta lentävää, kuten hyttysiä, metsässä ei yllätykseksemme juuri ollut. Laitoimme silti varmuuden vuoksi hieman rokotekeskuksesta ostamaamme vahvempaa hyttysmyrkkyä, mutta eipä sitä olisi varmaan juuri tarvinnut. Oppaamme nukkuivat ainakin riippumatoissaan täysin ilman hyttysverkkoja, ja kulkivat metsässäkin t-paidassa. Meitä oli kehotettu pistämään pitkähihaiset päälle. Ilmeisesti ne olivat kuitenkin lähinnä sen vuoksi, että pitkät hihat ja lahkeet suojasivat meitä mahdollisilta raapivilta oksilta sademetsässä kävellessämme, ei niinkään hyönteisten puremilta.
Ruokailun jälkeen vetäydyimme kaikki nukkumaan riippumattoihimme. Ronjan ”riemuksi” vessaa ei ollut, joten iltatoimien se osuus piti hoitaa puskassa. Kovin kauas ei kannattanut kuitenkaan mennä, kun ei voinut olla ihan varma, mitä pimeydessä odotti. Ronja selvisi tästäkin pienestä koettelemuksesta kuitenkin ilman ongelmia. Ilmeisesti edelliskesän Afrikka-reissun ”bushy bushy” oli ollut opettavainen kokemus.
Alla olevalta videolta voi kuulostella, miltä sademetsässä yöllä kuulosti.
Kaikki muut porukastamme nukkuivat riippumatoissa hyvin, mutta Marko ei löytänyt siellä lainkaan mukavaa asentoa, ja jo puolen tunnin riippumatossa oleilun jälkeen jalat alkoivat puutua. Niinpä Marko kävikin pari kertaa istuskelemassa kannonnokassa pimeässä sademetsässä, kun uni ei vain tullut. Alkuyöstä kannonnokasta palatessaan Marko onnistui vielä istumaan ohi omasta riippumatostaankin, ja humpsahti sen taakse maahan. Onneksi riippumatot eivät olleet kovin korkealla maasta, niin pudotus ei ollut suuri. Putoamista säesti myös repeävän hyttysverkon ääni, joten siinä vaiheessa jo tiesi, että tästä ei tulisi Markon osalta se parhaiten nukuttu yö. Marko sai kuitenkin laitettua hyttysverkon jotenkin takaisin riippumattonsa ylle, ja kapusi takaisin sinne yrittämään nukkumista.
Olimme kaikki nukkuneet jo hyvän tovin, kun Jaana havahtui läheltä kuuluvaan siipien läpsyttelyä muistuttavaan ääneen. Sen jälkeen metsän halki kaikuikin Ronjan kiljahdus. Ilmeisesti tämä lentävä otus (pimeässä ei ikinä selvinnut, oliko se lintu vai lepakko) oli pyyhkäissyt aivan Ronjan riippumaton vierestä ja säikäyttänyt Ronjan. Kaikki muut heräsivät Ronjan kiljahdukseen, mutta Risto vain tuhisi tyytyväisenä omassa riippumatossaan. Toinen oppaistamme, pimeässä ei nähnyt oliko se Jefferson vai Miuson, kävi kysymässä Ronjalta, oliko kaikki ok. Kun Ronja vastasi myöntävästi, oppaamme yritti vielä otsalampulla tähyillä sademetsän syvyyksiin, mutta äänen lähdettä ei enää näkynyt. Niinpä jatkoimme kaikki unia uudelleen.
Seuraavan kerran heräsimmekin vasta aamulla, kun aurinko alkoi jo nousta. Oli yllättävää, kuinka sademetsässä kuuluvaan jatkuvaan sirkkojen siritykseen, sammakoiden kurnutukseen, lintujen yölliseen huhuiluun ja kaikenlaisiin rapsahduksiin tottuu. Nämä yölliset sademetsän äänet eivät häirinneet nukkumista lainkaan. Oikeastaan päinvastoin. Yöllä oli myös lämmin nukkua. Sademetsän jatkuva kosteus toi viileyttä, mutta kylmä nukkuessa ei tullut. Risto taisi nukkua koko yön pelkillä kalsareilla pyyhe päällä peittonaan, mutta meillä kaikilla muilla oli pitkät housut jalassa ja joko t-paita tai pitkähihainen paita yläosana.
Oppaamme laittoivat meille aamiaista puolen kahdeksan aikoihin. Tarjolla oli keitettyjä kananmunia, paistettuja ja keitettyjä banaaneja, ananasta, suolakeksejä sekä kahvia. Onneksi olimme ottaneet mukaan pari omenaa, sillä Risto olisi muuten nakertanut lähinnä banaania ja suolakeksejä, sillä hän ei ole kananmunien tai ananaksen suuri ystävä. Aamiaisen jälkeen keräsimme leirin kasaan, ja kannoimme tavaramme vähän matkan päähän leiristä, ja lähdimme noin tunnin mittaiselle kävelylle sademetsään.
Pysähtelimme kävelyn aikana useita kertoja tutustumaan sademetsässä kasvaviin erilaisiin kasveihin. Meille ne kaikki näyttivät kyllä aika samanlaisilta, mutta oppaamme osasivat kertoa, mihin tarkoitukseen mitäkin kasvia käytettiin. Oli kasveja niin hajuveteen, nenän avaamiseen, malariaan kuin vatsavaivoihinkin käytettäväksi. Lisäksi näimme puun, jonka mahlaa paikalliset kutsuivat maidoksi sen valkoisen värin vuoksi. Sitä kuulemma pystyi juomaan. Maistoimme itsekin sitä puun rungolta tilkan, mutta meidän suuhumme maku oli aika kitkerä. Ei jatkoon siis. Polun varrelta löysimme myös luotimuurahaisten pesän. Kuulemma sellaisen parisenttisen otuksen purema sattuu melkoisesti, ja kipu on pahimmillaan pari tuntia pureman jälkeen. Kipu saattaa kestää kaikkinensa jopa vuorokaudenkin verran. Onneksi muurahaiset jättivät meidät tällä kertaa rauhaan, niin emme päässeet testaamaan väitteiden todenperäisyyttä käytännön tasolla.
Erään puun luona oppaamme osoitti siinä olevia raapimisjälkiä, ja sanoi, että ne olivat jaguaarin. Jäljistä päätellen se oli ilmeisesti kiivennyt puuhun saalistamaan apinoita. Kun kysyimme, oliko alueella jaguaareja paljonkin, saimme myöntävän vastauksen. Ihan kiva oli kuulla tämä vasta sademetsässä nukutun yön jälkeen, eikä sitä ennen… Vielä hieman ennen leiriin paluuta oppaamme pysäytti meidät toisen puun luokse. Meille ei selvinnyt, mikä puun oikea nimi oli, mutta oppaamme kutsuivat sitä metsän torveksi. Jos sen runkoa löi esimerkiksi viidakkoveitsellä, kantoi isolta osin ontosta puusta mahtava ääni pitkälle viidakkoon. Tätä kannatti kuulemma käyttää hyödyksi, jos eksyi viidakkoon. Puun rungosta äänimerkkejä antamalla oli metsään eksynyt helpompi löytää. Toinen oppaistamme, Jefferson, olikin lapsena eksynyt sademetsään, ja ollut siellä kadoksissa kolme päivää, ennen kuin Jeffersonin vanhemmat löysivät hänet. Jefferson oli selvinnyt metsässä nukkumalla puissa, juomalla lehvistöön kertyvää vettä ja syömällä luonnosta kasveja ja hedelmiä, jotka tiesi myrkyttömiksi. Eipä siis mikään ihme, että toiset oppaat kehuivat häntä paikan parhaaksi oppaaksi, vaikka hän olikin vasta 20v. Kaveri taisi tuntea sademetsän selviytymiskeinot melkoisen hyvin.
Kun saavuimme takaisin majapaikalle, menimme vielä viimeisen kerran joelle uimaan. Sen jälkeen meidän piti pakata tavarat, käydä lounaalla ja hypätä yhteysveneen kyytiin. Paluumatkalla joella olikin runsaasti liikennettä. Menomatkalla emme olleet nähneet juuri muita, mutta nyt joella liikkui väkeä melkein ruuhkaksi asti. Saavuttuamme rantaan, hyvästelimme espanjalaiset matkakumppanimme, jotka palasivat takaisin meidän kanssamme samaan aikaan, ja hyppäsimme oman autonkuljettajamme kyytiin. Olimme ehtineet ajaa ehkä vartin verran, kun kuljettaja alkoi viestitellä kiivaasti jonkun toisen henkilön kanssa. Yhtäkkiä käänsimme nokan kohti lähtösuuntaa, mutta mitään selitystä tälle ei annettu. Sitten vastaan tuli auto, jonka lavalla huitoi käsiään nuori mies. Pysähdyimme, ja otimme miekkosen kyytiin ja jatkoimme matkaa. Koska auto oli luonnollisesti jo aivan täynnä, hyppäsi tämä kaveri auton peräkonttiin, ja pamautti sen luukun kiinni. Kysyimme varovasti, että emme kai ihan Manaukseen asti häntä siellä kuljettaisi, mutta kuulemma emme. Pian näimmekin edessämme auton, jonka konepelti oli ylhäällä. Kun tulimme lähemmäksi, huomasimme, että sehän oli espanjalaisten matkakumppaniemme kyyti. Autoon oli juuri vaihdettu uusi akku, mutta jotenkin se ei ladannut itseään, ja auto oli simahtanut heti alkumatkasta. Jätimme tuon peräkontissa matkaavan miehen auton luokse, käänsimme automme nokan kohti Manausta, ja jatkoimme matkaa. Toivottavasti matkakumppanien auto saatiin kuntoon, sillä heillä oli illalla vielä varattuna lento Manauksesta Rio de Janeiroon.
Kävimme hakemassa Ibis Styles -hotellista sinne jättämämme loput matkatavarat, ja vaihdoimme majapaikkaa läheiseen Mercury-hotelliin. Vaihdoimme majoitusta siksi, että Mercurysta meille oli varattuna kahden makuuhuoneen huoneisto, jotta meillä oli hieman enemmän tilaa. Hotelli olikin tosi hieno, ja henkilökuntakin osasi yllätykseksemme englantia. Huoneistommekin näytti aluksi todella hienolta, mutta hetken tarkastelu osoitti, että siellä oli moni asia hieman rempallaan. Olohuoneen ilmastointilaite piti aivan järkyttävää meteliä, kattoterassin ovi ei auennut kunnolla, ja toisen vessan ovea ei puolestaan saanut kunnolla suljettua. Lasten makuuhuoneen ilmastointilaitteen kaukosäädin ei toiminut, eikä sitä saanut aikuistenkaan makuuhuoneen kaukosäätimellä säädettyä yhtään hiljaisemmalle. Niinpä päätimme sammuttaa koko toosan, kun lapset kävivät nukkumaan.
Ennen nukkumaanmenoa ajattelimme mennä vielä käymään viereisessä ostoskeskuksessa syömässä, jonka jälkeen ajattelimme hakea sen vieressä sijaitsevasta supermarketista aamupalatarpeet seuraavalle päivälle. Meille tuli kuitenkin pienenä yllätyksenä, että keskiviikkoiltana kuuden aikoihin sekä ostari, että supermarketti olivat suljettuja. Syynä tähän oli Brasilian jalkapallopeli. On kuulemma tapana, että Brasilian pelatessa paikat laitetaan säppiin, ja ainoastaan joitakin ravintoloita on auki. Niissäkin on kaikissa valtavat screenit, joilta ruokailun aikana peliä voi seurata. Eurooppalaisena ihmisenä tämän ehkä ymmärtäisi, jos kyseessä olisi finaaliottelu, mutta nyt pelattiin kuitenkin vasta alkulohkon ensimmäisiä pelejä. Eipä siis auttanut muu, kuin palata takaisin hotellille, ja mennä syömään hotellin omaan ravintolaan. Olimme pelänneet, että hienossa ja hieman kalliimmassa hotellissa myös ravintolan ruuat olisivat kalliimman puoleisia, mutta onneksi näin ei ollut. Annokset olivat valtavat ja herkulliset. Hintaa juomineen tälle ruokailulle tuli neljältä hengeltä vain vähän yli neljäkymppiä. Ei siis todellakaan mikään ryöstöhinta ja Brasiliakin voitti jalkapallo-ottelussa Skotlannin 3-0.
Seuraavana aamuna Risto meni huoneistomme vessaan, mutta palasi sieltä aika nopeasti takaisin ilmoittamaan, että vessassa oli iso torakka. Jaana lähti sandaali aseenaan saalistamaan torakkaa, ja kyllähän siellä suihkun lattialla vipeltelikin varmaan yli kolmesenttinen torakka. Muutama isku sandaalista, ja torakka päätyi vessanpönttöön kelluskelemaan. Kova kaveri se olikin kellumaan, sillä siellä se vielä olla möllötti vessan vetämisen jälkeenkin. Jälleen yksi pieni miinus huoneistollemme lisää.
Marko ja Jaana lähtivät kyselemään lähimmästä pesulasta vaatteidenpesumahdollisuutta, sillä hotellin pesulapalvelu hinnoitteli vaatteet kappaleittain, ja oli muutenkin törkeän kallis. Ei tämäkään pesula ihan ilmainen ollut, mutta ‘korillinen arkivaatteita’ (tarkemmin speksattuna 21kpl) maksoi kymmenisen euroa. Otimme pesetettäväksi vaatteita kahden korillisen verran, ja loput vaatteet päätimme pestä huoneistomme lavuaarissa. Paluumatkalla Jaana ja Marko kävivät vielä kaupan kautta (nyt kun se oli auki) ostamassa meille aamupalatarvikkeet ja nautimme hyvin myöhäisen aamiaisen. Vanhempien poissaollessa oli paikan huoltomies käynyt korjaamassa olohuoneemme tuulettimen vähemmän vinkuvaksi. Lapsilla ja huoltomiehellä oli ollut pientä kielimuuria, mutta Google-kääntäjän avulla siitäkin oli selvitty. Aamiaisen jälkeen Risto ja Ronja lähtivät paikan kuntosalille suorittamaan Riston kesätreeniohjelmaa yhdessä. Jaana ja Marko päivittelivät blogia ja lueskelivat uutisia netistä. Siellä olikin iso juttu maanjäristyksestä, joka oli ollut edellisenä iltana Venezuelassa. Lehdessä luki, että järistys oli tuntunut paikoitellen myös Manauksessa asti, ja tottahan se oli. Jaana ja Marko olivat edellisiltana kiinnittäneet huomiota siihen, että koko rakennus tuntui heiluvan hieman. Ihmettelimme asiaa hieman, sillä tuuli ei ollut mitenkään mainittava, eikä hotellikaan ollut kuin 13 kerroksen korkuinen, joten sen ei olisi kovassakaan tuulessa pitänyt kyllä edes heilua. Emme ajatelleet asiaa sen kummemmin, koska heilumisen tunne loppui aika nopeasti. Aamulla tajusimme uutisia lukiessamme, että kyseessä olikin ollut maanjäristyksen jälkimainingit, jotka hotelliamme olivat heiluttaneet. Jos järistys tuntui noin hyvin vielä tuhansien kilometrien päähän toisessa maassa, voi vain kuvitella, miltä se on paikanpäällä Caracasissa tuntunut!
Päivä oli oikein tuloksekas, vaikka emme mitään erityistä tehneetkään: Lapset kävivät sekä salilla, että uimassa hotellin uima-altaassa, pyykit saatiin pestyä, vessan ovi, sekä ilmastointilaitteista toinen korjattua, ja läheiselle ostarillekin pääsimme syömään. Harrastimme myös lintubongausta asuntomme parvekkeella, sillä sinne meitä saapui alkuillasta väijymään jokin korppikotkan sukulainen. Samoja tirppoja päivysti kuulemma uima-altaankin luona. Odottivatkohan ne kenties pientä välipalaa?
Melkoinen nippu elämyksiä. Pelkkä blogin lukeminenkin oli vähällä nostaa hien mummi-ihmisen pintaan. Hyvää jatkoa matkalaisille!
Ihan mahtavia kokemuksia teillä siellä… hieman hymyilytti ääneen Ronjan ja Riston kommentit… nauttikaa reissusra ja postailkaa tarinoita tänne…. Näitä reissutarinoita on ihana lukea!!!
Huhh, sanon minä! Melkoisia seikkailuja!
Miten en ole yllättynyt että kaikki koirat on Riston kavereita 😀