Buenos Aires, Argentiina 10.7. – 14.7.2026
Aamulla Uber-kyyti tuli hakemaan meitä asunnoltamme vähän aamuseitsemän jälkeen. Aluksi kuski hieman nikotteli, kun näki, että meillä oli mukanamme neljä rinkkaa ja neljä reppua. Kuski yritti kieltäytyä ottamasta meitä kyytiin lainkaan, mutta Jaana sai hänet suostuteltua kuitenkin kyytihommiin. Toki tämä tarkoitti sitä, että Marko istui etupenkillä oma rinkka sylissään, ja Jaanalla ja lapsilla oli takapenkillä omien reppujensa lisäksi vielä Riston rinkkakin. Onneksi matka ei kestänyt kuin noin 30min, joten sen aikaa matkusti vähän ahtaamminkin. Olimmehan joutuneet tekemään näin jo useamman kerran aiemminkin. Täällä maailmankolkassa kun tilavamman Comfort-tason auton tilaaminen ei takaa käytännössä yhtään mitään. Brasiliassa autot eivät välttämättä olleet kovin tilavia, mutta olivat sentään suhteellisen hyväkuntoisia ja uusia, mutta Paraguayssa ja Argentiinassa kyydit ovat olleet tähän asti jokseenkin vaatimattomia.
Ehdimme Silvio Pettirossin kansainväliselle lentokentälle taksikuskin vastalauseista huolimatta ihan ajoissa. Lähtöselvityskin hoitui ihan sujuvasti, joten meille jäi vielä tunnin verran ylimääräistä aikaa ennen lennon lähtöä, varsinkin kun kaupungin kokoon nähden ainakaan lentokentän kansainvälinen puoli ei ollut suuren suuri. Tällä kertaa emme lentäneet enää Azul-lentoyhtiön koneella, vaan allamme oli Aerolineas Argentinas -lentoyhtiön kone. Meidät oli hassusti istutettu niin, että lapset istuivat koneen takana rivillä 20, ja me aikuiset sikaosaston ensimmäisellä penkkirivillä numero 4. Koska koneeseen kulkeminen tapahtui ryhmissä, lapset lähtivät koneeseen jo ennen meitä. Seurasimme taaempana tilannetta, ja odotimme, että missä vaiheessa virkailijat kyselevät lapsilta, kenen kanssa mahtavat olla matkalla, eivätkä päästä heitä kahdestaan koneeseen lainkaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan lapset vilauttivat lentolippujaan, ja tepastelivat kahdestaan koneeseen. Matkasimme siis koko lennon Buenos Airesiin aivan eri päissä lentokonetta. Tämä oli lapsille loistavaa harjoitusta siihen, kun he sitten joskus vanhempana matkustavat itsenäisesti. Niin vain oli lapsilta lennon juomatarjoilujenkin tilaaminen onnistunut espanjaksi, kun henkilökunta ei englantia tietenkään osannut.
Lento Asuncionista Buenos Airesiin kesti 1h55min, jonka jäkeen seisoimme passintarkastusjonossa melkein toisen mokoman. Ilmeisesti meidät armahdettiin 1,5h seisomisen jälkeen pitkästä jonosta hieman lyhyempään Riston vuoksi. Hän kai täytti vielä pienemmän lapsen kriteerit, ja pääsimme viimein ohituskaistaa pitkin Buenos Airesiin. Koska olimme seisseet maahantulojonossa niin kauan, ei matkalaukkuja tarvinnut odotella lainkaan. Hihna oli itseasiassa juuri pysähtymässä kokonaan, kun astelimme sen luokse rinkkojamme noutamaan. Tilasimme Uberin majapaikkaamme, ja aloitimme viiden päivän mittaisen seikkailun Buenos Airesissa. Tästä kyydistä täytyy mainita se, että tavarat kyllä mahtuivat hyvinkin kyytiin, mutta takapenkin turvavöiden kunnon laita oli vähän niin ja näin. Risto nimittäin askarteli puolet matkasta Jaanan turvavyön kanssa, että saimme turvavyön soljen sujahtamaan ehkä koiransyömän ja virttyneen turvavyön läpi, jotta vyön ylettyi kiinnittämään lukkoon.
Majoituimme Buenos Airesissa Luciana Palermo Soho -nimisessä huoneistossa. Nimensä mukaisesti paikka sijaitsi New Yorkin SoHoa muistuttavalla alueella. Alueen kadut olivat täynnä toinen toistaan kutsuvamman näköisiä pikkuravintoloita, joista jokaiseen riitti ihme kyllä paljon asiakkaita. Toki oli perjantai, ja jalkapallo-otteluilta, mutta silti. Buenos Airesin kaupungissa asuu 3,1 miljoonaa ihmistä. Jos mukaan lasketaan koko metropolialue, kipuaa asukasluku 14-16,7 miljoonan ihmisen lukemiin. Buenos Airesin pääkaupunkiseudulla asuu siis noin kolmasosa koko maan väestöstä. Suomessa pääkaupunkiseudulla asuu noin kuudesosa maamme väestöstä, ja se ei tarkoita kuin reilua miljoonaa asukasta.
Asuntoon sisäänkirjautumista ei oltu tehty ihan helpoksi. Löysimme kyllä taksilla perille asuntomme ulko-oven eteen, mutta ovet eivät auenneetkaan meille ihan noin vain. Parin korttelin päähän oli erään pesulan portin pieleen jemmattu lukollinen avainlokero, josta meidän piti ensin käydä hakemassa avain päästäksemme rappukäytävään sisään. Marko lähti Google Mapsin avustuksella tepastelemaan kohti pesulaa, kun Jaana ja lapset jäivät rappusten juurelle vahtimaan tavaroita. Ulkona oli aika viileä seisoskella, sillä päivälämpötilat täällä etelämmässä ovat talvikaudella vain +12C:n luokkaa. Iloksemme vanha rouva koiransa kanssa tuli juuri samaan rappukäytävään, mihin mekin olimme menossa. Jaana yritti espanjaksi pyytää rouvaa päästämään heidät sisälle aulaan odottelemaan Markoa, mutta rouva tuumasi, että hän ei uskalla päästää sisälle ketään, jolla ei ole avainta. Ilmeisesti emme olleet hänen mielestään kovin luotettavan näköistä sakkia. Eipä siis auttanut muu, kuin jatkaa odottelua. Seuraavan asukkaan kohdalla oli parempi onni, ja Jaana sekä lapset pääsivät sisätiloihin Markoa odottelemaan. Kovin kauan heidän ei enää tarvinnutkaan odotella, sillä Marko oli löytänyt pesulan oven vierestä avainsäilöjen pesän ja saapui voittajana takaisin.
Asunto oli aika persoonallinen. Ilmeisesti sen omistaja piti kovasti hevosista ja erityisesti hevospoolosta, sillä jokainen huone kylpyhuonetta myöten oli koristeltu hevosaiheisilla tavaroilla. Tämä kahden makuuhuoneen, olohuoneen ja keittiön sisältävä asunto oli oikein tilava. Olipa meilllä jopa oma parvekekin, jota emme tosin käyttäneet, sillä täällä on talvi, ja sääolosuhteet sen mukaiset. Parvekkeen suuret lasi-ikkunat eivät olleet myöskään mitenkään kovin kummoisesti eristetyt, ja hiukan tuulikin niiden raoista, mutta onneksi asunnossa oli kerrankin toimivat ilmalämpöpumput. Saimme yhdellä napinpainalluksella taiottua kahdesta asunnon laitteesta lämmintä ilmaa, joten asunnossa ei tarvinnut kuitenkaan palella. Ronja testasi myöhemmin illalla suihkunkin, ja raportoi, että myös kuuma vesi oli optio tässä asunnossa. Kaikkialla kun se ei ilmeisesti ole kuulunut huonehintaan…
Noin tunnin päästä saapumisestamme asunnon omistaja kävi hakemassa 300 dollarin käteismaksun asunnon vuokran loppuosasta. Ilmeisesti täällä dollarit ovat edelleen haluttu valuutta, vaikka uuden presidentin myötä inflaatio onkin tasaantunut. Edellisen presidentin kaudella inflaatio oli ollut niinkin hurja, kuin 20% kuukaudessa. Nykyään se on tasaantunut noin 2% vuodessa. Vuokranmaksun jälkeen lähdimme etsimään sopivaa ruokapaikkaa. Kriteereinä oli kaikille sopiva ruoka, ja Espanja-Belgia jalkapallo-ottelun katsomismahdollisuus. Kovin kauas meidän ei tarvinnut kävellä, kun löysimmekin Palermo Sohon alueelta varsinaisen ravintoloiden pesän. Jäimme yhden sisäänheittäjän uhreiksi, ja pian istuimme ravintolassa, jossa näytettiin ainakin kahdelta eri screeniltä jalkapalloa Riston riemuksi. Paikka ei ehkä ollut mikään gourmet-ruokien kehto, mutta ihan perushyvää ravintolaruokaa sieltä sai. Hinnat olivat ehkä hieman korkeammat, kuin mihin olimme Brasiliassa ja Paraguayssa tottuneet, mutta silti söimme jokainen ruokamme hintaan n. 15€/henki. Täällä Argentiinassa on paljon hankalampi (kaikille muille, paitsi Markolle) laskeskella, paljonko asiat maksavat, sillä yksi euro vastaa noin 1700 Argentiinan pesoa. Onneksi meillä on mukana Marko, kävelevä taskulaskin, sekä Markon poissaollessa puhelimissa oikeatkin laskimet, niin hintojen ihmettely ei vie niin kauan. Kotimatkalla kävimme vielä ruokakaupan kautta aamiaistarvikeostoksilla, ja sitten palasimme asunnolle loppuillaksi. Sen verran keskustassa asumme, että nukkuessa Jaana käytti korvatulppia. Äänieristystä ei kummoisemmin ole ja aikuisten makuuhuone oli kadun puolella kerrostaloa.
Lauantaina nukuimme varmaan kaikkien hämmästykseksi todella pitkään. Ristokin heräsi vasta puolen yhdentoista aikoihin, mikä on todella myöhään hänelle. Koska heräsimme niin myöhään, pääsimme liikkeelle asunnoltamme vasta kahden aikoihin päivällä. Tälle päivälle ei ollut suunniteltuna mitään kummempaa ohjelmaa, joten lähdimme kävellen läheiseen Tres de Febrero -puistoon. Puisto oli todella suuri, yhteensä noin 400 hehtaaria. Risto kävi siellä juoksemassa pienen lammen rantaa pitkin 30min mittaisen juoksulenkin. Risto ei ollut ollenkaan ainoa lenkkeilijä, vaan puistossa oli paljon paikallisiakin kuntoilemassa. Juoksijoiden lisäksi puistossa oli myös paljon rullaluistelijoita. Meille jäi hieman epäselväksi, olivatko luistimet ihmisten omia, vai saiko niitä kenties vuokrata jostakin.
Puistosta sai varmuudella vuokrata eräänlaisia pyöräkärryjä, joilla sai polkea ympäri puistoa. Me emme sellaista vuokranneet, mutta polkuveneen kylläkin. 30min veneily maksoi 24 000 Argentiinan pesoa, eli noin 14€. Me aikuiset istuimme kyydissä, kun lapset polkivat venettä pitkin puiston keskellä olevaa lampea. Polkuveneiden lisäksi lammella oli valtavat määrät suuria hanhia, joita piti väistellä aina välillä. Me aikuiset tosin ehdotimme lapsille, että osumasta valkoiseen hanheen saisi 10 pistettä ja mustasta, paljon harvinaisemmasta hanhesta jopa 20 pistettä. Lapset eivät kuitenkaan tähän suostuneet, vaan luovivat lammella hanhien, ja toisten veneilijöiden välillä oikein sujuvasti.
Olimme jo poistumassa puistosta, kun satuimme kävelemään karusellin ohi. Karusellia enemmän meitä kiinnostivat karusellin vieressä olevat hassut Transformers-robotit, joita pääsi halutessaan ohjaamaan 2000 peson hintaan. Valitettavasti meillä ei ollut lainkaan paikallista valuuttaa, ja lipunmyyntikojussa ei kortti kelvannut. Jaana sai kuitenkin neuvoteltua meille yhden robotti- ja karuselliajelun viiden USD:n hintaan. Maksoimme ajelusta toki enemmän näin, mutta pakkohan Riston oli robotin kyytiin päästä! Vehje oli kyllä varmasti tarkoitettu hieman Ristoa pienemmille lapsille, mutta hän sai kuin saikin itsensä ahdettua robotin kyytiin tehden pienen mahtumisen ihmeen.
Puiston luota otimme Uberin Chacaritan hautausmaalle, joka on koko Argentiinan suurin hautausmaa (95 hehtaaria). Se ei ehkä ole yhtä kuuluisa, kuin Buenos Airesin toinen hautausmaa, Recoleta, mutta sinne on haudattu myös monia kuuluisia argentiinalaisia. Hautausmaalla olisi ilmeisesti ollut joku oma alueensa myös paikallisille taiteilijoille, muusikoille ja kirjailijoille, mutta sinne emme tällä kertaa tietämme löytäneet. Vaikka näimme vain murto-osan hautausmaasta, oli se vaikuttava paikka. Koska oli lauantai, hautausmaa suljettiin jo klo 17:00, joten lähdimme vain puolisen tuntia siellä kierreltyämme etsimään ruokapaikkaa. Risto nimittäin alkoi jo vihjailla, että kohta yhdessä hautaholvissa lukee ”Aho”, koska hän kuolee kohta nälkään.
Ruokapaikka löytyikin heti tien toiselta puolelta. Päätimme mennä sinne, sillä kyseinen paikka oli todella täynnä väkeä. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Risto tilasi itselleen kaksi erilaista empanadaa, ja me loput tilasimme yhden yhteisen pitsan. Olemme nimittäin jo pikkuhiljaa oppineet, että tässä osassa maailmankolkkaa ruoka-annokset ovat aina aivan järjettömän suuria. Tälläkin kertaa yhdestä isosta pitsasta jäi vielä yksi reilun kokoinen pala syömättäkin. Ruuan jälkeen palasimme kotiin, ja jännitimme jälleen Areenan välityksellä Norja–Englanti -jalkapallo-ottelua.
Buenos Airesin liikenne on osoittautunut hieman järjellisemmäksi, kuin mitä se Asuncionissa oli. Tosin ei täälläkään ihan kaikkia liikennesääntöjä kyllä noudateta. Se, mihin täällä olemme erityisesti kiinnittäneet huomiota, on hätävilkkujen käyttö. Paluumatkalla asunnolle näimme viereisellä kaistalla kahdeksan auton jonon, joilla kaikilla oli hätävilkut päällä. Kyseessä ei ollut kuitenkaan mikään hätätilanne, vaan autot oli vain laitettu ajoväylälle parkkiin syystä tai toisesta. Tämä ei ole ainoa kerta, kun olemme nähneet autojen parkkeeraamista hätävilkkuja käyttäen. Ilmeisesti täällä on ihan yleistä, että auton voi jättää mihin haluaa, kunhan hätävilkut ovat päällä. Toinen hätävilkkujen käytön mestarinäytös oli naisella, joka ajoi keskellä ajoväylää risteykseen hätävilkut päällä. Siinä sai sitten Uber-kuski naisen takana arpoa, kumpaan suuntaan rouva oli mahdollisesti kääntymässä, kun teknisesti ottaen vilkutti kumpaankin suuntaan.
Jos autoilijoiden oma käytös ei hämää tarpeeksi, tievirasto on päättänyt varmistaa, että ulkopaikkakuntalaisten ei kannata kaupungin kaduille tulla kurvailemaan. Osa hyvinkin monikaistaisista teistä muutetaan ruuhka-aikaan yksisuuntaisiksi. Näillä tieosuuksilla on erityisiä liikennevaloja, jotka kertovat milloin osassa kaistoista on käännetty ajosuunta.
Valoristeyksissä oli myös omaa ohjelmaansa. Joissain risteyksissä oli jonglöörin tapaisia esiintyjiä, ja joissain oli katukaupustelijoita. Rehellisyyden nimissä tyrkylle asetettu karkkipussi oli ihan edullinen verrattuna kaupan tuontiherkkuihin.
Sunnuntaiksi olimme varanneet opastetun kierroksen Buenos Airesin tärkeimpiin nähtävyyksiin. Periaatteessa samat nähtävyydet olisi voinut käydä itsekin läpi Hop on Hop off -bussilla, mutta hinta olisi ollut joka tapauksessa lähes sama neljältä hengeltä. Yksityisellä opastuksella saimme myös taatusti kierroksesta enemmän irti, kuin mitä olisimme saaneet turistibussin etukäteen nauhoitetusta selostuksesta.
Oppaamme Leo tuli hakemaan meitä täsmällisesti klo 10:30, ja ensimmäisenä hän vei meidät Recoletan alueella La Plaza de las Naciones Unidas -nimiselle aukiolle. Siellä keskellä aukiota komeili suuri lentokoneen rungon osista kokoonkasattu metallinen kukkanen. Nyt kukkanen oli pysyvästi avoinna, koska jossakin myrskyssä kaksi kukan terälehteä oli irronnut. Irronneet terälehdet saatiin kyllä paikoilleen, mutta mekanismi, joka sulki kukan suppuun yöksi, on edelleen rikki.
Koska olimme valmiiksi jo Recoletan alueella, oli luonnollisesti seuraava pysähdyspaikkamme Recoletan hautausmaa. Toisin kuin Chacaritan hautausmaalle, tänne piti turistien maksaa sisäänpääsymaksu. Hautausmaalle on haudattu paljon Argentiinan merkkihenkilöitä. Me emme niistä tunnistaneet kuin Eva Perónin nimen. Leo kertoi meille, että mausoleumin rakennuttaminen hautausmaalle maksaa kalleimmillaan 3 000 000 dollaria. Neliöhinnat pyörivätkin hautausmaalla 10 000 dollarin paikkeilla, mikä on moninkertaisesti enemmän, kuin asuntojen neliöhinnat samalla alueella. Paikkoja hautaholveille on myynnissä todella harvoin. Niitä tulee oikeastaan myyntiin vain, jos jokin suku kuolee kokonaan pois, eikä kukaan huolehdi haudasta enää. Jos samasta hautapaikasta on kiinnostuneita enemmän kuin yksi, järjestetään silloin hautapaikan huutokauppa. Kävimmekin katsomassa, miltä hautausmaan kallein mausoleumi näytti, ja se oli valtava! Se oli niin suuri, että kaikki sinne haudatut henkilöt oltiin voitu haudata maan päällä oleviin osiin, eikä maanalaisia kerroksia siis tarvittu lainkaan.
Yllätykseksemme mausoleumi, jonne Eva Perón on nykyään haudattuna, ei ollut mitenkään mahtipontinen. Tämä johtui siitä, että hänet on haudattu oman sukunsa mausoleumiin, eikä samaan paikkaan hänen aviomiehensä kanssa. Tosin hänen miehensä, Argentiinan entinen presidentti Juan Perón, on haudattu aivan muualle, kuin Recoletan hautausmaalle. Leo kertoi myös meille, että Eva Perónin ruumis salakuljetettiin aluksi Italiaan kuudentoista vuoden ajaksi turvaan ja haudattiin Milanon Cimitero Maggiorelle salanimellä Maria Maggi de Magistris. Nykyisin hän on kuitenkin haudattuna Buenos Airesiin oman sukunsa mausoleumiin kaksi kerrosta maanpinnan alapuolelle. Mausoleumit nimittäin täytetään niin, että suvun vanhimmat, ja ensimmäiseksi haudatut henkilöt ovat arkuissa katutasossa, ja myöhemmin haudatut eri kerroksissa maanpinnan alapuolella. Kerroksia mausoleumeissa saattaa olla todella monta. Pystyimme kurkistamaan joihinkin niistä sisälle, ja näimme, että kerroksia saattoi olla ainakin viisi, tai jopa kuusikin kappaletta.
Hautausmaalta jatkoimme matkaa Buenos Airesin kuuluisaan kirjakauppaan, El Ateneo Grand Splendidiin, joka toimi vanhassa teatterissa. Kirjakauppa oli huikean kaunis, ja sitä pidetäänkin yhtenä maailman kauneimmista kirjakaupoista. Kyllä Helsingin Akateeminen kirjakauppa kalpenee tämän paikan rinnalla!
Seuraava pysähdyspaikkamme oli Plaza de Mayo, jonka ympärillä sijaitsevat useimmat Buenos Airesin hallintorakennukset, mm. Casa Rosado, presidentinlinna. Rakennus on sama, jonka parvekkeelta Eva Perón piti aikanaan kuuluisan puheensa. Oppaamme kertoi, että netissä kiertää monia juttuja siitä, miksi rakennus on maalattu vaaleanpunaiseksi. Todellinen syy väriin on kuulemma se, että rakentamisensa jälkeen se maalattiin ensimmäisen kerran kalkin ja naudan veren sekoituksella, koska tavallinen maali ei kestänyt kaupungin korkeaa ilmankosteutta. 1800-luvulla Buenos Airesin teurastamoilta saatava naudan veri myös oli halpaa ja sitä oli runsaasti tarjolla, joten tämä oli myös huomattavasti edullisempi ratkaisu. Myöhempinä vuosina rakennusta on sitten maalattu aivan tavallisilla maaleilla.
Saman aukion laidalla sijaitsee myös Catedral Metropolitana de Buenos Aires. Sen sisällä on myös kenraali José de San Martínin mausoleumi. Hänen mausoleumiaan vartioi kaksi vartijaa, ja satuimme juuri parahiksi paikalle vahdinvaihdon aikaan. Herra oli kuulemma argentiinalainen kenraali ja valtiomies, joka tunnetaan yhtenä Etelä-Amerikan tärkeimmistä vapaustaistelijoista. Hän oli keskeisessä roolissa Etelä-Amerikan etelä- ja keskiosien irrottamisessa Espanjan siirtomaavallasta.
Aukiolta matka jatkui La Bocan kaupunginosaan. Paikka on kuuluisa siirtolaishistoriastaan, kirkkaasti maalatuista peltitaloistaan sekä tunnetusta Caminito-kävelykadustaan. Lisäksi alueella sijaitsee legendaarisen Boca Juniors -jalkapalloseuran stadion, La Bombonera. Siellä kuulemma Maradonakin on pelannut aikoinaan. Me emme stadionilla käyneet, mutta kävelimme pikaisesti Caminito-kävelykadun läpi. Kävelykadulle päästäksemme meidän oli tietysti saatava auto parkkiin jonnekin. Koska vapaita kadunvarsipaikkoja ei ollut, oppaamme kurvasi auton tyylipuhtaasti keskelle jalkakäytävää ja totesi: ”Welcome to my plan B.”
Caminito oli täynnä erilaisia ravintoloita ja baareja. Leo suosittelikin meille sieltä erästä viihtyisän näköistä ravintolaa, joten ajattelimme palata alueelle mahdollisesti uudelleen seuraavana päivänä. Paikka toimisi kuulemma kuitenkin vain lounasaikaan, sillä auringon laskettua viiden jälkeen alue muuttuu hyvin turvattomaksi läheisen favelan vuoksi, ja ravintolat sulkevat ovensa jo viimeistään klo 17.
Tämä olikin viimeinen pysähdyspaikkamme oppaan kanssa. Seuraavaksi hän tipautti meidät San Telmon kauppahallin läheisyyteen, jonne menimme syömään yhdistettyä lounasta ja päivällistä hänen suosittelemaansa paikkaan. Emme olleet osanneet lainkaan arvata, kuinka suosittu La Choripaneria olikaan. Ravintola tarjoili käytännössä vain perinteistä argentiinalaista katuruokaa, joka on chorizo-makkaralla täytettyä leipää lisukkeineen. Ronjalle meinasi jo itku tulla, kun hän ei halunnut makkaraa, mutta onneksi Argentiinan nykyisen lain mukaan jokaisen ravintolan on tarjottava myös kasvisvaihtoehto, joten listalta löytyi grillattua Halloumi-juustoa, joka kelpasi Ronjallekin. Paikkaan oli yksinkertaisesta ruokalistasta huolimatta melkoinen jono, ja mekin jouduimme odotuslistalle lähes puoleksi tunniksi. Odotusajan tavailimme seinillä olevia erilaisia annosvaihtoehtoja, ja valitsimme ruuat jo valmiiksi. Kun viimein saimme pöydän, ruokien saaminen kesti vielä melko kauan. Paikkaan oleva suuri jono oli kyllä selvästi osittain vain hitaan asiakaspalvelun syytä, mutta toki paikka suosittukin oli.
Ennen kuin lähdimme jatkamaan matkaa, piti päästä vielä vessaan. Jostakin syystä kauppahallin naisten vessa oli suljettu, joten miesten vessaan oli aivan julmettu jono. Jaana ja lapset jäivät seisomaan jonoon, ja Marko lähti vaihtamaan rahaa kauppahallin rahanvaihtopisteelle. Markon palatessa takaisin jono ei ollut liikkunut juuri mihinkään. Tässä vaiheessa Jaana lähti kyselemään kauppahallin ulkopuolella sijaitsevasta ravintolasta, josko lasten olisi mahdollista käydä heidän vessassaan. Onneksi tämä kävi, vaikka periaatteessa paikan WC olikin tarkoitettu vain sen asiakkaille. Paikka olikin hyvin erikoinen sisustukseltaan. Melkein harmitti, ettemme syöneet siellä. Risto ainakin olisi arvostanut jalkapallohenkistä sisustusta kovasti.
Koska oli sunnuntai, käynnissä olivat vielä San Telmon markkinat. Lähdimme siis kauppahallilta seuraamaan katua, joka oli kokonaan suljettu autoliikenteeltä. Autojen sijaan kadun molempia puolia reunustivat lukuisat käsityöläisten kojut, joissa myytiin paljon hienoja, ja kekseliäitäkin käsitöitä. Ronja löysi yhdestä kojusta sormuksen, ja Risto puolestaan aivan hirvittävän ruman Ronaldo-aiheisen pehmon.
Kun olimme kävelleet koko markkina-alueen päästä päähän, olimme palanneet Plaza del Mayo -aukiolle. Sen läheisyydessä sijaitsi kaupungin kuuluisin ja ilmeisesti myös vanhin kahvila, vuonna 1858 perustettu Café Tortoni. Olimme ajatelleet mennä sinne vielä syömään kahvilan kuuluisat churrot, mutta meille tuli täysin yllätyksenä kahvilan edessä kiemurteleva jono. Jaana kävi kysymässä yhdeltä jonon kärjessä olevalta pariskunnalta, kuinka kauan he olivat jonossa seisseet kahvilaan päästäkseen. He olivat kuulemma seisseet jonossa 1h45min. Ei ollut edes lähellä että olisimme jääneet siihen jonoon odottelemaan churroja! Otimme siis Uberin asunnollemme, ja päätimme asunnolla selvittää, voisiko paikkaan tehdä etukäteen pöytävarauksen. Valitettavasti pöytävarausta paikkaan ei voinut tehdä, mutta selvittelimme tekoälyn avustuksella otollisimman ajan vierailulle kahvilaan, sillä sen kuuluisia churroja oli nyt vain yksinkertaisesti pakko päästä maistamaan. Päätimme ottaa siis uuden yrityksen maanantaina vähemmän ruuhkaiseen aikaan.
Maanantaina pidimme lepopäivän. Sen verran aamulla piti kuitenkin laittaa herätyskelloa soittamaan, että ehdimme viedä pyykit asuntomme lähellä sijaitsevaan pesulaan ajoissa, jotta saisimme ne takaisinkin saman päivän puolella. Pestävää oli kertynyt sen verran, että pyykkimme laskettiin kahdeksi kassilliseksi. Vaateläjän pesu ja kuivaus maksoi yhteensä 24 000 pesoa, eli noin 14€. Kun pyykit oli viety, lähdimme uudelleen yrittämään sisäänpääsyä Café Tortoniin.
Tällä kertaa jono ei ollut yhtä pitkä kuin edellisenä päivänä. Jouduimme siitä huolimatta jonottamaan sisäänpääsyä kahvilaan n. 20min ajan. Café Tortoni on Buenos Airesin tunnetuin ja vanhin kahvila. Samalla se on myös yksi maailman kauneimmista kahviloista. Sen tiloissa on kahvitellut aikanaan moni kuuluisa kirjailija, runoilija, poliitiikko kuin tiedemieskin. Nykyään kahvilassa järjestetään säännöllisesti myös tangoesityksiä, mutta yhdentoista aikaan aamupäivällä sellaista emme nähneet. Me kaikki tilasimme itsellemme paikan kuuluisimman annoksen, churrot ja kaakaon. Risto ei suuremmin churroista välitä, mutta sanoi silti niiden olleen ihan hyviä. Me muut pidimme annoksistamme valtavasti. Churrojen sisällä oli Dulche de leche -kastiketta, ja kaakao oli todella paksua ja suklaista. Kyllä niitä kelpasi historian siipien havinassa nautiskella.
Ennen kotiinpaluuta kävimme vielä katsomassa Buenos Airesin ehkä tunnetuinta maamerkkiä, obeliskia. Tämä 67,5 metriä korkea patsas sijaitsee keskeisellä paikalla, jossa maailman levein katu Avenida 9 de Julio (Uberin kyydistä laskettiin parhaimmillaan 13 kaistaa) ja Avenida Corrientes risteävät. Obeliskin sisälle on mahdollista päästä myös kiipeämään, mutta sinne päästäkseen liput olisi pitänyt hankkia etukäteen. Edellisenä päivänä oppaamme oli kertonut, että obeliski on paikka, jonne Buenos Airesin väki kokoontuu silloin, kun Helsingissä mennään torille. Edellisellä kerralla, kun Argentiina voitti jalkapallon maailmanmestaruuden, oli obeliskin lähiympäristöön kerääntynyt 5 miljoonaa ihmistä juhlimaan voittoa. Opastamme hieman nauratti, kun kerroimme, että koko Suomessa on vain hieman enemmän ihmisiä…
Iltapäivän vietimme asunnollamme, ja vasta illan tullen pyykit haettuamme lähdimme vielä uudelleen ulos. Tälläkin kertaa kohteena oli ruokapaikka, tosin nyt kyseessä oli herkuttelun sijaan päivällinen. Koska olimme olleet Argentiinassa jo kauan ilman kunnon pihviä (paikallista viiniä olimme kyllä jo maistelleet useammankin pullollisen verran), päätimme viimeisenä iltana mennä nauttimaan sellaiset kotikulmille Palermon alueella sijaitsevaan Celia-nimiseen pihviravintolaan. Valitsimme paikan, koska se oli saanut hyvät arvostelut, kun selasimme paikallisia ravintoloita läpi. Koska olimme liikkeellä sellaiseen aikaan, että paikalliset vasta harkitsevat syömään lähtemistä, saimme olla ravintolassa aivan keskenämme. Jaana ja Marko tilasivat itselleen naudan ulkofileepihvit lisukkeineen. Ronja puolestaan halusi kasvistäytteisen leivän ranskalaisilla, ja Ristolle tilattiin tuttu ja turvallinen pasta bolognese. Annoskoot olivat taas hieman reippaamman puoleiset, sillä pihvillä oli painoa 400g, ja se oli siis täyttä, suussasulavaa, mureaa lihaa. Marko sai oman pihvinsä syötyä kokonaan, mutta Jaana selvitti pihvistään ehkä vain n. 300g verran. Onneksi Risto astui hätiin vielä valtavan pasta-annoksensa syötyään, ja pisteli poskeensa Jaanan pihvinloput. Taitaa olla kasvukausi pojalla menossa!
Sekä mennessämme Celiaan, että myös palatessamme sieltä, kävelimme aivan kotimme vieressä sijaitsevan maailmankuulun argentiinalaisen pihviravintolan, Don Julion, ohi. Paikka on yhden Michelin-tähden ravintola, jonne päästäkseen täytyy olla pöytävaraus. Varaukset täytyy tehdä kuukausia etukäteen, joten tämän paikan suhteen olimme auttamattomasti myöhässä. Koska paikalla on tähtiä vain yksi (plus ekologisuudesta yksi vihreä Michelin-tähti), ei hintataso olisi ollut aivan törkeä, n. 110€-140€/henki, mutta meidän neljän hengen perheelle olisi tullut vähän turhan suuri lasku, jos olisimme sinne menneet. Celia oli siis ehdottomasti parempi vaihtoehto tällä kertaa.
Kiitos taas upeasta matkakertomuksesta! Onpa taas nähty ja koettu paljon, vaihteeksi kaupunkielämää. Mielettömiä mauselumia ja mikä loistelias kirjakauppa!! Pihvit ja churrot, aregentiinalainen ruoka, maistuisi minullekin!
Mukavaa jatkoa!
Onpa värikästä ja ruoka-annokset kunnollisen kokoisia!
Hautausmaavisiitti oli mielenkiintoinen. Kiva, kun pääsin
näkemään sen ja mauseleumit.